keskiviikko 22. marraskuuta 2017

Arvostelu: Daddy's Home 2 (2017)

DADDY'S HOME 2 (2017)



Ohjaus: Sean Anders
Pääosissa: Will Ferrell, Mark Wahlberg, Linda Cardellini, John Lithgow, Mel Gibson, Owen Wilder Vaccaro, Scarlett Estevez, Didi Costine, Alessandra Ambrosio, Yamilah Saravong ja John Cena
Genre: komedia, jouluelokuva
Kesto: 1 tunti 40 minuuttia
Ikäraja: 7

Vuoden 2015 komedia Daddy's Home ei ollut kriitikoiden mieleen, mutta se oli silti iso menestys, joten jatkoahan oli tietysti luvassa. Alkuvuodesta 2016 jatko-osa ilmoitettiin ja vuotta myöhemmin kuvaukset alkoivat. Daddy's Home 2 ilmestyi monissa maissa jo marraskuun alussa, mutta se ilmestyy Suomessa vasta nyt. Itse en erityisemmin odottanut leffaa, sillä sen juoni kuulosti mielestäni liian samanlaiselta kuin juuri ilmestynyt A Bad Moms Christmas (2017). Vasta kun katsoin ensimmäisen osan uudestaan arvostelua varten, innostukseni nousi, sillä filmi oli parempi kuin muistin (ja A Bad Moms Christmas huonompi kuin toivoin). Kehnoista arvioista huolimatta menin positiivisin mielin katsomaan Daddy's Home 2:a. En odottanut sen olevan yhtä kelpo pätkä kuin edeltäjänsä, mutta toivoin kuitenkin viihtyväni sen parissa.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellistä osaa Daddy's Home!

Brad Whitaker ja Dusty Mayron lähtevät perheidensä kanssa viettämään joulua mökille. Ongelmia saapuvat aiheuttamaan Bradin ja Dustyn isät.

Will Ferrell nähdään toistamiseen Brad Whitakerin roolissa ja Mark Wahlberg jatkaa Dusty Mayronina. Brad on aika lailla samanlainen pehmo kuin edellisessä filmissä, kun taas Dusty on kokenut selkeän muutoksen. Dustysta on tullut parempi isä, eikä hän vaikuta enää yhtä "pahalta jätkältä". Dusty on pehmentynyt, ja hänestä ja Bradista on jopa muodostunut parhaat ystävykset. Aluksi kaksikon ystävyys tuntuu oudon pirteältä, mutta läpi filmin heidän välilleen syntyy pieniä erimielisyyksiä. Ferrell ja Wahlberg ovat jälleen kerran mainioita rooleissaan, vaikka eivät kovin ihmeellisiä suorituksia esitäkään.
     Bradin ja Dustyn isien rooleissa nähdään John Lithgow ja Mel Gibson, eikä ole vaikea arvata kumpi on kumman isä, jos näyttelijät ovat tuttuja. Lithgowin esittämä Don Whitaker on vielä isompi pehmo kuin poikansa Brad. Hän on niin täynnä hyvää sydäntä, ettei uskaltaisi edes pistää sudelle vastaan, jos sellainen hyökkäisi hänen kimppuunsa. Gibsonin näyttelemä Kurt Mayron on taas äijämäisempi kuin poikansa Dusty, eikä häntä kiinnosta vanhemmuusasiat lähes ollenkaan. Siinä missä Don käy joka pyhänä vierailemassa, Kurtista ei ole kuulunut mitään muutamaan vuoteen. Lithgow on todella sympaattinen, vaikkakin pienesti surkuhupaisa, ja Gibson sopii tylymmän vanhemman rooliin.
     Lapsihahmoja ovat vanhat tutut Dylan (Owen Wilder Vaccaro) ja Megan (Scarlett Estevez). Myös edellisen leffan lopussa nopeasti nähdyt Dustyn uusi tytärpuoli Adrianna (Didi Costine), sekä Bradin ensimmäinen oma lapsi Griffy (Connor, Daphne ja Dylan Wise) tekevät paluun ja ovat isommassa roolissa kuin ennen. Pienen Griffyn osa on tosin yhä pieni, mutta hemmoteltu esiteini Adrianna on mukana tapahtumissa alusta loppuun. Lapsista esille pääsee parhaiten Dylan, joka on ihastunut mökillä kohtaamaansa tyttöön (Yamilah Saravong), muttei tiedä miten toimia tilanteessa. Bradilla ja Dustylla on tietty erilaiset neuvot pojalle... Megan taas ihailee hieman vanhempaa Adriannaa ja yrittää olla kuin hän. Lapsinäyttelijät ovat yhä toimivia, vaikkakin Costine pääsee todella harvoin pois puhelimensa takaa murjottamasta.
     Äitihahmoja leffassa ovat Linda Cardellinin näyttelemä Bradin vaimo Sara ja Alessandra Ambrosion esittämä Dustyn uusi vaimo Karen. Sarasta on saatu aikaiseksi kiinnostavampi hahmo kuin edellisessä filmissä, mutta Karen jää todella pahasti sivuun. Hahmo on lähinnä hiljaa ja kirjoittaa pieniä muistiinpanoja vihkoonsa. Saran ja Karenin välille on luotu pientä kilpailuhenkeä, sillä Saran mielestä Karen on kaikessa parempi kuin hän, mutta Karen vaikuttaa vain halveksuvan Saraa. Juonikuvio olisi ihan kiinnostava, mutta se jää todella mitättömäksi, eikä oikein johda mihinkään. Harmillisesti Dustyn ja Karenin välille ei ole luotu minkäänlaista kemiaa, eikä heillä edes ole kunnon yhteisiä kohtauksia, joiden kautta syntyisi tunne siitä, että he ovat yhdessä.
     Elokuvassa nähdään myös showpainija John Cena pienessä roolissa Adriannan oikeana isänä. Lisäksi mukana on hauskasti toteutettu cameo eräältä tähtinäyttelijältä...

Kuten jo sanoin, Daddy's Home 2:n juoni tuo helposti mieleen A Bad Moms Christmasin. Kehnojen huoltajahahmojen vielä kehnommat huoltajahahmot saapuvat viettämään joulua, mistä syntyy kaikenlaista kohellusta. Leffan lopusta jopa löytyy todella samanlainen juttu kuin A Bad Moms Christmasin lopusta. Vielä muutama viikko sitten minua vain ärsytti, että samasta tarinasta väännetään kuukauden sisällä sekä naisten että miesten versio, mutta nyt olen ihan tyytyväinen, sillä Daddy's Home 2 on selvästi parempi elokuva kuin huono A Bad Moms Christmas. Enkä tarkoita, että tämä olisi parempi, koska se on miesten versio (vaikka onkin pakko myöntää, että tämän filmin miestähdet ovat parempia näyttelijöitä kuin Bad Momsin naistähdet), vaan koska tässä tarina on paremmin kerrottu. Eikä tämä ole ärsyttävä filmi. Eikä tämä tunnu tyhmentävän katsojaa. Loppuhuipennusta lukuunottamatta mukana ei ole surkeita kohtauksia, vaan Daddy's Home 2 on pääasiassa oikein viihdyttävä teos. Edeltäjänsä tasolle elokuva ei nouse, mutta sitä en odottanutkaan tapahtuvan.

Liian pikaisen prologin jälkeen elokuva saa napattua katsojan mukaansa, kun Kurt ja Don esitellään, ja perheet lähtevät joulunviettoon mökille. Siellä nähdään erilaisia kohelluksia koristeiden, kuusien, sun muiden jouluun liittyvien asioiden parissa. Vaikka aluksi (lähes) kaikki ovatkin hymyssä suin, löytyy melkein jokaiselta jotain ikävää sanottavaa jostakusta toisesta. Viikon mökkireissun aikana ehtiikin helposti syntyä jännittynyt ilmapiiri, mikä on jatkuvasti vaarassa räjähtää käsiin. Leffa onnistuu äitihahmoja lukuunottamatta keskittymään ja käyttämään aikaa useaankin juonikuvioon, jolloin se tuntuu tarpeeksi eheältä paketilta. Pari kehnompaa hetkeä on livahtanut mukaan, mutta muuten elokuva toimii loppuhuipennukseen asti, joka on aivan kamalaa katsottavaa. Edellisen filmin huumori perustui usein myötähäpeään (toisin kuin tämä leffa), mistä itse pidän paljon, mutta tämän leffan huipennus oli väärällä tavalla niin myötähäpeällistä seurattavaa, että oikein sattui. Se on vielä hirveämpi kuin edellisen osan tanssitaistelu ja sitä pahentaa se, kuinka se vain jatkuu ja jatkuu. Siitä myös huomaa, kuinka lapsiystävällinen leffa onkaan kyseessä. Rivoja vitsejä ei ole mukana ollenkaan, vaikka pari pientä vihjailua onkin lisätty aikuisia kosiskelemaan. Kohellus on kyllä ihan hassua, vaikka se onkin tehty lapsikatsojia ajatellen. Lapsiystävällisyys ei alun jälkeen onneksi itseäni häirinnyt kovin paljon, sillä filmi onnistui viihdyttämään hyvin ja jouluhan on koko perheen juhlaa, etenkin Yhdysvalloissa. Sen maan jouluperinteet ja -teemat ovat vahvasti läsnä läpi leffan, ja saattavat joistakin suomalaisista tuntua oudoilta.

Daddy's Home 2:n ohjauksesta vastaa edellisen elokuvan tavoin Sean Anders, joka on tehnyt tarpeeksi kelpoa työtä. Parhaiten Anders on suoriutunut koko perheen elokuvan tunnelman ja tietyn USA-jouluhengen luomisessa. Anders on myös käsikirjoittanut filmin John Morrisin kanssa. Kaksikko on saanut kerrottua useamman erilaisen ihmissuhteen niin, että ne toimivat samassa elokuvassa. Joitakin vitsejä he olisivat kuitenkin voineet lyhentää ja kirjoittaa lopun uudestaan. Elokuva on kuvattu tasaisesti ja leikkaus on sujuvaa, jos ei laske mukaan hölmöjä kohtauksesta toiseen tapahtuvia leikkauksia, kun vanha kuva liukuu uuden kuvan päältä pois. Parissa kohtaa käytetyt digiefektit ovat selkeitä, mutta tarpeeksi toimivia. Äänitehosteet ovat onnistuneet ja Michael Andrews on saanut aikaiseksi ihan kivoja sävellyksiä taustalle.

Yhteenveto: Daddy's Home 2 ei pääse edeltäjänsä tasolle, mutta se on silti ihan viihdyttävä jouluhömppä. Leffan aloitus on oudon kiirehtivä, mutta kun Kurt ja Don esitellään, ja perheet lähtevät mökille, tarina nappaa katsojan mukaansa. Elokuva on yllättävästi lapsikatsojia ajatellen tehty, mutta se ei häiritse liikaa, sillä mukaan on saatu hauskoja juttuja kaikenikäisille. Valitettavasti loppuhuipennuksesta on tehty liian lapsiystävällinen, jolloin se on vain kamalan myötähäpeällistä katsottavaa. Muuten filmi viihdyttää koko kestonsa ajan ja saa yllättävän hyvin kerrottua useat juonikuviot kunnolla. Näyttelijät ovat toimivia rooleissaan, etenkin Mark Wahlberg ja Will Ferrell, minkä lisäksi John Lithgow ja Mel Gibson ovat hyvät lisäykset. Jouluhenki - vaikkakin hyvin amerikkalainen - on vahvasti läsnä ja saa katsojan helpommin juhlatuulelle kuin samaa pohjajuonta kertova A Bad Moms Christmas. Jos piditte edellisestä osasta, niin kannattaa tämäkin vilkaista. Daddy's Home 2:a katsomaan voitte viedä lapsennekin, sillä rivouksia ei ole mukana melkein yhtään. Silti elokuva onnistuu naurattamaan aikuisiakin ja saa toivomaan jatkoa. Toivon kuitenkin, että mahdollinen "Daddy's Home 3" tehtäisiin vasta vaikka viiden vuoden päästä ja siinä päähenkilöiden lapset olisivat jo teinejä tai aikuisia, ja heidän ongelmansa (joita Brad ja Dusty yrittävät tietty selvittää) olisivat erilaisia kuin nyt. Lopputekstien jälkeen nähdään vielä lyhyt, mutta aika turha kohtaus.

Arvosana: 5/10

Kirjoittanut: Joonatan, 21.11.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.joblo.com
Daddy's Home 2, 2017, Paramount Pictures, Gary Sanchez Productions, Huahua Media

tiistai 21. marraskuuta 2017

Arvostelu: Daddy's Home (2015)

DADDY'S HOME (2015)



Ohjaus: Sean Anders
Pääosissa: Will Ferrell, Mark Wahlberg, Linda Cardellini, Owen Wilder Vaccaro, Scarlett Estevez, Thomas Haden Church, Hannibal Buress, Bobby Cannavale, Alessandra Ambrosio ja John Cena
Genre: komedia
Kesto: 1 tunti 36 minuuttia
Ikäraja: 12

Daddy's Home on Will Ferrellin ja Mark Wahlbergin toinen yhteistyöelokuva vuoden 2010 The Other Guysin jälkeen. Leffan teko lähti liikkeelle 2010-luvun alussa ja sen kuvaukset alkoivat loppuvuodesta 2014. Filmi sai ensi-iltansa joulukuussa 2015 (Suomessa vasta 1. tammikuuta 2016) ja se oli suuri hitti, muttei kovin pidetty kriitikoiden keskuudessa. Itse näin elokuvan puoli vuotta ensi-illan jälkeen, kun katsoin sen vuokralta oman isäni kanssa. Pidin leffaa ihan hauskana, mutta se ei kuitenkaan jäänyt kovin hyvin muistiin, joten yllätyin kuullessani, että sille on tulossa jatko-osa. Tuttuun tyyliini päätin siis tietty katsoa Daddy's Homen uudestaan, arvostellakseni sen ennen Daddy's Home 2:a (2017). Filmi ei kuitenkaan ollut Viaplayssa enää, eikä sitä löytynyt Netflixistä, joten minun täytyi ostaa se. Hyvä, että tein niin, sillä elokuva oli toimivampi ja hauskempi kuin muistin, joten olin todella tyytyväinen lisätessäni sen leffakokoelmaani.

Hyväsydäminen Brad Whitaker on mennyt naimisiin Saran kanssa ja samalla hänestä on tullut kahden lapsen isäpuoli. Lapset eivät kuitenkaan erityisesti pidä Bradista, eikä tilannetta helpota lainkaan se, kun heidän oikea isänsä, kaikin tavoin Bradia siistimpi Dusty saapuu kylään.

Mukavan Brad Whitakerin roolissa nähdään Will Ferrell, joka ei ole kovin kummoinen näyttelijä, mutta sopii erittäin hyvin rooliin. Brad on tosiaan todella hyväsydäminen ja vähän turhankin kiltti kaikille. Tavallaan häntä voisi pitää herkkänä nössönä, mutta samalla hän on myös parasta isämateriaalia lapsille. Brad on loistava esimerkki siitä, kuinka ihmisiä pitäisi kohdella ja hänestä on helppo pitää. Samalla kuitenkin toivoisi, että häneltä löytyisi enemmän uskallusta tehdä asioita, eikä hän vain kiltisti tekisi kaikkea muiden sanomisen mukaan.
     Mark Wahlbergin näyttelemä Dusty Mayron on täysi vastakohta Bradille. Dusty tekee mitä huvittaa, eikä häntä kiinnosta selvittää tilanteita puhumalla. Hän pystyy manipuloimaan muita helposti, minkä lisäksi hän kiinnittää kaikkien huomion olemalla kova äijä. Dusty ei tottele Bradin tekemiä sääntöjä, eikä hänestä löydy huoltajamateriaalia. Ferrellin tavoin myös Wahlberg sopii erinomaisesti rooliinsa, vaikkei kovin hyvää näyttelijäntyötä teekään elokuvassa. Vaikka Dusty vaikuttaakin aluksi ylimieliseltä kusipäältä, Wahlberg onnistuu tekemään hahmosta pidettävän, jolloin katsojana ei ole vain täysillä Bradin puolella.
     Bradin uutta vaimoa, eli Dustyn ex-vaimo Saraa esittää Linda Cardellini, joka on selvästi miehiä fiksumpi että myös tylsempi hahmo. Sara joutuu lähinnä häpeillen seuraamaan vierestä Dustyn ja Bradin tekemisiä, eikä hänestä ole saatu luotua kiinnostavaa persoonaa. Tämän takia katsoja saattaa helposti ihmetellä, miksi miehet ylipäätään kisailevat niin tylsästä naisesta. Cardellini on ihan kelpo roolissaan, mutta olisi hänen tilalleen voinut jonkun toisenkin valita.
     Perheen lapsia ovat Dylan (Owen Wilder Vaccaro) ja Megan (Scarlett Estevez), jotka ovat paljon innokkaampia oikeasta, hurjemmasta isästään kuin tylsästä radiokanavalla työskentelevästä isäpuolestaan. Megan jopa piirtää kuvia, joissa muu perhe seuraa onnellisena vierestä, kun Brad kuolee jollain hirveällä tavalla. Dylan-parka taas kärsii koulukiusaamisesta, eikä asiaa helpota se, että toinen isähahmo neuvoo keskustelemaan asiasta kiusaajan kanssa, kun taas toinen kannustaa aloittamaan tappelun. Lapsinäyttelijät ovat onnistuneita rooleissaan.
     Elokuvassa nähdään myös Thomas Haden Church Bradin tarinoita kertovana pomona, Hannibal Buress aluksi ihan hauskana mutta loppujen lopuksi aika rasittavana työmies Griffinä ja Bobby Cannavale vitsailevana tohtori Franciscona.

Daddy's Homessa on aika kliseinen tarina, mutta se ei onneksi erityisemmin haittaa, sillä siitä pystyy helposti nauttimaan koko puolentoista tunnin keston ajan. Elokuva lähtee tietty liikkeelle Bradin kertojaäänellä, kun hän esittelee itsensä ja uuden perheensä, eikä aikaakaan kun Dusty jo saapuu paikalle moottoripyörällään. Vaikkei tietäisi filmistä mitään etukäteen, on sen tarina helposti arvattavissa siinä vaiheessa. Täysin erilaiset isät eivät tietenkään pidä toisistaan ja tottakai he alkavat kilpailemaan lasten ja Saran huomiosta. Tämä tietty kulkee siten, että kumpikin yrittää luoda tai ostaa jotain isompaa ja parempaa, tai muuten vain elvistellä, mutta jossain kohtaa he kisailevat vain siitä, kumpi heistä on siistimpi tyyppi, eikä siinä enää mietitä pitävätkö Sara ja lapset heidän käytöksestä lainkaan. Filmin loppuratkaisunkin voi arvata helposti, mutta kun elokuva onnistuu viihdyttämään niin taidokkaasti, arvattavuuden voi antaa anteeksi. Leffa tarjoaa niin monet hulvattomat hetket, että on ihme, jos sen aikana ei naura edes kerran.

Elokuvan huumori perustuu lähinnä myötähäpeään, mikä saattaa olla oma suosikkini. Ja vielä kun leffaan on pistetty uskallusta mukaan, se onnistuu välillä jopa yllättämään, kuinka yliampuvan myötähäpeällisiä kohtauksia se sisältää. Hauskimpia osioita ovat etenkin ne, joissa Brad yrittää todistaa lapsille olevansa yhtä cool kuin Dusty, jolloin katsojana miettii, ettei haluaisi tietää kuinka pahasti hän nolaa tai satuttaa itsensä, mutta samalla ei voi irrottaa katsettaan tapahtumista, sillä haluaa nähdä mahdollisimman isoa kohellusta. Mukana oli jopa pari hetkeä, joista on pakko nostaa hattua, sillä elokuva uskalsi mennä jopa niinkin pitkälle, eikä se varonut lainkaan. Jotkut vitseistä ovat tietty kehnompia, kuten Griffiin liittyvä läppä, joka käy nopeasti vanhaksi. Surkein vitsi on kuitenkin yritys luoda hauska juttu siitä, että eräässä tilanteessa elokuvat yleensä hyödyntävät tiettyä klisettä, mutta filmi ei teekään niin. Sellainen muka-metatason vitsi on kuitenkin vain todella kamalalla tavalla myötähäpeällistä, ja se tuntuu erittäin irralliselta kokonaisuudesta, minkä lisäksi sitä on pitkitetty aivan liikaa. Leffassa ei muuten rikota neljättä seinää, niin miksi yhdessä kohtaa on pakko? Loppuhuipennus aiheuttaa myös myötähäpeää väärällä tavalla. Samalla siitä huomaa parhaiten elokuvan pienen ongelman. Välillä se on nimittäin todella perheystävällinen, mutta paikoitellen siinä on yllättävänkin rivoja vitsejä, joita ei ole kaikkein parhaimmalla tavalla saatu tasapainoon.

Elokuvan on ohjannut Sean Anders, joka osaa taitavasti ampua yli, ilman että koko homma ampuu yli. Kovin ihmeellistä teosta hän ei ole saanut aikaiseksi, muttei Daddy's Homen tarvitsekaan olla sellainen. Muutamia ongelmia lukuunottamatta Daddy's Home on juuri niin hyvä kuin siitä voi saada. Anders on myös käsikirjoittanut filmin John Morrisin ja Brian Burnsin kanssa, joista jälkimmäinen keksi leffan idean. Kolmikko on tehnyt kelpo työtä, vaikka he olisivat voineet miettiä huipennuksen uudestaan ja poistaa yhden surkean vitsin kokonaan. Elokuva on hyvin kuvattu, kuten myös leikattu. Bradin ja Saran koti on tyylikkäästi lavastettu. Muutamat visuaaliset efektit ovat todella selkeästi tietokoneella tehtyjä, mutta toisaalta se vain lisää komediaa. Äänimaailma on ihan toimiva, mutta Michael Andrewsin musiikit eivät korostu lainkaan. Musiikeista parhaiten esille pääsevät AC/DC:n "Thunderstruck" ja Metallican "For Whom the Bell Tolls".

Yhteenveto: Daddy's Home on mainio komedia, joka sisältää useita myötähäpeällisen hulvattomia hetkiä. Leffan aikana saa nauraa useaan otteeseen ja on hienoa, että sitä tehdessä on monta kertaa uskallettu mennä pitkälle, eikä se vain varo koko aikaa. Jotkut vitseistä, kuten klisee- ja Griff-jutut ovat kehnompia, mutta pääasiassa elokuva onnistuu tarjoamaan monta kunnon naurua. Harmillisesti elokuva ei paikoitellen oikein tiedä, onko se perheleffa vai aikuisten komedia. Filmi kuitenkin viihdyttää hienosti, jolloin sitä katsoessa aika kuluu nopeasti. Ennalta-arvattavuus ei haittaa, mutta loppuhuipennuksesta olisi voinut miettiä paremman. Will Ferrell ja Mark Wahlberg sopivat erinomaisesti päärooleihin, vaikkeivät kovin ihmeellisiä roolitöitä teekään. Muut näyttelijät ovat myös ihan kivoja, mutta Linda Cardellini ei saa katsojaa vakuuttuneeksi siitä, että juuri hänestä pitäisi käydä massiivinen taisto. Kokonaisuudessaan Daddy's Home on kuitenkin oivallista viihdettä, joka on lähes niin hyvä kuin tällaisesta teoksesta voisi ikinä saada aikaiseksi. Mitään erityisen ihmeellistä ei ole luvassa, mutta suosittelen leffaa silti kaikille komedian ystäville. Kavereiden kanssa vietettävään leffahetkeen elokuva sopii mainiosti, mutta kaikkein parhaiten se toimii oman isän tai isäpuolen kanssa katsottuna. Toivon, että Daddy's Home 2 olisi myös kelpo filmi, vaikkakin pelkään että se ei saavuta tämän tasoa. Jos se on edes ihan kiva, niin olen tyytyväinen.

Arvosana: 6/10

Kirjoittanut: Joonatan, 18.11.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.collider.com
Daddy's Home, 2015, Paramount Pictures, Red Granite Pictures, Gary Sanchez Productions

lauantai 18. marraskuuta 2017

Arvostelu: Titanic (1997)

TITANIC (1997)



Ohjaus: James Cameron
Pääosissa: Kate Winslet, Leonardo DiCaprio, Billy Zane, Frances Fisher, Danny Nucci, Kathy Bates, David Warner, Jason Barry, Victor Garber, Bernard Hill, Jonathan Hyde, Ioan Gruffudd, Bill Paxton, Lewis Abernathy ja Gloria Stuart
Genre: romantiikka, draama, jännitys
Kesto: 3 tuntia 14 minuuttia
Ikäraja: 12

10. huhtikuuta 1912 RMS Titanic -laiva lähti neitsytmatkalleen Englannin Southamptonista kohti Yhdysvaltojen New Yorkia. Matka jäi kuitenkin kesken, kun uppoamattomana pidetty Titanic törmäsi jäävuoreen muutama päivä myöhemmin ja upposi noin kolme tuntia törmäyksen jälkeen. Kyseessä on yksi tunnetuimmista merionnettomuuksista, joten jos aloit lukemaan tätä arvostelua ja tieto tuli sinulle isona juonipaljastuksena, niin jo on ihme. Tapahtumasta on tehty muutamia elokuvaversioita, mutta yksikään ei ole niin tunnettu kuin tämä James Cameronin teos. Cameronia oli jo kauan kiehtonut merionnettomuudet. Alunperin hän halusi tehdä RMS Titanicista filmin, jotta pääsisi itse näkemään hylyn merenpohjassa. Hän ei kuitenkaan ajatellut yhtiöiden innostuvan leffasta sellaisenaan, joten hän esitteli ideansa 20th Century Foxille Romeon ja Julian kaltaisena rakkaustarinana Titanicilla. Yhtiö ei ollut täysin vakuuttunut, mutta antoi kuitenkin Cameronin toteuttaa ideansa. Tuotanto lähti vähitellen liikkeelle hylyn kuvaamisella, josta se eteni varsinaisiin kuvauksiin kesällä 1996. Elokuva oli todella kallis tehdä, minkä takia sen ilmestyminen viivästyi ja Fox pelkäsi leffan tekevän tappiota, mutta toisin kävikin. Titanic sai ensi-iltansa marraskuussa 1997 (Suomessa vasta pari kuukautta myöhemmin) ja se oli valtava menestys. Elokuva tuotti yhteensä yli kaksi miljardia dollaria, jolloin se nousi kaikkien aikojen menestyneimmäksi filmiksi. Kriitikot pitivät teosta erinomaisena ja se olikin ehdolla neljästätoista Oscar-palkinnosta, joista se voitti yksitoista, mihin oli aiemmin kyennyt vain Ben-Hur (1959). Vuonna 2012 leffa julkaistiin uudelleen teattereissa, kun oli kulunut sata vuotta alkuperäisestä tapahtumasta. Ennen sitä en ollut nähnyt Titanicia. Olin pitänyt sitä siihen asti vain tyttöjen nyyhkyleffana, enkä uskonut kokevani siitä mitään riemua. Kuitenkin kun näin sen trailerin keväällä 2012, mielenkiintoni heräsi ja kun se tuli eräänä iltana televisiosta, päätin antaa sille mahdollisuuden. Elokuva oli mielestäni hyvä, muttei mikään ihmeellinen. Vasta toisella katselukerralla filmi todella iski ja mietin, että sehän on aivan upea teos! Sen jälkeen olen katsonut elokuvan kerran uudestaan ja ostin sen Blu-rayna. Viime katselukerrastani ehti kuitenkin kulua jopa kaksi vuotta, kunnes päätin katsoa Titanicin uudestaan. Samalla tajusin, että elokuva täyttää tänä vuonna kaksikymmentä vuotta, joten halusin juhlistaa sitä arvostelulla.

Vuonna 1912 yläluokkainen Rose DeWitt Bukater ja köyhä Jack Dawson tapaavat ja rakastuvat Titanic-laivalla. Kuitenkin Titanicin törmätessä jäävuoreen, romanssi muuttuu jännittäväksi selviytymistarinaksi, laivan upotessa keskellä valtamerta.

Ensimmäisessä luokassa matkustavaa Rose DeWitt Bukateria näyttelee Kate Winslet, joka on aivan mahtava roolissaan. Winslet suoriutuu todella taitavasti hienon neidin osasta, josta löytyy kuitenkin paljon enemmän kuin aluksi voisi luulla. Rosea ei nimittäin hieno elämä kiinnosta, sillä hän pelkää, että häntä vain pompotellaan ympäriinsä, kunnes hän kuolee, jolloin hän ei saa oikeasti elää. Rosea kiehtoo köyhempien huolettomampi elämä, vaikka hän myös kauhistelee vaikeuksia, joita köyhät kokevat päivittäin. Läpi elokuvan katsoja voi nähdä, mitä Rosen päässä liikkuu ihan vain Winsletin huikean roolityön ansiosta.
     Köyhää Jack Dawsonia esittää Leonardo DiCaprio, joka on myös todella hyvä. DiCapriolta löytyy muutama heikompi hetki, mutta suurimmaksi osaksi hän on nappivalinta. Jack elää todella hilpeästi ja vapaasti, jolloin hän matkustelee ympäri maailman ilman huolta siitä, onko hänellä seuraavana yönä majapaikkaa. Jackille matka Titanicilla on toteen käyvä unelma ja onkin hauska katsoa, kuinka innoissaan hän on laivasta. Vaikka köyhä elämä onkin Jackille kaikki tarvittava, elokuvan aikana näkee, kuinka hän haaveilee hieman myös Rosen yläluokkaisesta elämästä. Myös DiCaprio tuo hahmon ajatukset hienosti esille ilman sanoja, mutta paikoitellen kun hän sanoo asioita, eivät sanat tule ulos kaikkein uskottavimmin.
     Billy Zane näyttelee Cal Hockleya, Rosen sulhasta, joka ei ole kovin mukava tapaus. Cal on itse asiassa aikamoinen kusipää, jolloin katsojana inhoaa häntä helposti. Hän on todella ylimielinen ja pitää itseään erittäin korkeassa asemassa. Cal ei tietenkään näe mitään arvokasta köyhässä Jackissa, eikä todellakaan pidä siitä, että Rosen ja Jackin välille syntyy romanssi. Calin ylimielisyys tulee inhottavien piirteiden lisäksi selville myös heti alkupäässä, kun hän korostaa, ettei edes Jumala voisi upottaa Titanicia, ja moittii Rosen taidemakua toteamalla, ettei jostain Picassosta tule koskaan mitään isoa. Uppoamistilanteessa hänen inhottavuutensa pääsee tietysti parhaiten esille. Sen lisäksi, että Cal ärsyttää katsojia suuresti, on Zanelle kuitenkin pakko nostaa hattua, sillä hän on erinomainen roolissaan. Hän on paskiainen, mutta hän saa roolin tuntumaan aidolta, eikä vedä hommaa yli.
     Muita hahmoja RMS Titanicilla ovat Rosen hienostunut äiti Ruth (Frances Fisher), jolle Jack ei ole minkään arvoinen; oikeasti Titanicilla ollut Margaret Brown (Kathy Bates), joka on juoruileva mutta hauska; ex-poliisi Lovejoy (David Warner), joka on Calin tavoin inhottava tyyppi; Jackin italialainen ystävä Fabrizio (Danny Nucci), joka on ihan huvittava heppu; hyväsydäminen Tommy (Jason Barry), joka matkustaa samassa hytissä Jackin ja Fabrizion kanssa; sekä oikeasti laivalla olleet kapteeni Smith (Bernard Hill), laivan suunnittelija Andrews (Victor Garber) ja rikas J. Ismay (Jonathan Hyde). Vaikka hahmoja on monta ja jokaiselle annetaan paljon ruutuaikaa, elokuva onnistuu kertomaan lähes jokaisen hahmon tarinan toimivasti ja yllättävän muistettavasti. Hahmojen näyttelijät ovat myös hyviä rooleissaan, jolloin heidän tarinansa kiinnostavat.
     Elokuvassa näytetään myös pätkiä 1990-luvulta, kun Bill Paxtonin näyttelemä Brock Lovett tutkii Lewis Abernathyn esittämän Lewisin kanssa Titanicin hylkyä. Näissä kohtauksissa esiintyy myös Gloria Stuart, joka toimii tarinan kertojana.

Titanic on aivan mielettömän hieno elokuva. Joillekin se voi olla liian pitkä leffa yli kolmen tunnin kestollaan, mutta minun mielestäni kyseessä on yksi niistä harvoista filmeistä, joissa pituus ei tunnu missään. Tarina kerrotaan niin mestarillisen taidokkaasti, ettei elokuvan aikana käy aika pitkäksi. Muutamia minuutteja siitä voisi leikata pois, mutta muuten en koskisi ollenkaan kestoon. Elokuvan upeasta kerronnasta viestii jo se, kuinka hyvin hahmot on kirjoitettu mukaan. Tarina keskittyy tietysti eniten Jackin ja Rosen romanssiin, mutta kolmituntiseen tarinaan mahtuu myös paljon muutakin. Pienemmistäkin sivuhahmoista oppii aina välillä jotain uutta, ja paikoitellen sitä kautta ymmärtää jotain enemmän päähenkilöistäkin. Mielestäni on aivan mahtavaa, että elokuva käyttää aikaa näyttääkseen välillä laivan työmiehiä tai kapteenin puuhia tai muita henkilöitä, jolloin uppoamishetkellä katsojana ymmärtää entistä paremmin, kuinka järkyttävästä tapahtumasta onkaan kyse. Ja vielä kun pienempienkin hahmojen osuudesta on saatu mielenkiintoiset, ei voi muuta kuin ihailla. Filmistä on saatu niin koukuttava, että aika kuluu siivillä sitä katsoessa ja ennen kuin huomaakaan, on elokuva jo puolessa välissä.

Elokuvan keston lisäksi joillekin katsojille on ongelmana Rosen ja Jackin romanssin siirappisuus. Joidenkin mielestä filmi on todella imelä, mistä olen suuresti eri mieltä. Romantiikkapuoli ei koskaan riko hyvän maun rajoja, vaan siitäkin on saatu kiehtova ja uskottavan tuntuinen. Rakkaustarina on myös niin loistokkaasti luotu, että katsoja jää täysin sen lumoihin ja unohtaa kokonaan, että laiva tulee uppoamaan, minkä takia monet alunperin alkoivat katsomaan elokuvaa. Itse uppoamisosuus on aivan huikeasti toteutettu. Ei pelkästään se, miltä osio näyttää, vaan miltä se tuntuu. Tapahtuman traagisuus tulee täydellisesti esille ja silloin varsinkin on hienoa, että täysin nimettömiäkin hahmoja näytetään ympäri laivaa. On myös kauhistuttavaa seurata ihmisten toimintaa uppoamisen aikana. Jo leffan alkupäässä pohjustetaan, ettei pelastusveneitä ole kuin puolelle matkustajista, ja jo siinä kohtaa, kun laivan keula on alkanut pienesti painua veden alle, pelastusveneitä lasketaan vesille lähes tyhjinä, sillä varakkaat ihmiset eivät välitä muista kuin itsestään ja haluavat mahdollisimman nopeasti turvaan. Köyhät lukitaan laivan sisällä kaltereiden taakse, jotta he eivät pääsisi kannelle pelastusveneisiin ennen rikkaita. Pelastusliivitkään eivät tilanteessa auta, sillä vesi on niin hyytävän kylmää, että siellä jäätyy kuoliaaksi. Pakoon ei voi uida, sillä uppoava laiva aiheuttaa pyörteen, joka imaisee veden varassa olevia mukaansa syvyyksiin. Ja sitten on vielä se vaara, että kallistuva laiva saattaa katketa keskeltä ja iskeytyä satojen uivien päälle.

Kyseessä on äärimmäisen tunnerikas teos. Sen lisäksi, että uppoaminen saa katsojan kauhistelemaan traagisuuden takia, ja että Rosen ja Jackin romanssi tuottaa hymyn huulille (tai vastakohdan, riippuen katsojasta), on filmissä myös paljon muitakin tunteita. Elokuva sisältää muutamia riemua täynnä olevia hetkiä, kuten Jackin tunnetun "I'm the king of the world!" -huudon, kun Titanic lähtee satamasta, ja Rosen ja Jackin tanssin kolmannen luokan matkustajien kanssa. Leffan aikana saa myös nauraa muutamaan otteeseen, sekä siinä tietysti jännittää päähenkilöiden puolesta; sekä sen takia, selviävätkö he uppoamisesta, että sen takia, voiko heistä tulla pari inhottavan Calin takia. Filmin tunteet ovat voimakkaasti luotuja, eivätkä ne jätä kylmiksi. Vaikka mukana on tiettyjä hetkiä, jotka ihmiset kokevat kaikkein liikuttavimmiksi, itse herkistyin eniten juuri niissä kohdissa, jolloin näytetään tapahtumia nimettömien ihmisten kautta. Kuva, jossa iäkäs pariskunta halaa toisiaan, veden virratessa oven alta heidän hyttiinsä tai hetki, jossa äiti kertoo iltasatua kahdelle lapselleen, jotta he kuolisivat rauhallisesti nukkuessaan, ovat aidosti erittäin koskettavia hetkiä. On mestarillista näyttää välillä tällaisia tiiviitä kuvia ja välillä siirtyä laajaan kuvaan uppoavasta Titanicista, jolloin näkee hirveän kokonaisuuden ja kun ympärillä on vain kilometrikaupalla vettä, katsojana ymmärtää tilanteen vakavuuden.

Titanicista löytyy kuitenkin jotain, mistä en pidä. Elokuva alkaa 1990-luvulta, kun Brock Lovett yrittää löytää laivan hylystä arvokasta timanttia, Valtameren sydäntä. Tämä käynnistää kyllä tarinan toimivasti, mutta silti se saa aluksi filmin tuntumaan siltä kuin se kertoisi timantista, eikä laivasta tai romanssista. Myös elokuvan lopetus 1990-luvulla toimii, mutta ne muut kerrat, kun elokuvan aikana leikataan takaisin Brockin ja kumppaneiden luokse, upea tunnelma katkeilee ikävästi. Minua ei haittaa lainkaan kertojaääni. Se toimii täydellisesti, mutta mielestäni elokuvan alun ja lopun välissä ei pitäisi näyttää muuta kuin vuotta 1912. Ja totuus on myös se, että elokuva pärjäisi täysin ilman 1990-luvun kohtauksia, sillä katsojat haluavat nähdä Titanicin tapahtumat. Näitä 1990-luvun kohtia karsimalla Titanic olisi mielestäni täyden kympin mestariteos. Kliseistään huolimatta se on niin mestarillinen taidonnäyte, etten voi muuta kuin ihailla sen upeutta.

James Cameron on ohjannut muutaman todella hyvän elokuvan - The Terminator (1984), Aliens (1986) ja Terminator 2: Judgment Day (1991), joista jälkimmäinen on jopa loistava - mutta mielestäni Titanic on Cameronin paras elokuva. Hän on luonut filmiin upean tunnelman ja hänellä on taito kertoa tarinaa rauhallisesti, mutta kiehtovasti, jolloin kolmen tunnin kesto ei tunnu pitkältä. Hän on tehnyt loistotyötä myös käsikirjoituksen kanssa, vaikka mukaan onkin lipsahtanut muutama hölmömpi repliikki. Visuaalisesti Titanic on erittäin näyttävä elokuva. Leffa on kuvattu erittäin taidokkaasti ja varsinkin uppoamisosiossa sen valaisu on hyvin toteutettu. Visuaaliset efektit ovat paikoitellen pienesti kärsineet vuosien varrella, mutta jättimäisenä pienoismallina toteutettu laivalavaste korvaa sen puolen näyttävyydessään. Elokuvan lavasteet ovat aivan huikeasti toteutetut, kuten ovat myös asutkin. Äänimaailma leffassa on todella mainio, minkä lisäksi James Horner on tehnyt oivallista työtä säveltäessään musiikkeja elokuvaan. Ja onhan se pakko mainita myös Céline Dionin laulama "My Heart Will Go On" -kappale, josta voi olla montaa eri mieltä. Minusta kyseessä ei ole kovin ihmeellinen kipale, vaikka se jääkin soimaan päässä, mutta se sopii erittäin hyvin lopputekstien päälle, joten enpä toisaalta voi valittaa.

Yhteenveto: Titanic on todella upea, koskettava ja kaunis elokuva. Siihen on saatu luotua erittäin voimakkaita tunteita, minkä lisäksi sen tarinankerronta on niin mestarillista, ettei sen kolmen tunnin kesto tunnu missään, vaan aika kuluu todella nopeasti. Kate Winslet ja Leonardo DiCaprio sopivat erinomaisesti Rosen ja Jackin rooleihin, ja heidän romanssistaan on saatu niin kiehtova, että katsojana helposti unohtaa tulevan uppoamisen. Itse uppoaminen on toteutettu huikean taidokkaasti. On hienoa, että välillä näytetään yksittäisten nimettömien ihmisten hetkiä ja välillä näytetään laajaa kuvaa, jossa näkyy uppoava laiva pienenä keskellä suurta valtamerta. Elokuvan tunnelma on luotu mielettömän upeasti. Sen näyttelijät ovat todella hyviä, sen lavasteet ovat tyylikkäitä, sen kuvaus on taidokasta ja monet hetket sisältävät suuria tunnelatauksia. Ohjaaja James Cameron on onnistunut loihtimaan lähes täyden kympin elokuvan, jonka ainoaksi ongelmaksi jäävät 1990-luvun kohtaukset, joista suurimman osan voisi ottaa pois kokonaisuudesta. Muuten kyseessä on yksi parhaista elokuvista, minkä tiedän ja suosittelen sen katsomista kaikille. Jokaiselle se ei toimi ja etenkin kovat äijät näkevät sen vain imelänä nyyhkyilynä, mutta tiedän, että on myös paljon niitä, jotka arvostavat elokuvaa kuten minä. Suosittelen sitä jo pelkästään sen takia, että leffa voitti yksitoista Oscaria ja se on maailman toiseksi menestynein elokuva. Sen merkitys elokuvakulttuurissa on niin valtava, että pakkohan se on edes kerran katsoa!

Arvosana: 9/10

Kirjoittanut: Joonatan, 14.11.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Titanic, 1997, Twentieth Century Fox, Paramount Pictures, Lightstorm Entertainment

torstai 16. marraskuuta 2017

Arvostelu: Justice League (2017)

JUSTICE LEAGUE (2017)



Ohjaus: Zack Snyder
Pääosissa: Ben Affleck, Gal Gadot, Ezra Miller, Jason Momoa, Ray Fisher, Jeremy Irons, Amy Adams, Ciarán Hinds, Diane Lane, Connie Nielsen, J. K. Simmons, Joe Morton, Billy Crudup, Amber Heard ja Henry Cavill
Genre: supersankarielokuva, toiminta
Kesto: 2 tuntia 1 minuutti
Ikäraja: 12

Justice League perustuu DC Comicsin sarjakuvissa esiintyvään supersankaritiimiin, ja se on DC:n elokuvauniversumin, DCEU:n viides osa. Ensimmäisenä osana ilmestyi Supermanin takaisin valkokankaille tuonut Man of Steel (2013), joka oli hitti, mutta sai ristiriitaisen vastaanoton. Toisena ilmestyi Batman v Superman: Dawn of Justice (2016), jossa nimikkohahmot taistelivat toisiaan vastaan, ja joka oli myös iso hitti, muttei saanut kovin positiivista palautetta sekavuutensa takia. Kolmentena oli tiedossa superpahiksista kertova Suicide Squad (2016), joka oli jälleen menestys, mutta joka sai todella negatiivisen vastaanoton, vaikka oli myös niitä, jotka siitä pitivät. Vasta sarjan neljäs osa, Wonder Woman (2017) oli sekä iso hitti että kriitikoiden mieleen ja sitä pidetäänkin sarjan parhaimpana osana. Justice Leaguesta on ollut suunnitteilla näytelty elokuva jo pitkään, mutta vasta Marvelin sarjakuviin perustuvan elokuvauniversumin, MCU:n, menestyksen myötä DC on alkanut tosissaan työstämään filmejä sarjakuvasankareistaan. Epäonnistumisien myötä ihmisten innostus Justice Leagueta kohtaan on kuitenkin laskenut vuosien varrella, ja enää sitä odottavat tosissaan vain kovimmat fanit. Itse odotin elokuvan näkemistä todella ristiriitaisin tuntein. Itse pidin Man of Steelistä, ja vaikka mielestäni Batman v Superman: Dawn of Justice on ihan kiva, oli se silti pettymys, sillä odotin siltä todella paljon. Suicide Squad vasta pettymys olikin, mutta Wonder Woman toi minulle hieman toivoa sarjan onnistumisesta. Toivoin näkeväni hyvän elokuvan, kun menin katsomaan Justice Leagueta, mutta samalla minua jännitti, sillä tämäkään leffa ei ollut saanut kovin hyviä arvioita, minkä lisäksi sen trailerit näyttivät mielestäni aika kököiltä.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellisiä osia Man of Steel, Batman v Superman: Dawn of Justice ja Wonder Woman!

Kun paha Steppenwolf saapuu tuhoamaan ihmisten maailman, Batmanin täytyy etsiä yliluonnollisia voimia omaavia henkilöitä ja muodostaa heistä tiimi suojelemaan ihmisiä, amatsoneja ja atlantislaisia.

Miljonääri Bruce Waynen, eli Batmanin roolissa nähdään jälleen Ben Affleck, joka osoittaa yhä olevansa oiva valinta rooliin. Batman toimii tiimin johtohahmona, jollaiseksi Affleck sopii. Valitettavasti Batman jää usein muiden varjoon, sillä hänellä ei ole erikoisvoimia, vaan kaikenmaailman vempaimia ja oma älykkyytensä. Vaikka kyseessä on suosikkisankarini, tuntui paikoitellen hölmöltä, että yliluonnollisten hahmojen vierellä joku vain mätkii vähän turpaan ja käyttää aseenaan lähinnä köysipyssyä. Tyylikkäät ajoneuvot Batmanilta kyllä löytyy, vaikka onkin harmi, että uusi jättimäinen kuljetusalus jää todella pienelle käytölle.
     Gal Gadot palaa Diana Princen, eli Wonder Womanin rooliin ja on jälleen erittäin mainio osassaan. Harmillisesti hänen hahmonsa ei koe oikein mitään kehitystä leffan aikana, vaan hänet esitetään vain voimakkaana soturina. Wonder Woman tuo kuitenkin erinomaisesti naisvoimaa muuten miesvetoiseen tiimiin ja kuten yleensäkin elokuvissa, välillä tuntuu siltä, että naishahmo on sankareista ainoa henkisesti aikuinen.
     Elokuvan show'n varastaa huumoriheppu Barry Allen, eli Flash, jota näyttelee Ezra Miller. Flashilta ei löydy kovin montaa vakavaa hetkeä, vaan hän on jatkuvasti vääntämässä vitsiä joko sanoillaan tai ilmeillään. Hahmo on porukan nuorin, eikä hän ole koskaan kokenut mitään isoja taisteluita, joten hän on pääasiassa innoissaan kaikesta näkemästään. Ennen elokuvan näkemistä pidin Flashia jokseenkin ärsyttävänä trailerien perusteella, mutta itse filmissä hän oli todella hauska heppu. Jotkut hänen vitseistään olivat huvittavia, koska ne olivat niin huonoja, mutta mukaan mahtui paljon oikeasti hauskojakin hetkiä. Miller on nappivalinta rooliin ja toivon, että Flash saa mahdollisimman nopeasti oman elokuvansa. Voimana Flashilla on supernopeus, mitä on hyödynnetty tyylikkäästi useissa kohdissa.
     Jason Momoa esittää Arthur Currya, eli Aquamania, joka on vedenalaisen Atlantis-kaupungin kruununperijä. Kun Aquamanin elokuvaversiosta ensimmäisen kerran tuli puhetta, monet pitivät koko juttua typeränä, sillä hahmo mielletään lapselliseksi ja värikkääksi, josta kovin monet eivät erityisemmin pidä. Momoa osoittaa kuitenkin epäilykset vääriksi ja tekee Aquamanista aikamoisen äijän. Hahmon taustat jäävät harmillisen suuresti sivuun, joten ne jotka eivät hahmosta mitään tiedä, oppivat elokuvan aikana lähinnä sen, että hän hallitsee vettä... ainakin hieman. Hahmo on muutenkin hieman tönkösti kirjoitettu, sillä leffan ensimmäisen puoliskon aikana hän on synkkä ja tympeä, kun taas toisen puoliskon aikana hänestä muodostuu innostunut vitsailija.
     Supersankaritiimin tylsin hahmo on selvästi Ray Fisherin esittämä Victor Stone, eli Cyborg. Hänen taustansa selitetään, mutta aika kehnosti, jolloin katsoja ei saa kunnolla mitään irti hahmosta. Nimensä mukaisesti Cyborg on osittain ihminen ja osittain kone, eli kyborgi, joten hän osaa paljon erilaisia koneisiin liittyviä asioita. Internetin kautta hän tietää lähes kaiken, minkä lisäksi hän kehittyy jatkuvasti erilaiseksi. Hahmo on tavallaan ihan mielenkiintoinen, mutta samalla todella laimea. Hänestä ei lainkaan löydy samaa iskua kuin neljästä muusta sankarista, eikä hän ole kovin muistettava. Fisheristä ei myöskään löydy oikein mitään ihmeellistä näyttelijänä. Eniten Cyborgissa häiritsee se, kuinka digitaaliselta hän näyttää.
     Elokuvan pahis, eli Steppenwolf (Ciarán Hinds) on myös todella laimea tapaus. Voisi luulla, että DC:llä oltaisiin jo tajuttu muutaman erilaisen digiörkin jälkeen, etteivät ne ole kovin toimivia päävastuksia, mutta ei. Steppenwolf on todella köykäisesti toteutettu mörökölli, joka haluaa tuhota maailman, koska... sellainen hän nyt vain sattuu olemaan. Steppenwolf on kaikin puolin mitäänsanomaton hahmo, mitä pahentaa se, että hänenkin digitehosteensa ovat aika kököt. Näin ison budjetin leffassa vuonna 2017 pitäisi pystyä parempiin tehosteisiin.
     Elokuvassa nähdään myös edellisistä DC-leffoista tuttuja hahmoja, kuten Bruce Waynen hovimestari Alfred (Jeremy Irons), Daily Planetin toimittaja Lois Lane (Amy Adams), Supermanin äiti Martha Kent (Diane Lane), amatsonikuningatar Hippolyta (Connie Nielsen) ja Cyborgin isä Silas Stone (Joe Morton). Lois Lanelle on annettu tietty isohkosti ruutuaikaa, mutta hänen roolinsa elokuvassa on harmillisen tönkösti kirjoitettu. Parissa kohtaa hän tuntuu olevan tarinan kannalta tärkeä, mutta muuten häntä ei edes mainita.
     Uusina hahmoina leffauniversumiin esitellään Gothamin poliisikomisario Gordon (J. K. Simmons), Barry Allenin isä Henry (Billy Crudup) ja Atlantiksessa elävä Mera (Amber Heard), jonka merkitys ei aukea ollenkaan niille, jotka eivät tiedä Aquamanista ennen leffan näkemistä ja niin ei pitäisi tapahtua. Mielestäni elokuvaa tehdessä pitäisi ajatella niin, että katsojat eivät ole lukeneet kirjoja, sarjakuvia tai pelanneet pelejä joihin leffa perustuu, vaan filmi pitäisi kirjoittaa niin hyvin, että kaikki ymmärtävät tarpeellisen.

Justice League ei valitettavasti jatka DC-elokuvien voittoputkea, jonka Wonder Woman aloitti. Filmi on selvästi pitänyt tehdä kiireellä. Ensinnäkin sen huomaa uusien hahmojen esittelystä. Batman ja Superman ovat erittäin tunnettuja hahmoja, joten he eivät välttämättä tarvitse sooloseikkailuita, jotta katsojat tietävät, ketkä he ovat, mutta olen aika varma, että monet eivät olleet kuulletkaan mistään Cyborgista ennen tätä filmiä. Tätä elokuvaa ennen olisi pitänyt tehdä hänelle, Flashille ja Aquamanille omat soolofilmit, jotta hahmot tulisivat tutuiksi kaikille katsojille. Mutta näin ei tehty, joten sen lisäksi, että filmi kuljettaa tarinaa, sen täytyy varata aikaa kolmen tärkeän hahmon esittelylle, eikä se tietenkään onnistu siinä kovin hyvin. Flashin menneisyys on ainoa, joka tulee hieman selville, mutta silti jää täysin epäselväksi, miksi hän on aloittanut ihmisten auttamisen ja miten hän on saanut niin näyttävän asun. Aquaman käväisee elokuvan aikana kerran Atlantiksessa, joka on todella hämmentävä kohtaus, sillä hahmon historiasta ei kerrota oikeastaan mitään. Cyborgista paljastetaan, että hänelle kävi onnettomuus, jonka takia lähes kaikki hänen ruumiistaan täytyi korvata robottiosilla, mutta hänen taustansa jäävät muuten pimentoon. Olisi esimerkiksi kiva tietää, millainen henkilö Victor Stone oli ennen onnettomuutta?

Kyseessä on DC-elokuvista lyhyin filmi, minkä kyllä huomaa. Aiemmat teokset ovat lähennelleet kestossaan kahta ja puolta tuntia, jolloin niihin mahtui hidastempoisia kohtia, joita olisi voinut karsia pois. Justice League taas on liian tiivistetty paketti, joka tarvitsee aikaa hengittääkseen, sillä paikoitellen tarina kulkee Flashin vauhdilla. Elokuvaa katsoessa ei tosin aika käy pitkäksi, sillä siinä tapahtuu vähän väliä jotain. Joko siinä kerrotaan tärkeää tietoa tai sitten siinä taistellaan Steppenwolfia ja tämän parademoni-armeijaa vastaan (niitä ihme höttimöntiäisiä, joista Bruce Wayne näki painajaista Batman v Supermanissa). Kiirehtivän rytminsä ja heikkojen hahmoesittelyidensä takia elokuva tuntuu välillä ärsyttävän sekavalta. Plussaa on kuitenkin se, ettei Justice League ole sekava samalla lailla kuin Batman v Superman, johon oli tungettu paljon kaikenlaista, mitkä eivät edes liittyneet sen elokuvan tarinaan. Tämä leffa osaa kyllä keskittyä omaan seikkailuunsa, mutta tällä kertaa elokuvaa pitäisi pidentää eikä lyhentää. Mukana on nimittäin muutamia kohtauksia, joista tuntuu puuttuvan pätkiä. Esimerkiksi noin puolessa välissä on toimintakohtaus, jossa sankarit ovat vaikeassa tilanteessa, mutta yhtäkkiä he ovatkin selvinneet siitä. Ihmettelin suuresti, mitä juuri tapahtui ja olen varma, että siinä välissä on joskus ollut jotain tärkeää. Ja silti elokuvalla on tarve aina välillä näyttää yhtä hädässä olevaa perhettä, jonka talo sijaitsee samassa paikassa kuin Steppenwolfin päämaja. Perheen hätä on kömpelösti luotu, eikä heistä jaksa kiinnostua, vaan toivoisi, että elokuva keskittyisi tärkeämpiin asioihin.

Itse tarina elokuvassa on todella yksinkertainen. Paha yrittää tuhota maailman ja sankarien täytyy pysäyttää hänet. Tavallaan on erittäin hyvä asia, ettei leffa yritä olla monimutkainen, vaan se keskittyy täysillä supersankaritiimiin; minkä takia he yhdistävät voimansa ja kuinka hyvin he toimivat yhdessä. Itse Justice League onkin elokuvan parasta antia. Supersankareiden faneille (kuten itselleni) on todella huikeaa nähdä ryhmä ekaa kertaa yhdessä. Pidin myös erittäin paljon siitä, kun alussa näytetään, kuinka paljon Supermanin kuolema on vaikuttanut ympäri maailman. On ollut toimiva ratkaisu, että synkkään DC-sarjaan on lisätty huumoria, sillä useissa kohdissa vitsit toimivat erittäin hyvin. Kyseessä on paljon kevyempää viihdettä kuin Man of Steel tai Batman v Superman, mikä tavallaan tekee katselukokemuksesta hieman mieluisamman. Vielä kun tarinankerronasta saisi parempaa, niin tämähän voisi olla mainio filmi. Aiempia DC-elokuvia on kritisoitu siitä, että niiden lopputaisteluissa tuhotaan kokonaisia kaupunkeja, jolloin satoja tuhansia ihmisiä kuolee. Kritiikkiä on selkeästi kuunneltu, sillä tämän leffan loppuhuipennus tapahtuu aika autiolla paikalla. Valitettavasti tämän takia mukana ei ole kunnon jännitettä siitä, että maailma olisi oikeasti vaarassa. Vain se yksi esiin nostettu perhe on vaarassa kuolla, mutta muuten elokuva epäonnistuu tuntumaan siltä kuin koko maailman kohtalo olisi oikeasti vaakalaudalla.

Elokuvan on ohjannut Man of Steelin ja Batman v Supermanin ohjaaja Zack Snyder, mutta samoja hommia on tehnyt myös Marvelin The Avengers (2012) ja Avengers: Age of Ultron (2015) -leffat ohjannut Joss Whedon. Snyderin tytär teki nimittäin itsemurhan keväällä, minkä takia hän ei kyennyt viimeistelemään elokuvaa. Ohjaajanvaihdosta ei onneksi huomaa, vaan se on saatu sujuvasti tuntumaan molempien ohjaajien elokuvilta. Whedon olikin paras valinta Snyderin tuuraajaksi, sillä Avengers on Marvelille sama kuin Justice League DC:lle. Whedonin ja Chris Terrion käsikirjoitus kuitenkin ontuu, mutta kehnosta rytmistä voi syyttää myös leikkausta. Olen täysin varma, että filmi kesti alunperin paljon kauemmin, mutta siitä on pitänyt pätkiä todella isoja osioita pois. Kuvaus leffassa on sujuvaa, minkä lisäksi se on valaistu mukavan kirkkaaksi. Visuaaliset efektit eivät tosiaan ole parhaasta päästä. Cyborgin ja Steppenwolfin lisäksi monet muutkin jutut näyttävät todella digitaalisilta. Esimerkiksi autiokaupunki, jossa lopputaistelu tapahtuu, ei näytä lainkaan aidolta. Äänimaailma elokuvassa on kuitenkin onnistunut ja musiikit säveltänyt Danny Elfman on tehnyt erittäin hyvää työtä. Elfman on saanut upeasti ujutettua mukaan John Williamsin säveltämää, vuoden 1978 Supermanin tunnusmusiikkia, kuten myös vanhaa sävellystään, jonka hän teki Tim Burtonin Batman-elokuvaan (1989).

Yhteenveto: Justice League on viihdyttävä teos, josta puuttuu kuitenkin asioita, jotta sitä voisi kutsua hyväksi. Elokuva kiirehtii todella paljon ja tuntuu siltä kuin siitä puuttuisi palasia. Sen aikana ei ole tylsiä hetkiä, mutta siihen kaipaisi lähes puolen tunnin edestä lisää kohtauksia, jotta se tuntuisi eheämmältä kokonaisuudelta. Tarina on yksinkertainen, muttei elokuva hirveästi enempää juonta tarvitse. Uusien sankarien - Flashin, Cyborgin ja Aquamanin - taustoja olisi pitänyt tuoda paremmin esille. Aquamanista on kuitenkin saatu oivallisen äijämäinen sankari, kun taas Flash varastaa jatkuvasti show'n huumorillaan. Cyborg jää tylsäksi hahmoksi. Myös leffan pahis Steppenwolf on harmillisen tylsä tapaus. Batman ja Wonder Woman ovat kuitenkin toimivia, ja näyttelijät suoriutuvat pääasiassa hyvin rooleistaan. Huumorin lisääminen on toimiva ratkaisu, mutta samalla on kadonnut jännite siitä, että maailma olisi oikeasti vaarassa. Visuaaliset efektit eivät ole parhaasta päästä, mutta Danny Elfman on tehnyt erinomaista työtä musiikkien kanssa ja saanut mukaan vanhoja tuttuja teemoja. Zack Snyder ja Joss Whedon ovat tehneet ihan kelpo työtä ohjauksen kanssa, eikä leffasta huomaa sitä, että siihen on yhtäkkiä tuotu toinen ohjaaja mukaan. Kaiken kaikkiaan kyseessä on mukavaa viihdettä, jonka kerronta voisi olla huomattavasti parempaa. Jos pidät aiemmista DC-elokuvista, niin vilkaise ihmeessä myös Justice League. Sarjakuvien suurille faneille tämä on tietty pakkokatsottavaa. Toivon todella, että tästä julkaistaan joskus pidempi versio, jossa monet rytmilliset ongelmat helpottuisivat ja uusien sankarien taustat avautuisivat paremmin. Lopputekstien aikana ja niiden jälkeen nähdään vielä lyhyet kohtaukset, jotka kannattaa jäädä vilkaisemaan.

Arvosana: 5/10

Kirjoittanut: Joonatan, 16.11.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.collider.com
Justice League, 2017, Warner Bros. Pictures, DC Comics, DC Entertainment, Atlas Entertainment, Cruel & Unusual Films, Dune Entertainment, Lensbern Productions

keskiviikko 15. marraskuuta 2017

Arvostelu: Breathe (2017)

BREATHE (2017)



Ohjaus: Andy Serkis
Pääosissa: Andrew Garfield, Claire Foy, Tom Hollander, Hugh Bonneville, Jonathan Hyde, Ed Speleers, Penny Downie, Stephen Mangan ja Dean-Charles Chapman
Genre: draama, romantiikka
Kesto: 1 tunti 58 minuuttia
Ikäraja: 12

Breathe perustuu poliota sairastavan Robin Cavendishin elämään. Sairauden takia Robin halvaantui kaulasta alaspäin ja hänelle annettiin vain muutama kuukausi elinaikaa. Hän kuitenkin taisteli vuosia sairauden kanssa ja paransi muiden poliota sairastavien elämää huomattavasti. Tositarinan pohjalta Robinin poika, elokuvatuottaja Jonathan Cavendish palkkasi William Nicholsonin työstämään käsikirjoituksen, sillä hän halusi kertoa isänsä saavutuksista. Elokuvan tuotanto lähti liikkeelle ja Breathe sai ensi-iltansa Toronton elokuvajuhlilla syyskuun alussa. Nyt filmi on ilmestymässä myös Suomeen. Itse aloin odottamaan elokuvan näkemistä, kun kuulin, että se on The Lord of the Rings -trilogiasta (2001-2003) tutun Andy "Klonkku" Serkisin esikoisohjaus. Kiinnostustani kasvatti myös se, että pääroolissa nähtäisiin Andrew Garfield, joka oli Oscar-ehdokkaana osastaan Hacksaw Ridgessä (2016). Vaikka minua hieman mietitytti leffan saamat keskinkertaiset arviot, menin silti positiivisin mielin katsomaan elokuvaa.

Robin Cavendish on villi ja vapaa nuori mies, jonka elämä tuntuu katkeavan kuin seinään polion halvaannuttaessa hänet. Aluksi hänen päänsä valtaavat itsetuhoiset ajatukset, mutta hän päättää vaimonsa avulla elää mahdollisimman täyttä elämää niin hyvin kuin vain pystyy.

Andrew Garfield näyttelee tosiaan Robin Cavendishiä ja osoittaa jälleen kerran, että hän on muuttunut The Amazing Spider-Man 2:n (2014) jälkeen paljon varteenotettavammaksi näyttelijäksi. Garfield jatkaa voittoputkeaan Hacksaw Ridgen ja Silencen (2016) kanssa, ja olen täysin varma, että jonain päivänä hän vielä nappaa Oscarin... muttei vielä tästä elokuvasta. Garfield on kyllä erinomainen, mutta roolista puuttuu silti jokin pieni isku, joka varmistaisi Garfieldille edes ehdokkuuden. Näyttelijä muuttuu hienosti halvaantuneeksi ja tuo upeasti esille Robinin tunteet pelkillä ilmeillään. Alun jälkeen Garfield lähinnä vain makaa tai istuu paikoillaan, joten fyysisesti raskaasta työstä ei ole kysymys. Kuvauksissa hän halusi pysyä kaiken aikaa roolihahmossaan, jolloin muut näyttelijät joutuivat auttamaan häntä jatkuvasti. Tämä voi helposti kuulostaa ylimieliseltä, mutta olen varma, että hän teki sen ihan oikeasti siksi, jotta voisi uskottavammin muuttua hahmoksi. Garfield on myös taidokkaasti muuttanut ääntään, joka on välillä hieman kähisevää, mikä sopii todella hyvin henkilölle, joka joutuu hengittämään koneen avulla.
     Robinin vaimoa, Dianaa näyttelee Claire Foy, joka on myös todella hyvä roolissaan. Koska Garfield on halvaantunut, Foy pääsee esille liikkumisensa avulla, jolloin hän ei jää Garfieldin hienon roolityön varjoon. Robinin ja Dianan tilannetta voi helposti verrata The Theory of Everythingissä (2014) esiintyvään suhteeseen Stephen Hawkingin (Eddie Redmayne) ja Janen (Felicity Jones) välillä, mutta se on kyllä pakko sanoa, että Foy hoitaa huolehtivan ja rakastavan vaimon roolin paljon paremmin kuin Jones. Dianan rakkaus Robinia kohtaan näkyy läpi leffan, mutta se ei ole liian imelää koskaan, vaan pelkästään uskottavasti esitettyä. Pariskunnan tilanteessa moni rakkaus kaatuisi, mutta on hienoa, miten Diana on valmis olemaan miehensä tukena aina.
     Elokuvassa nähdään myös pienemmissä rooleissa Eragonista (2006) tuttu Ed Speleers Robinin ystävänä Colinina, Hugh Bonneville professori Teddy Hallina, Jonathan Hyde tohtori Entwistlenä, Stephen Mangan tohtori Aitkenina, sekä Dallon Brewer, Deacon Brewer, Jack Madigan, Frank Madigan, Harry Marcus ja Dean-Charles Chapman Robinin ja Dianan Jonathan-poikana. Sivunäyttelijöistä parhaiten esille pääsee Tom Hollander, joka tekee elokuvassa tuplaroolin. Hän näyttelee Dianan identtisiä veljiä, Bloggsia ja Davidia, mikä on tehty erittäin hyvin ja uskon monien luulevan, että elokuvaan on löydetty oikeasti identtiset kaksoset näyttelemään. Hollander on hyvä rooleissaan ja tuo oivaa huumoria mukaan.

Breathe lähtee kummallisen kiirehtien liikkeelle. Kunnon pohjustamista ei siis ehdi tapahtua, eikä hahmoja ole päässyt tuntemaan lähes ollenkaan, kun Robin jo halvaantuu. Siitäkin eteenpäin filmi hyppii oudosti eteenpäin ja pelkäsin, ettei teos saisi minua ollenkaan mukaansa. Onneksi noin puolen tunnin jälkeen elokuva vihdoin alkaa rauhoittua, jolloin tarinasta saa otteen ja leffasta voi oikeasti nauttia. Tai no, nauttia ja nauttia. Eihän se erityisen mukavaa ole katsella, kun jonkun elämä menee pilalle sairauden takia. Filmi kuitenkin herättää mielenkiinnon paremmin ja saa katsojan välittämään Robinista, jolloin kokonaisuuden laatutaso alkaa parantua vähitellen. Jossain kohtaa kömpelön aloituksen melkein jopa unohtaa, kun päästään näkemään todella oivallisia kohtauksia. Harmillisesti kokonaisuus ei pääse ylettymään todella hyvän elokuvan tasolle, vaikka se sitä usein kovasti tavoitteleekin. Kokonaisuuteen mahtuu nimittäin muutamia vain "ihan kivoja" -kohtia, minkä lisäksi jotkut koskettaviksi tarkoitetut hetket ovat pienesti liian melodramaattisia.

Elokuva todella keskittyy vain Robinin sairauteen, sekä hänen ja Dianan suhteeseen, sillä kaikki muu tuntuu jäävän täysin sivuun. Etenkin Ed Speleersin näyttelemä Colin-kaveri on niin kehnosti luotu hahmo, että suurimman osan leffan kestosta lähinnä miettii, kuka hän edes on ja miksi hän on vähän väliä taustalla. Hugh Bonneville on mainio näyttelijä, mutta hän tuntuu olevan ikävästi alikäytetty, minkä lisäksi eräs Tid (Penny Downie) aiheuttaa myös ihmetystä merkityksestään. Asioita tapahtuu paljon, mutta monilla tapahtumilla ei oikein tunnu olevan merkitystä. Myös tunnelmakin rakoilee paikoitellen. Muuten kyseessä on kuitenkin oiva draamaleffa, joka sisältää tarpeeksi kiinnostavan tarinan, jotta katsoja haluaa nähdä, miten Robinille käy. Mukana on tosiaan todella hyviäkin hetkiä. Parissa kohtaa katsoja jopa pistetään jännittämään, kun Robinin hengityskone menee rikki. Hymy nousee aina välillä huulille pääkaksikon ansiosta. Breathen katsoo mielellään kerran, mutta ei se tee tarpeeksi isoa vaikutusta, jotta sen haluaisi kovin pian nähdä uudestaan.

Elokuvan on tosiaan ohjannut Andy Serkis, joka on tunnettu motion capture -hahmojen esittämisestä. Hän siis esittää hahmojen liikkeet, ilmeet ja äänet, joiden pohjalta lopullinen hahmo luodaan tietokoneella. Klonkun lisäksi Serkis on esittänyt myös kapteeni Haddockia animaatiossa The Adventures of Tintin: The Secret of the Unicorn (2011), nimikkogorillaa leffassa King Kong (2005) ja Caesar-apinaa uusissa Planet of the Apes -elokuvissa (2011-2017). Olisikin voinut luulla, että hänen esikoisohjauksessaan kaikki hahmot olisivat motion capturella toteutettuja, ja hän esittäisi niistä jokaista. Draamaleffan hän kuitenkin päätyi tekemään ja onnistui siinä ihan hyvin. Breathe on selvästi Serkisin esikoisohjaus, mutta eiköhän hän tästä vain paranna. Alun kömpelöstä rytmityksestä voi syyttää joko William Nicholsonin käsikirjoitusta tai Masahiro Hirakubon leikkausta. Elokuva on kuitenkin hyvin kuvattu. Ajankuva on taidokkaasti tuotu esille hienoilla puvuilla ja lavasteilla. Maskeeraukset filmin loppupäässä eivät ole mitä parhaimmat, mutta ne pystyin katsomaan sormien läpi. Äänimaailmassa parasta on Robinin hengityskoneen pitämä ääni, joka saa katsojankin helposti ahdistumaan ja miettimään, miten kamalaa sellainen elämä olisi jo pelkästään sen päättymättömän kovan äänen kanssa. Leffan musiikit on säveltänyt Nitin Sawhney, joka on tehnyt yllättävän hyvää työtä ja saa musiikkinsa korostumaan aina tarpeen vaatiessa.

Yhteenveto: Breathe on kelpo draamaelokuva, jolla kestää ikävän kauan saada katsoja mukaansa. Ensimmäisen puolituntisen rytmitys on harmillisen hyppivää, mutta onneksi sen jälkeen leffa rauhoittuu. Välillä filmi on todella hyvä ja välillä se on vain ihan kiva. Robinin tarina on kuitenkin niin kiinnostava, että leffan haluaa nähdä loppuun asti. Häntä näyttelevä Andrew Garfield on myös niin taitava, että jo hänen takiaan elokuvaa jää tuijottamaan. Myös Robinin vaimoa esittävä Claire Foy onnistuu roolissaan. Muut hahmot jäävät harmillisesti todella etäisiksi, eikä heidän merkityksiään välillä ymmärrä lainkaan. Surulliset kohtaukset ovat paikoitellen onnistuneita, mutta niistä löytyy myös hieman liian korostettua henkeä. Iloisiakin hetkiä on luvassa, ja Robinin ja Dianan romanssista on saatu oivallinen. Ohjaajana Andy Serkis ei vielä todista kykyjään, mutta voi olla, että hänen seuraava leffansa Jungle Book (2018) tulee olemaan parannus. Teknisesti kyseessä on tyylikäs leffa kuvauksesta pukuihin ja lavasteisiin. Äänimaailmakin on mainio, etenkin hengityskoneen masentavan metelin takia. Jos pidätte tositapahtumiin perustuvista liikuttavista draamaleffoista, niin kannattaa katsoa Breathe. Se sopii myös niille, jotka pitivät The Theory of Everythingistä, sillä niillä kahdella on samanlainen pohjatarina; rakkaus jota koetellaan vakavan sairauden voimin.

Arvosana: 6/10

Kirjoittanut: Joonatan, 12.11.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Breathe, 2017, Imaginarium Productions

maanantai 13. marraskuuta 2017

Arvostelu: American Assassin (2017)

AMERICAN ASSASSIN (2017)



Ohjaus: Michael Cuesta
Pääosissa: Dylan O'Brien, Michael Keaton, Shiva Negar, Taylor Kitsch, Sanaa Lathan, Scott Adkins, Navid Negahban ja David Suchet
Genre: toiminta
Kesto: 1 tunti 52 minuuttia
Ikäraja: 16

American Assassin perustuu Vince Flynnin samannimiseen kirjaan vuodelta 2010. Kirja on osa suurempaa "Mitch Rapp" -sarjaa (1999-), josta on ilmestynyt jo kuusitoista kirjaa. Vuonna 2008 CBS Films -yhtiö osti oikeudet kirjoihin ja aikoi tehdä elokuvaversion sarjan kahdeksannesta osasta, "Consent to Killistä" (2005). Leffaa varten ehdittiin jo roolittaa näyttelijöitä, sekä palkata työryhmää, mutta "American Assassin" -kirjan ilmestyessä huomattiin, että sen tarina toimisi paremmin, sillä se kertoo esiosana Mitch Rappin alkuvaiheet. Alkuvuodesta 2016 elokuvan teko lähti kunnolla käyntiin uuden työryhmän kanssa ja se kuvattiin loppuvuodesta. American Assassin ilmestyi syyskuussa useissa maissa, muttei saanut kovin hyviä arvosteluja, joten en oikeastaan odottanut sen näkemistä. Menin kuitenkin katsomaan leffan ja vaikkei American Assassin kovin hyvä ollut, olin silti positiivisesti yllättynyt, sillä pelkäsin näkeväni kamalaa roskaa.

Kun Mitch Rappin tyttöystävä kuolee terroristien hyökkäyksessä, Mitch aloittaa oman sotansa terrorismia vastaan. CIA kiinnostuu Mitchin puuhista ja värvää hänet joukkoihinsa, jotta tämä voi tappaa terroristeja laillisesti.

Elokuvan pääosassa Mitch Rappina nähdään The Maze Runnerista (2014) tuttu Dylan O'Brien, joka on vielä hieman liian teinitähti vakavasti otettavaksi toimintasankariksi. Parran kanssa hän vaikuttaa osuvalta valinnalta, mutta kun hän ajaa sen pois, ikää tuntuu samalla lähtevän ainakin kymmenen vuotta, jolloin jotkut hetket ovat hieman epäuskottavia. O'Brien osoittaa silti, että hän osaa näytellä kelvollisesti ja hän on saanut itsensä fyysisesti tarpeeksi isoksi, jotta toimintakohtauksien aikana uskoo, että hän voisi vetää pahiksia turpaan. Aluksi on vaikea olla varma, onko Mitch hyvä hahmo vai ei, sillä vaikka katsojana ymmärtää, miksi hän toimii tietyllä tavalla ja on vaikuttavaa, miten hän yrittää itse ottaa selvää terroristeista, tuntuu hänen halunsa tappaa pöhkön liioitellulta. Mitchiä seuraa silti ihan mielellään, vaikkei hän taida loppujen lopuksi mitään oppia matkaltaan.
     Tappajaksi Mitchin kouluttaa Michael Keatonin näyttelemä Stan Hurley, joka on kliseinen, paljon nähnyt konkari, jonka mielestä tarinan sankari on pelkkä nuori räkänokka esittämässä kovaa. Suurimmaksi osaksi Keaton sopii osaansa ja on jälleen hauska nähdä, miten hän puskee itseään takaisin Hollywoodiin, mutta muutamissa kohdissa hän vetää hieman yli. Stanin roolissa olisi ollut hauska nähdä joku oikeasti vanha toimintakonkari, kuten Arnold Schwarzenegger tai Sylvester Stallone, jotka olisivat elokuvan myötä antaneet paikkansa uudelle sukupolvelle.
     Mitch ja Stan eivät kuitenkaan voi tappaa kaikkia terroristeja kahdestaan, joten CIA on kasannut Stanin johtaman ryhmän, johon kuuluvat mm. Shiva Negarin näyttelemä Annika ja Scott Adkinsin esittämä Victor. Jälkimmäinen on sääntöjä tottelemattoman Mitchin vastakohta ja aika mitäänsanomaton hahmo. Harmi vain, että leffan naistähtikin jää tylsäksi, sillä Annikalle ei ole annettu lähes ollenkaan toimintahetkiä. Odotin jokaisen toimintakohtauksen aikana, että hän tulittaisi kunnolla menemään, mutta valitettavasti niin ei tapahdu.
     Leffan pahis on Taylor Kitschin näyttelemä Haamu, jolla on oma sekä CIA:n ja terroristien päitä pyörittelevä juoni, joka ei erityisemmin kiinnosta, sillä Kitsch ei ole hyvä näyttelijä. Jos O'Brienissä ei ole tarpeeksi "kovuutta" olla toimintastara, niin Kitschiltä sitä ei löydy lainkaan, eikä hän ole uskottava osassaan. Hahmokin on jo perinteisen tylsä, mikä heikentää Haamua entisestään.
     Elokuvassa nähdään myös Sanaa Lathan CIA:n apulaisjohtaja Irene Kennedynä, Navid Negahban Iranin puolustusministeri Behurzina ja Charlotte Vega pienessä roolissa Mitchin tyttöystävänä Katrinana.

American Assassin on osuva nimi elokuvalle, sillä siinä on todella amerikkalainen ajatusmaailma terroristeista. Terroristeissa ei näytetä mitään inhimmillistä, vaan heidät esitellään sydämettöminä tappajina. Yhdessä nopeassa kohdassa näytetään, että Yhdysvallat eivät ole kovin puhtoisia itsekään ja ovat aiheuttaneet useiden viattomien kuoleman Lähi-idässä, mutta muuten filmin aikana ei koskaan pohdita, kumpi todella aiheutti sodan? Elokuvan voisi mieltää perinteikkääksi amerikkalaiseksi toimintaelokuvaksi, jos se ei yrittäisi olla kaksi eri leffaa samaan aikaan. Välillä teos tuntuu olevan täysin teineille suunnattu hömpötys, kun nuori Mitch kouluttautuu toimintasankariksi Stan Hurleyn opettamana ja mukana on useita nuorempaa yleisöä kosiskelevia hetkiä. Mutta sitten kun itse toimintaan päästään, osoittautuu leffan K16-ikäraja ymmärrettäväksi, sillä verta roiskuu niin, että John Wick -leffat (2014-2017) voivat olla ylpeitä. Ajattelin etukäteen, että leffan toimintahetkissä vain ammuskellaan hieman, mutta verta ei näkyisi paria pisaraa enempää. Olin siis todella, TODELLA yllättynyt, kun prologissa terroristit hyökkäävät ja ensimmäiset laukaukset osuvat maaliinsa, jolloin veri lentää. Ampumiskohtaukset eivät ole lapsille sopivaa katsottavaa, eivätkä varsinkaan nyrkkitappelut, jotka näyttävät siltä, että hahmoja todella sattuu. Mukana on myös kidutuskohtaus, jota katsoessa tuli jopa hieman tukala olo, sillä se näytti niin kivuliaalta. Elokuvaa tehdessä on jopa nähty sen verran vaivaa, että yhdessä kohtaa näkyy, kun juuri kuolleen henkilön valtimo pumppaa verta roiskahtelemaan haavasta.

Sen lisäksi, että elokuvan alku yllätti verisyydellään, se sai minut todella sähäkästi mukaan, mistä olin myös yllättynyt. Ensimmäisen vartin jälkeen ihmettelinkin, miksi filmiä on haukuttu suuresti, sillä American Assassin vaikutti todella menevältä pätkältä, mutta sitten elokuva aloittaakin sen, ettei se tiedä, mille ikäryhmälle se on suunnattu. Tunnelma muuttuu välillä niin voimakkaasti, että on suuri vaara, ettei se toimi oikeastaan kenellekään. Mitchin koulutusosio sisältää hieman brutaalisuutta, mutta se on selvästi kevyempi ja siitä tulee helposti mieleen teinien toimintafilmit. Elokuvan taso notkahtaa selkeästi ja sillä kestää päästä takaisin raiteilleen. Koulutusosio on pitkästyttävintä leffassa, mutta onneksi sen jälkeen tarina kulkee eteenpäin toimintakohtausten voimin, jotka vaikuttavat tapahtuvan jatkuvasti eri maissa, mikä toisaalta kuuluu tällaisiin teoksiin. Loppuhuipennukseen on saatu oivaa jännitettä, vaikka voi helposti arvata, miten homma ratkeaa. Kokonaisuutena American Assassin on toimivaa ja ennen kaikkea viihdyttävää hömppää, joka tosin ottaa itsensä hieman liian vakavasti. Huumoria olisi voinut lisätä mukaan. Toisaalta taas en usko, että ihmisten listiminen olisi kovin vitsikästä puuhaa, vaikka kohteet ovatkin terroristeja ja ampujat isänmaallisia jenkkisankareita.

Michael Cuesta toimii elokuvan ohjaajana ja hänellä on selvästi silmää toimintakohtauksille. Hän taitaa rajujen taisteluiden toteutuksen, kuten myös teiniviihteen, muttei harmillisesti osaa yhdistää niitä toisiinsa. Käsikirjoituksesta vastaava nelikko olisi voinut tehdä selvästi parempaa työtä joidenkin repliikkien kanssa. Kuvaus leffassa on sujuvaa, vaikka välillä kamera heiluukin hieman liikaa. Onneksi leikkaus ei ole hirveää silppua toimintakohtauksissa. Ääniefektit ovat läpi leffan mainiot, mutta vähät visuaaliset efektit eivät ole mitä parhaimmat. Loppupäässä nähtävä helikopteri näyttää nimittäin todella digitaaliselta. Musiikeista vastaa Steven Price, jonka sävellykset sopivat filmiin, mutteivät jää millään lailla mieleen.

Yhteenveto: American Assassin on yllättävän tyly toimintaelokuva. Kun siinä taistellaan, toimintaleffojen fanit voivat olla tyytyväisiä, sillä veri lentää ja nyrkkien iskut näyttävät selvästi sattuvan, mutta paikoitellen filmi yrittää olla myös teinileffa, jolloin kaksi erilaista henkeä eivät kulje käsi kädessä. Todella oivallisen ensimmäisen vartin jälkeen taso laskee, mutta nousee onneksi kun tarina kulkee eteenpäin. Loppuhuipennus on aika arvattava, mutta siihen on silti saatu toimivaa jännitettä. Dylan O'Brien ei ole kaikkein osuvin valinta päärooliin, mutta on ihan tarpeeksi hyvä. Muutamaa heikkoa hetkeä lukuunottamatta Michael Keaton on oiva kyynisenä Stanina. Taylor Kitsch ei kuitenkaan vakuuta lainkaan pahiksen roolissa. Jos kaipaatte kunnon toimintaa, jossa panosten ja nyrkkien osumat todella näytetään, niin American Assassin voi toimia teille. Joitakin aikuiskatsojia teinikohtaukset tulevat varmasti häiritsemään, sillä korkean ikärajan vuoksi monet nuoret eivät pääse katsomaan tätä. Kyseessä ei ole mikään erityisen ihmeellinen teos, mutta kyllä elokuva viihdyttää alusta loppuun ja itse ainakin voisin sujuvasti katsoa tälle jatkoa.

Arvosana: 5/10

Kirjoittanut: Joonatan, 14.10.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.joblo.com
American Assassin, 2017, CBS Films, Lionsgate, Di Bonaventura Pictures, Nick Wechsler Productions, TIK Films

perjantai 10. marraskuuta 2017

Arvostelu: Paddington 2 (2017)

PADDINGTON 2 (2017)



Ohjaus: Paul King
Pääosissa: Ben Whishaw, Hugh Bonneville, Sally Hawkins, Julie Walters, Hugh Grant, Brendan Gleeson, Madeleine Harris, Samuel Joslin, Peter Capaldi ja Imelda Staunton
Genre: seikkailu, komedia
Kesto: 1 tunti 43 minuuttia
Ikäraja: 7

Michael Bondin luoma karhuherra Paddington teki ensiesiintymisensä kirjassa "A Bear Called Paddington", joka ilmestyi vuonna 1958. Siitä asti hahmo on ilahduttanut lapsia ja aikuisia ympäri maailman kirjoissa, sarjakuvissa, televisiosarjoissa ja vuodesta 2014 lähtien myös elokuvissa. Vuoden 2014 Paddington-elokuva esitteli hahmon uudelle sukupolvelle ja se yllätti vanhatkin fanit lämpimällä sydämellään ja riemukkaalla seikkailullaan. Alkuvuodesta 2015 ilmoitettiinkin, että jatkoa olisi tulossa. Loppuvuodesta 2016 alkoivat kuvaukset ja nyt Paddington 2 on viimein saamassa ensi-iltansa - Yhdysvaltoihin se saapuu tosin vasta ensi vuoden puolella, kerrankin niin päin! Vaikka karhuherra Paddington ei oikeastaan kuulunut lapsuuteeni, on vuoden 2014 leffa minulle todella tärkeä. Erityisen ihmeellisestä filmistä ei ole kyse, mutta se oli ensimmäinen arvostelu, jonka kirjoitin Elokuvan taikaa -sivulle! Ja nyt, 375 arvostelua myöhemmin on tiedossa sen jatko-osa! Ja se jos mikä sai minut arvostamaan tekemääni työtä. Itse aloin odottamaan Paddington 2:ta heti kun siitä ilmoitettiin ja sovin äitini kanssa meneväni katsomaan sen hänen kanssaan kuten edellisenkin osan. Jostain syystä Finnkino ei kuitenkaan ilmoittanut, että elokuvasta olisi tulossa alkuperäinen englanniksi puhuttu versio, ja mitä lähemmäs ensi-iltaa päästiin, sitä enemmän aloin jännittämään, enkö näe filmiä lainkaan teattereissa?! Onneksi leffasta järjestettiin kuitenkin englanniksi puhuttu lehdistönäytös ja kun päivää ennen sitä ei Finnkinon sivuilla ollut vieläkään tietoa englanniksi puhutuista näytöksistä, päätin etten ota riskiä ja menin katsomaan elokuvan sen lehdistönäytökseen.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellistä osaa Paddington!

Paddington aikoo ostaa harvinaisen kirjan syntymäpäivälahjaksi satavuotiaalle Lucy-tädilleen, mutta ennen kuin hän ehtii kerätä siihen tarvitsemansa rahat, kirja varastetaan. Paddingtonin täytyy Brownin perheen kanssa selvittää, kuka on varkauden takana.

Ben Whishawin ääninäyttelemä karhuherra Paddington on yhtä hurmaavan ihana hahmo kuin edellisessäkin osassa. Paddington on mukava kaikille ja hieman naiivisti uskoo kaikesta hyvää, jolloin häntä on helppo huijata. Leffan aikana hän saakin oppia uusia asioita, mutta niin myös muutkin päätyvät ymmärtämään asioita karhun vinkkelistä. Paddington on erittäin hassu tapaus, joka ihmettelee jälleen eri asioita Lontoossa ja päätyykin toilailemaan, vaikka tarkoittaa pelkkää hyvää. Hahmoa on todella mukava katsoa ja hänen seikkailuitaan toivoisi näkevänsä kauemminkin. Whishawin pehmeä ääni sopii taas kerran erinomaisesti lempeälle karhuherralle.
     Edellisestä osasta tuttu Brownin perhe tekee tietysti paluun, sillä heidän luokseen Paddington on jäänyt asumaan. Jokaiselle perheenjäsenelle on luotu oivasti jonkinlainen asia, jota he päätyvät tietty hyödyntämään jossain kohtaa. Perheen isä Henry Brown (Hugh Bonneville) kärsii keski-iän kriisistä ja hänen stressailuaan on huvittavaa seurata. Perheen äiti Mary Brown (Sally Hawkins) työstää uutta seikkailukirjaa ja hänestä riittää äidillistä lämpöä myös Paddingtonille. Judy-tytär (Madeleine Harris) on perustanut koululehden, kun taas Jonathan-poika (Samuel Joslin) on kehittänyt itselleen rap-persoonan, mitä ei kuitenkaan tuoda kovin onnistuneesti esille. Lapsihahmot jäävät muutenkin pahasti sivuun pitkiksi pätkiksi, mikä on iso harmi. Julie Waltersin näyttelemä rouva Bird puuhailee yhä Brownien talossa ja on oma koomisen kiukkuinen itsensä, mutta muuten hänen osansa on lähinnä roikkua mukana.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat Hugh Grantin itseironisesti esittämä näyttelijä Phoenix Buchanan, Brendan Gleesonin näyttelemä tympeä kokki Knuckles, sekä edellisestä leffasta tutut Jim Broadbentin näyttelemä antiikkikauppias Gruber, Peter Capaldin esittämä Paddington-vihaaja Curry ja Imelda Stauntonin ääninäyttelemä Paddingtonin karhutäti Lucy. Hugh Grantin suoritus jää hauskasti mieleen ja on mahtavaa, kun näyttelijä kykenee heittämään vitsiä itsestään. Brendan Gleesonilta yrmyilyhahmo sujuu tietysti luonnostaan.

Paddington 2 on alusta alkaen erittäin riemukas seikkailuelokuva, josta koko perhe voi nauttia. Se ei ole pelkästään lapsille tehty, vaan se on toteutettu tavalla ja hengellä, josta aikuisetkin voivat innostua. Itse hymyilin iloisena lähes koko elokuvan ajan ja ainoat hetket, jolloin en hymyillyt, olivat hieman jopa koskettavia. Tällaisia koko perheen seikkailufilmien kuuluukin mielestäni olla. Paddington 2 saa nauramaan, liikuttumaan, sekä pienesti jännittämään, ja mikä tärkeintä, sen parissa aika tuntui kuluvan todella nopeasti, sillä filmi on niin mukaansatempaava. Varsinaista mysteeriä siinä ei ole, vaan ryöstäjä paljastetaan heti elokuvan alussa. Paljastus on kuitenkin hoidettu niin hyvin ja on hauska nähdä varas tekemässä muitakin ryöstöjä, ettei mysteerin puuttuminen ei haittaa. Ja kun rosvohahmo on vielä paljon parempi pahis kuin edellisen osan Millicent Clyde, jota Nicole Kidman todella kehnosti näytteli, niin katsojaa ei haittaa. Parissa kohtaa minua tosin hieman häiritsi, että rosvon täytyi vähän väliä kertoa katsojille suunnitelmansa, mutta sen pystyy katsomaan sormien läpi, koska filmiä on selkeästi tehty myös lapsiyleisö mielessä.

Lapset kokevatkin varmasti paljon iloa Paddingtonin kohelluksesta, mutta se on tarpeeksi onnistunutta, jotta aikuinenkin voi viihtyä pöhköilyn parissa. Paddingtonin parturi- ja ikkunanpesuhetket ovat todella koomista seurattavaa kaikenikäisille. Vankilakohtaukset ovat varmasti aikuiskatsojille kiinnostavampaa nähtävää, sillä niihin on otettu vaikutteita filmeistä, joita lapset eivät joko saa katsoa tai jotka eivät heitä vielä kiinnosta. Loppuhuipennus on mitä luultavimmin jännittävä lapsille (muttei kuitenkaan mikään erityisen hurja), minkä lisäksi se pitää aikuisenkin hienosti otteessaan, vaikka kestääkin aika kauan. Koko elokuva pitää katsojia otteessaan alusta loppuun ja saa välittömästi vaatimaan jatkoa. Muutamia heikkouksia siitä löytyy, mutta muuten kyseessä on onnistunut filmi, jonka jälkeen todella jää innolla odottamaan mahdollista Paddington 3:a. Elokuvassa on samaa lämmintä tunnelmaa kuin edellisessäkin osassa, minkä lisäksi se on myös tyylillisesti hyvin samanlainen. Lapsille ja edes pienesti lapsenmielisille aikuisille Paddington 2 on pakko-katsottavaa!

Filmin ohjauksesta vastaa edellisen elokuvan tavoin Paul King, jonka luoma tunnelma on erittäin hieno. Mukana on paikoitellen selkeää teatraalisuutta, mutta King saa sen tuntumaan täysin normaalilta. King vastaa edellisen osan tavoin myös käsikirjoituksesta yhdessä Simon Farnabyn kanssa. Kaksikon kirjoittama tarina on oivallisen koukuttava ja vauhdikas. Paddington 2 on myös hyvin kuvattu ja leikattu elokuva. Paikoitellen leikkaukset ovat jopa erittäin nokkelia ja taidokkaasti toteutettuja. Lavasteet ovat tyylikkäät, minkä lisäksi visuaaliset tehosteet ovat pääasiassa näyttävät. Digi-Paddington sopii realistisiin ympäristöihin täydellisesti ja välillä pääsee oikein ihailemaan, kuinka tarkasti karhuherra on toteutettu. Harmillisesti loppuhuipennuksessa efektit eivät ole mitä parhaimmat ja taustakankaan käytön huomaa selvästi. Äänitehosteet ovat kuitenkin mainiot ja Dario Marianellin säveltämät musiikit toimivat oivasti filmin aikana, vaikka eivät jääkään kovin hyvin mieleen. Edellisestä osasta tuttu jazz-porukka on mukana tässäkin.

Yhteenveto: Paddington 2 on todella mainio seikkailuelokuva koko perheelle. Se on mukaansatempaava, hauska, lämminhenkinen, hieman liikuttava, sekä pienesti lapsia jännittävä kokonaisuus. Elokuva kulkee vauhdikkaasti eteenpäin, muttei kuitenkaan kiirehdi. Sen aikana ei aika käy kertaakaan pitkäksi, vaan se pitää otteessaan alusta loppuun. Vaikka hahmot yrittävätkin keksiä rosvon henkilöllisyyttä, ei siitä ole katsojille luotu mysteeriä. Varkaan henkilöllisyyden paljastaminen heti alussa voisi olla leffaa heikentävä tekijä, mutta tempausta onkin hyödynnetty erittäin hyvin. Näyttelijät ovat oivallisia rooleissaan ja visuaaliset tehosteet ovat loppuhuipennusta lukuunottamatta tyylikkäät. Mukana on pieniä heikkouksia, joista suurin on se, että rosvo selittää jatkuvasti katsojille suunnitelmaansa, mutta silloin pitää muistaa, että elokuvaa on tehty lapsiyleisöä varten. Aikuisia ei kuitenkaan ole unohdettu, vaan hekin voivat kokea paljon riemua leffan aikana. Itse hymyilin lähes koko elokuvan ajan ja uskon saman tapahtuvan myös monille muille. Jos piditte edellisestä osasta, niin kannattaa ehdottomasti katsoa myös Paddington 2. Vanhemmat viekää lapsenne katsomaan tätä elokuvaa ja olen varma, että tekin nautitte kokemuksesta. Lopputekstien aikana nähdään vielä huvittava kohtaus, joten ei kannata poistua teatterista heti, kun ensimmäiset tekijöiden nimet ilmestyvät ruutuun.

Arvosana: 7/10

Kirjoittanut: Joonatan, 2.11.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.joblo.com
Paddington 2, 2017, Heyday Films, Amazon Prime Instant Video, Anton Capital Entertainment, Canal+, Ciné+, Marmalade Films Ltd., StudioCanal, TF1 Films Production, The Weinstein Company