keskiviikko 20. syyskuuta 2017

Arvostelu: Rendel (2017)

RENDEL (2017)



Ohjaus: Jesse Haaja
Pääosissa: Kris Gummerus, Rami Rusinen, Renne Korppila, Matti Onnismaa, Johnny Vivash, Bianca Bradey, Minna Nevanoja, Alina Tomnikov, Tero Salenius, Sami Huhtala ja Marko Pesonen
Genre: supersankarielokuva, toiminta
Kesto: 1 tunti 45 minuuttia
Ikäraja: 16

Rendel on Jesse Haajan luoma supersankarihahmo, josta hän piirsi kuvia jo lapsena, haaveillessaan sarjakuvapiirtäjän ammatista. Vuosia myöhemmin hän törmäsi hahmoonsa uudestaan ja päätti hetken mielijohteesta ilmoittaa tekevänsä siitä elokuvan. Seuraavina päivinä tieto Suomen ensimmäisestä kunnon supersankarifilmistä lähti liikkeelle ja ihmiset alkoivat innostuneina kyselemään Haajalta lisätietoa. Ainoa ongelma oli, että Haaja oli unohtanut kertoa kyseessä olevan lyhytleffa. Hän kuitenkin päätti, että tekisi Rendelistä koko illan elokuvan ja tuotanto lähti liikkeelle. Haaja ei ollut aiemmin tehnyt elokuvia, joten Rendelin teko oli raskasta ja sen takia hän kulutti itsensä ihan loppuun. Elokuvan hän kuitenkin sai aikaiseksi ja se on vihdoin saamassa ensi-iltansa Suomessa. Itse en yleisesti pidä suomalaisista leffoista, vaikka on niitä tullut pari hyvääkin nähtyä. Kuitenkin kun kuulin, että Suomessa tehdään supersankarifilmiä, niin tiesin heti, että pakkohan se on nähdä. Trailerin ilmestyessä innostuin teoksesta oikeasti ja aloin odottaa sen näkemistä. Hieman minua kyllä jännitti, sillä vaikka on hienoa, että Suomessa on alettu kokeilemaan erilaisia lajityyppejä, ovat lopputulokset olleet kehnoja, kuten scifileffa Iron Sky (2012) ja kauhuleffa Bodom (2016). Toivoin todella, että Rendel olisi hyvä, sillä olisi niin hienoa, jos se johtaisi jatko-osiin ja sarjakuviin, joilla Suomea voisi ylpeänä mainostaa ulkomailla.

Rikollisjärjestö Vala valmistaa vaarallista NH25-rokotetta ja vie sitä kehitysmaihin. Vain naamiota käyttävä Rendel voi lopettaa Valan pahat suunnitelmat.

Elokuvan päätähti Rendeliä, eli Rämö-nimistä miestä näyttelee Kris Gummerus, joka suoriutuu hyvin roolistaan. Hänen lahjansa pääsevät paremmin esille Rämönä; rakastavana ja huolehtivana isänä, joka menettää työnsä ja miettii, miten voisi elättää perheensä. Naamio päässään Gummeruksen täytyy nimittäin vain näyttää siistiltä, sillä Rendel ei (paria kertojaäänihetkeä lukuunottamatta) sano sanaakaan ja vain silmät kiiluvat tumman maskin takaa. Rendelin hiljaisuus on erinomainen päätös, sillä mystisen naamiokostajan tunnelman rikkoisi, jos hän alkaisi yhtäkkiä höpistä suomeksi. On harmi, että vaikka leffassa selitetään syyt, miksi hän päättää ryhtyä "supersankariksi", ei koskaan selitetä, miten hän on niin paljon parempi kuin huippukoulutetut tappajat.
     Leffan pahiksia ovat Vala-järjestön rikolliset, joihin kuuluu esimerkiksi pääpomo Erola (Matti Onnismaa), tämän hulttiopoika Rotikka (Rami Rusinen), isokokoinen Lahtaaja (Renne Korppila), sekä yksittäiset tehotappajat kuten Radek (Johnny Vivash) ja Stacy (Bianca Bradey). Erolan ja Rotikan välille on luotu kiinnostava isä-poika-suhde, kun arvokas Erola ei voi sietää hölmön poikansa puuhia. Onnismaasta löytyykin sopivaa arvokkuutta, kun taas Rusisesta on tehty risupartansa kanssa todella suomalainen mies. Korppila on kokonsa puolesta oiva valinta Lahtaajaksi. Ulkomaalaiset Vivash ja Bradey ovat mukana, jotta leffaa voi markkinoida paremmin ulkomailla. Bradey esittää todella hyvin kovan mimmin roolia, joka ei tunnu väkisin väännetyltä, vaan luontevalta. Harmi vain, että tappajahahmot ovat äärimmäisen alihyödynnetyt, vaikka jokaisen esittelyyn käytetäänkin paljon aikaa.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat Rämön vaimo Anette (Minttu Tamski) ja hänen tyttärensä Enni (Roosamaria Mäkinen), naistoimittaja (Minna Nevanoja), Valassa toimiva Kurikka (Tero Salenius), sekä hölmöt rosvohahmot (Sami Huhtala ja Marko Pesonen), jotka ovat yksi elokuvan parhaista asioista, joten on harmi, että hekin ovat pahasti alikäytetyt.

Rendelin luoja, ohjaaja Jesse Haaja on kuvaillut hahmoa omaksi versiokseen DC Comicsin Batmanista ja sen kyllä huomaa. Heti leffan alkupäässä nähdään taistelukohtaus, jossa Rendel hyökkää varjoista hölmistyneiden rikollisten kimppuun, mistä tulee helposti mieleen Batman Begins (2005). Sen lisäksi alkupuoliskon kohdat, joissa rikolliset miettivät, mikä naamioheppu pilaa heidän bisneksiään, ovat hyvin tuttuja Batman-tarinoissa. Rendel itsessään jo näyttää pienesti Lepakkomieheltä, minkä lisäksi viittauksia ja lainauksia on otettu paljon muistakin supersankarileffoista. Aihe on siis selvästi ollut lähellä Haajan sydäntä lapsesta asti. Harmi, että Rendel on loppujen lopulta vain pienen fanipojan filmi, eikä oikein mitään sen enempää. Leffan synkkyys ja raakuus, sen veriset kohdat, seksi ja huorat, kiroilu sekä tappaminen ovat varmasti tulleet mukaan myöhemmällä iällä, mutta muuten elokuva voisi olla ala-asteikäisen kirjoittama.

Elokuvan yksi isoimmista ongelmista on sen käsikirjoitus. Filmi on niin yksinkertainen, ettei siitä löydy mitään syvällistä. Kostoa janoava naamiomies käy pahan rikollisjärjestön kimppuun ja siinä se. Lapsellisuutta vielä korostaa se, että monet kohtaukset on ihan varmasti suunniteltu tyylillä: "Hei se Rendel voisi tehdä tällä lailla siististi!" "Joo ja sitten se voisi tehdä tuolla lailla coolisti!" "Joo vähänkö mageeta!" Tarina kulkee eteenpäin erilaisten tappelukohtausten myötä, vaikka välillä käydäänkin takaumissa selittämässä Rendelin motiiveja. Pientä lisäsisältöä on yritetty luoda toimittajahahmolla, joka yrittää selvittää Valan ja Rendelin puuhia, mutta se jää niin mitäänsanomattomaksi juonikuvioksi, ettei katsojaa jaksa kiinnostaa. Pahisten pahuutta on myös päätetty korostaa sillä, että he vain tappavat kaikki, jotka ärsyttävät. Ymmärrän, että jos joku kätyri on tehnyt tyhmästi, niin hänet ammutaan esimerkkinä muille, mutta pitikö se yksi harmiton karaokelaulaja ihan oikeasti tappaa? Jo pelkästään se, miten leffassa tapetaan niin, ettei se tunnu kenestäkään miltään (ei näköjään edes Rendelistä), vei yhden pisteen.

Elokuva valitettavasti myös näyttää siltä kuin vartissa käsikirjoituksen kirjoittaneet kaverukset olisivat saaneet kameran käteen ja lähteneet heti kuvaamaan kaikkea siistiä. Leffassa on niin vahva kouluprojektin tunne, että on äärimmäisen outoa, kun välillä mukaan ilmestyy kuvia, jotka ovat kuin suurista Hollywood-tuotannoista repäistyjä. No mutta, kuten sanoin, Haaja on supersankarifilmit kyllä katsonut. Mukana on tietysti magee kuva, jossa Rendel kävelee tyylikkäästi poispäin hidastetusta räjähdyksestä. Yhdistettynä Suomihenkeen kaikki tällainen tekee leffasta vain tahattoman koomisen. Muuten hauskoja vitsejä ei oikeastaan ole, jos ei lasketa urpon kuuloisia repliikkejä. Tietyt asiat eivät vain kuulosta niin toimivalta suomeksi kuin englanniksi, joten ihan kaikkea ei tarvitse Hollywoodista kopioida. Harmillisesti tunnelmakaan ei ole onnistunutta kuin muutamassa hassussa kohtauksessa, jolloin leffa tuntuu lattealta. Latteus on sinänsä outoa, sillä elokuva on läpikotaisin niin ylidramaattinen, että teoksen tahaton koomisuus vain kasvaa.

Kun elokuvan tarina on surullisen yksinkertainen, sen tunnelma heikko ja useat repliikit surkeita, niin toivoin, että edes toimintakohtaukset pelastaisivat kokonaisuutta. Valitettavasti ei. Taisteluissa on mukana joitain hyviä juttuja ja niistä huomaa, ettei kyseessä ole aito Hollywood-tuotanto, sillä naisiakin hakataan, mutta toimintakohtaukset ratkeavat niin helposti, eikä kenestäkään ole Rendelille mitään vastusta, jolloin niissä ei ole yhtään jännitystä mukana. Loppupäässä kun pitää tapella isoa Lahtaajakorstoa vastaan, niin ei jaksa enää edes kiinnostaa, miten käy. Ja kun lopussa ei edes tule kohtausta, jossa pahikset tajuavat, kuka Rendel on, ei millään koko elokuvassa tunnu olevan mitään merkitystä. Ja kun millään ei ole katsojalle merkitystä, ei kovin hyvästä filmistä ole kyse. Lopputuloksena on todella kamala ja typerä tekele, josta löytyy useat supersankarileffojen kliseet, muttei osaamista hyödyntää niitä, minkä lisäksi filmistä puuttuu kokonaan tietyt tärkeät kohtaukset, joiden ansiosta monet supersankaripätkät ovat niin hyviä. Koska leffa on kokonaisuutena niin amatöörimäinen, on kummallista, että se edes pääsee teatterilevitykseen, eikä sitä vain pistetty Youtubeen tai korkeintaan DVD:nä suoraan kaupan alennuslaatikkoon.

Leffasta kyllä huokuu Jesse Haajan intohimo koko hommaa kohtaan, eli asia ei siis ole niin, etteikö elokuvaa olisi tehty tunteella. Käsikirjoitus vain on surkea, minkä lisäksi monet asiat teknisessä toteutuksessa ovat kehnoja. Kuvauksesta ei tosin ole pahaa sanottavaa ja suurimmaksi osaksi kuvat näyttävät hienoilta. Leikkauskin on pääasiassa sujuvaa, etenkin kun siirrytään ajassa taaksepäin. Valaisussa ja värimäärittelyssä on yritetty korostaa Hollywood-leffojen tavoin oranssia ja sinistä, mutta se on tehty niin tökerösti, että lähinnä hävettää. Visuaaliset efektit ovat toimivia ja huomaamattomia, mutta äänitehosteet menevät pahasti yli. Taistelukohtauksissa on ihan sama, lyökö joku toista tyyppiä naamaan, potkaiseeko tätä vatsaan, vai hakkaako tätä puukalikalla, osumasta kuultava ääniefekti on aina joko luiden murtuminen tai ääni joka kuulostaa siltä kuin jotakuta survottaisiin kirveellä. Tuomas Kantelisen säveltämät musiikit korostavat ylidramaattisuutta ja useissa kohdissa musiikit ovat yliampuvia nähtäviin kohtauksiin verrattuna. Noh, lavastus ja maskeeraus ovat sentään onnistuneesti toteutetut, minkä lisäksi onhan se pakko myöntää, että Rendelin asu on todella tyylikäs ja "cool".

Yhteenveto: Rendel on valitettavasti surkea elokuva. Sen hyviä puolia ovat pahisten isä-poika-suhde, hölmö rosvokaksikko ja se, ettei Rendel puhu naamio päässään. Kuvaus, lavastus, puvustus ja maskeeraus ovat myös tyylikkäästi toteutetut ja näytteleminen on ihan toimivaa, mutta siihen ne hyvät jutut sitten jäävät. Jos käsikirjoituksesta ottaisi kiroilun ja seksin pois, voisi se olla ala-asteikäisen kirjoittama, niin kehno se on. Tarina on jo itsessään yksinkertainen, mutta asiaa ei helpota, ettei mukaan ole laitettu lähes yhtään täytettä. Edes toimintakohtaukset eivät auta pelastamaan kokonaisuutta, sillä kun mikään ei tunnu kunnon vastukselta Rendelille, ei yhdessäkään taistelussa ole jännitettä. Eikä katsojaa jaksa enää lopussa kiinnostaa, varsinkin kun kliseisen tarinan loppuratkaisun arvaa heti alussa. Oikeat vitsit eivät naurata, mutta leffa on ylidramaattisuudessaan niin koominen, että sitä on vaikea ottaa tosissaan, vaikka siinä kuinka synkistellään. Ääniefektit ja värimaailma ovat huonosti toteutetut. Jesse Haaja ja kumppanit selvästi rakastavat supersankarielokuvia, mutta eivät ole itse saaneet aikaiseksi muuta kuin kalliilta kouluprojektilta näyttävän juosten kustun tekeleen, josta on unohdettu tärkeimmät jutut genrestä. En siis vain voi suositella tämän näkemistä. Joku voisi sanoa, että näitä pitää tukea, jotta joskus nämä tehtäisiin Suomessa hyvin, mutta se ei näytä tapahtuvan. Jotkut luultavasti tykkäävät tästä ihan vain siksi, ettei se ole Hollywood-leffa, mutta mitä muuta siinä sitten kopioidaan alusta loppuun? Mukana on tietysti jopa lopputekstien aikana nähtävä lyhyt kohtaus, joka pohjustaa mahdollista jatko-osaa. Sen lisäksi leffassa viitataan mahdolliseen laajempaan elokuvauniversumiin, sillä erään sanomalehden isossa otsikossa puhutaan natseista kuun takana.

Arvosana: 2/10

Kirjoittanut: Joonatan, 12.9.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.goldposter.com
Rendel, 2017, Black Lion Pictures, Frozen Flame Pictures, Bad Beaver Productions, Haaja & Arwo Design

maanantai 18. syyskuuta 2017

Arvostelu: Spectre (2015)

SPECTRE (2015)



Ohjaus: Sam Mendes
Pääosissa: Daniel Craig, Léa Seydoux, Christoph Waltz, Ralph Fiennes, Ben Whishaw, Naomie Harris, Dave Bautista, Andrew Scott, Rory Kinnear, Monica Bellucci ja Jesper Christensen
Genre: toiminta
Kesto: 2 tuntia 28 minuuttia
Ikäraja: 12

Casino Royale (2006) käynnisti supersuositun James Bond -leffasarjan (1962-) uudestaan ja se oli todella suosittu sekä fanien että kriitikoiden keskuudessa. Jatko-osa Quantum of Solace (2008) ei ollut yhtä pidetty, mutta se tienasi kuitenkin paljon rahaa. Skyfall (2012) sen sijaan tienasi yli miljardin, minkä lisäksi sitä kehuttiin erittäin paljon. Seuraavaa teosta alettiinkin suunnittelemaan aika lailla heti, kun Skyfall huomattiin jättihitiksi. Fanit olivat innoissaan, kun nimeksi paljastettiin Spectre, joka tarkoitti tietty Sean Conneryn tähdittämissä Bond-leffoissa esiintynyttä rikollisjärjestöä. Elokuva ilmestyi loppuvuodesta 2015 ja menestyi erinomaisesti, tienaten lähes 900 miljoonaa dollaria. Vaikka leffasta monet pitivät, sai se myös paljon kritiikkiä ja monet pitivät sitä pettymyksenä edelliseen osaan verrattuna. Itse näin Spectren edeltäjän tapaan ensi-illassa ja meitä oli silloinkin aikamoinen jengi kasassa. Pidin elokuvasta, mutta se ei kuitenkaan ollut sitä, mitä odotin. Mielestäni samana vuonna ilmestyneet agenttileffat Kingsman: The Secret Service (2014), Spy (2015), Mission: Impossible - Rogue Nation (2015) ja The Man from U.N.C.L.E. (2015) olivat kaikki tätä elokuvaa parempia, vaikka tämän oli tarkoitus olla genressään vuoden kohokohta. Varsinkin toisella katselukerralla mietin, että Skyfall on huomattavasti tätä parempi, enkä jaksanut katsoa Spectreä kolmatta kertaa. Kuitenkin vuoden alussa näytin Casino Royalen ja Quantum of Solacen tyttöystävälleni, joka ei ollut nähnyt niitä ja samalla päätin arvostella nämä uudet Bondit. Kesti kuitenkin puoli vuotta, kunnes katsoimme vihdoin Skyfallin (jota ennen vilkaisimme kaksi edeltäjää uudestaan) ja heti seuraavana päivänä katsoimme myös Spectren.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellisiä osia Casino Royale, Quantum of Solace ja Skyfall!

Agentti 007 James Bond suorittaa tehtävää, jonka edesmennyt M on hänelle antanut. Johtolangat vievät Bondin Roomaan, jossa hän kohtaa rikollisjärjestö SPECTREn.

Daniel Craig nähdään neljättä kertaa James Bondin roolissa ja hän hoitaa hommansa yhä kunnialla... ainakin suurimmaksi osaksi. Craigilta nimittäin löytyy pari hetkeä, jolloin näyttää siltä, ettei häntä kiinnosta esittää roolia ja niin hän kertoikin leffan ilmestyttyä. Craig sanoi, että viiltäisi mieluummin ranteensa auki kuin esittäisi 007:ä enää koskaan. Sääli, että herran mielipide on sellainen, sillä hän on mielestäni paras henkilö rooliin. Hän saa jälleen kerran Bondin tuntumaan enemmän ihmiseltä kuin pelkältä herrasmiesvakoojalta. Leffasta löytyykin pari kohtaa, joissa Craig pääsee osoittamaan kunnolla tunteita.
     Bondilla pitää perinteen mukaan tietty olla joku naikkonen ja tällä kertaa se on Léa Seydouxin esittämä tohtori Madeleine Swann. Valitettavasti Seydoux ei ole kovin osuva valinta, eikä hän kykene tuomaan esille tunteita, vaan vaikuttaa jotenkin oudon etäiseltä ja kylmältä koko elokuvan ajan. Hahmo on myös kirjoitettu kehnosti, sillä aluksi hän on täysin Bondia vastaan ja feministinä sanoo, ettei tarvitse urhoollista ritaria pelastamaan häntä, vaan hän pystyy selviämään ihan hyvin itse, mutta heti kun Bond on pelastanut hänet vaikeasta tilanteesta, päätyvät he pussailemaan. On hienoa, että Madeleinesta on yritetty saada aikaiseksi hahmo, joka osaa itsekin asioita, mutta toteutus ei ole onnistunut.
     Elokuvan pahiksena, eli SPECTRE-järjestön johtaja Franz Oberhauserina nähdään Christoph Waltz. Inglourious Basterdsissa (2009) Waltz osoitti upeasti taitavansa inhottavan uhkaavan roiston roolin, mutta tässä hän tuntuu vain kopioivan omaa työtään, huonolla tuloksella. Hän ei ole uhkaava, kuten Javier Bardemin Silva Skyfallissa, eikä oivallisesti kirjoitettu persoona, kuten Mads Mikkelsenin Le Chiffre Casino Royalessa. Oberhauserille on myös yritetty kirjoittaa yllätyksiä, mutta yhden niistä arvaa jo ennen kuin leffan pistää pyörimään ja toinen ei vain vakuuta.
     Skyfallin lopussa kuollut MI6:n johtaja M (Judi Dench) on korvattu samaisessa elokuvassa esitellyllä Ralph Fiennesin esittämällä Mallorylla. Vaikka Fiennes onkin loistava näyttelijä, ei hänessä ole samaa auktoriteettia ja johtajuutta kuin Denchissä, jolloin hänen versionsa hahmosta jää harmillisen latteaksi. Kyseisessä leffassa esitellyt erikoislaitteita tekevä Q (Ben Whishaw) ja neiti Moneypenny (Naomie Harris) tekevät myös paluun. Jälkimmäisen roolia on pienennetty, mutta Q:lle on saatu hauskoja tilanteita mukaan.
     Elokuvassa nähdään myös edellisen M:n avustaja Tanner (Rory Kinnear) pienessä roolissa, sekä Andrew Scott C:nä, joka yrittää lopettaa 00-ohjelman, Dave Bautista hiljaisena korstona ja Monica Bellucci leskiroolissa, jossa hän on täysin alikäytetty. Mukana on myös kahdesta Craigin ensimmäisestä Bondista tuttu herra White, jota esittää yhä Jespen Christensen.

Spectre alkaa todella vaikuttavasti näyttävällä pitkällä kuvalla, jossa seurataan massiivisen joukkokohtauksen kulkua Meksikon kuolleiden päivän juhlassa. Alkukohtaus loppuu hieman mitäänsanomattomaan helikopteritaisteluun, mutta silti katsoja on positiivinen tulevasta, sillä pätkä oli muuten niin tyylikäs. Tästä sitten aletaan seuraamaan tarinaa kunnolla. Alussa viitataan hauskasti Skyfallin tapahtumiin, jolloin yksittäisiltä tuntuvat seikkailut yhdistyvät mukavasti toisiinsa. MI6-rakennus on yhä raunio ja Bondin lapsuudenkodista on pelastettu muutamia esineitä. Katsojana seuraa mielenkiinnolla, kun Bond lähtee suorittamaan tehtäväänsä ja ei aikaakaan, kun pääsee näkemään vauhdikkaan autotakaa-ajon Rooman kaduilla ja hurjan lentokonekohtauksen Itävallan lumisilla vuorilla. Valitettavasti niiden jälkeen tunnelma lässähtää ja alkaa tuntua, ettei tekijöitä ole kiinnostanut projektin viimeistely. Lähes kaikki alkaa nimittäin tuntua keskeneräiseltä kuin mihinkään ei olisi panostettu kunnolla. Vain jännittävän junataistelun aikana taso nousee, mutta sen jälkeen se laskee jälleen, kunnes se kulkee eteenpäin niin laiskasti, ettei katsojaa jaksa kiinnostaa loppuratkaisu. Leffan finaali on jokseenkin jopa tylsä, minkä lisäksi viimeinen kohtaus tuntuu äärimmäisen antiklimaattiselta, mikä voi helposti tuottaa katsojalle pettymyksen.

Elokuvasta löytyy todella selkeitä heikkouksia. Sen lisäksi, ettei filmin tekoon ole annettua kaikkea, on se liian pitkä, jolloin se käy jossain kohtaa pitkäveteiseksi. Loppupäässä voi huomata haukottelevansa, vaikkei erityisemmin väsyttäisikään. Bondin ja Madeleinen romanssi on tosiaan todella heikosti luotu. Aiemmin mainitsemani esimerkin lisäksi yhdessä kohtaa Madeleine kertoo rakastavansa Bondia (kun he ovat tunteneet vasta päivän tai pari), mutta viisi minuuttia myöhemmin hän sanoo, ettei voikaan olla Bondin kanssa yhdessä. Täh? Myös C:n tuoma juonikuvio on kehnosti tuotu mukaan, eikä SPECTREn hurja suunnitelma oikein kiinnosta. Paria toimintakohtausta lukuunottamatta ei myöskään tunnu siltä, että vastukset olisivat minkäänlaista haastetta Bondille, jolloin ne tuntuvat tarpeettomilta. Yllätykset eivät yllätä, mutta hauskoja kohtia on sentään mukana muutamia. Löytyy leffasta onneksi tarpeeksi hyviä juttuja, jotta se jaksaa viihdyttää, mutta jää se Craigin Bondeista selvästi heikoimmaksi.

Tuttuja Bond-juttuja on tietty nähtävissä. On mahtavaa, että filmi alkaa vanhaan tyyliin piippukuvalla, joka on kahdessa edellisessä osassa nähty vasta elokuvan lopussa. Bond tottakai esittelee itsensä tyylillä "Bond, James Bond" ja baaritiskille päästyään hän pyytää vodka martinin ravistettuna, ei sekoitettuna. Vaikka Spectre on yhä hieman realistisempi Bond-elokuva, alkaa se kulkea lähemmäs kohti vanhaa tyyliä. Bondin autosta löytyy esimerkiksi enemmän erikoisia vempaimia, minkä lisäksi hän selviää vaarallisesta pudotuksesta osumalla pehmeään sohvaan. Siinä kohtaa katsojasta tuntuu kuin katsoisi Roger Mooren tähdittämää 007-filmiä. Alkutekstien aikana kuultava Bond-tunnuskappale on tällä kertaa Sam Smithin esittämä "Writing's on the Wall", joka hämmentää aluksi, mutta tuntuu muutaman kuuntelun jälkeen ihan kivalta. Siitä kuitenkin puuttuu täysin tarvittava mahtipontisuus, jota siinä välillä yritetään tavoitella. Kappale voitti Oscar-palkinnon, mutta ei se sitä ansainnut.

Ohjaaja Sam Mendesiltä on tainnut loppua mielenkiinto kesken tai siltä elokuva ainakin vaikuttaa. Suuren aloituskohtauksen jälkeen on varmaan kiinnostus aihetta kohtaan katkennut, mutta loppu on silti pitänyt tehdä. Hienon Skyfallin jälkeen ei voi muuta kuin ihmetellä, mitä Mendesille on käynyt? Neljän henkilön kynäilemä käsikirjoitus ei myöskään ole kovin kummoinen. Kuvaus on sentään toimivaa, mutta leikkauksessa olisi pitänyt tehdä tiivistämistä. Valaistus (yhtä kidutuskohtausta lukuunottamatta), maskeeraus ja lavastus ovat taidokkaasti toteutetut, minkä lisäksi visuaaliset tehosteet ja ääniefektit ovat mainiot. Värimäärittely painottuu kuitenkin liikaa kellertävyyteen ja musiikki aiheuttaa valitettavasti pettymyksen. Kun kuuntelee tarkkaan, niin voi huomata, että säveltäjä Thomas Newman on lähinnä vain kierrättänyt Skyfallin musiikit tähän ja lisäillyt pari hassua juttua mukaan. Se jos mikä on laiskaa.

Yhteenveto: Spectre on keskinkertainen ja liian pitkä agenttiseikkailu, johon ei ole panostettu tarpeeksi. Ohjaaja Sam Mendesiä ei ole selvästi kiinnostanut elokuvan teko, minkä lisäksi säveltäjä Thomas Newman on vain laiskasti kierrättänyt edellisen leffan musiikkeja. Jopa Bondia esittävä Daniel Craig näyttää välillä siltä, että haluaisi vain kotiinsa. Christoph Waltz ei ole kovin kummoinen pahis ja Léa Seydoux on vielä heikompi Bond-tyttönä. Ralph Fiennes on sentään ihan toimiva M ja Ben Whishaw'n Q:lle on saatu hauskoja hetkiä. Leffa alkaa kyllä mainiosti, mutta menettää katsojan kiinnostuksen noin puolen välin kohdalla. Käsikirjoitus on aika kehno ja loppuhuipennus ei enää tunnu miltään. Viimeinen kohtaus on todella antiklimaattinen pettymys. Sitä Spectre lähinnä on muutenkin, pettymys. Jos pidit Craigin edellisistä Bondeista tai yleisesti olet sarjan fani, niin kyllähän tämän katsoo, mutta muuten kannattaa palata vilkaisemaan Casino Royale ja Skyfall. Jopa Quantum of Solace on tätä parempi, sillä paljon lyhyemmällä kestollaan se onnistuu viihdyttämään paremmin. Lopputekstien jälkeen lukee, että James Bond palaa vielä ja niin hän tuleekin tekemään marraskuussa 2019. Toivottavasti se on huomattava parannus tähän teokseen.

Arvosana: 5/10

Kirjoittanut: Joonatan, 15.8.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.007.com
Spectre, 2015, Columbia Pictures, B24, Eon Productions, Metro-Goldwyn-Mayer, Sony, Danjaq

lauantai 16. syyskuuta 2017

Arvostelu: Finding Nemo / Nemoa etsimässä (2003)

FINDING NEMO (2003)

NEMOA ETSIMÄSSÄ



Ohjaus: Andrew Stanton ja Lee Unkrich
Pääosissa: Albert Brooks, Ellen DeGeneres, Alexander Gould, Willem Dafoe, Brad Garrett, Allison Janney, Austin Pendleton, Stephen Root, Vicki Lewis, Joe Ranft, Geoffrey Rush, Bob Peterson, Andrew Stanton, Bill Hunter, Barry Humphries, Eric Bana ja John Ratzenberger
Genre: animaatio, seikkailu, jännitys
Kesto: 1 tunti 40 minuuttia
Ikäraja: 7

Finding Nemo, eli suomeksi Nemoa etsimässä on Pixar-yhtiön viides animaatioelokuva. Idea leffalle syntyi ohjaaja Andrew Stantonin kokemista hetkistä, joista hän kirjoitti kalatarinan vuonna 1997 ja elokuvan teko lähti liikkeelle. Filmin tekoa varten tekijät sukeltelivat paljon oppiakseen vedenalaisesta maailmasta. Oppien pohjalta animaattorit loivat jopa niin aidon maailman, että animaatiota täytyi muokata, jottei se näyttänyt liian realistiselta ja jolloin sarjakuvamaiset kalat eivät pistäisi jatkuvasti silmään huonolla tavalla. Lopulta Nemoa etsimässä ilmestyi loppukeväästä 2003 (Suomessa tosin vasta marraskuussa) ja se oli iso menestys. Teos oli myös kriitikoiden rakastama, minkä lisäksi se oli ehdolla neljästä Oscar-palkinnosta, joista se voitti yhden (paras animaatioelokuva). Leffa on kaikkien aikojen myydyin DVD-julkaisu ja joidenkin mielestä se on Pixarin paras elokuva. Itse näin elokuvan kokonaan vasta muutama vuosi sitten. Olin ennen ala-astetta nähnyt Steven Spielbergin Jawsin (1975), joka oli aiheuttanut minulle kammon haita ja veden alla tapahtuvia leffoja kohtaan, joten en pystynyt katsomaan Nemoa etsimässä -filmistä muuta kuin pätkiä. Kuitenkin kun viimein näin elokuvan, pidin sitä aivan mahtavana ja minua harmitti suuresti, etten ollut suostunut katsomaan sitä. Olenkin katsonut sen muutamaan otteeseen uudestaan; viimeksi ennen sen jatko-osan, Finding Doryn (Doria etsimässä - 2016) ilmestymistä. Silloin itse asiassa jo aloitin kirjoittamaan arvostelua tästä elokuvasta, mutta en saanut aikaiseksi mitään, sillä ollessani silloin työharjoittelussa paikassa, jossa olin kaiken aikaa koneella, en vain yksinkertaisesti kyennyt tekemään arviota. Mietin kuitenkin, että jonain päivänä kirjoitan Nemoa etsimässä -arvostelun ja elokuussa 2017 päätin vihdoin toteuttaa ajatuksen, jolloin katsoin leffan tyttöystäväni kanssa syntymäpäivänäni.

Kun sukeltajat sieppaavat pienen Nemo-kalan, lähtee tämän isä Marlin vaaralliselle matkalle löytääkseen poikansa. Seikkailunsa aikana hän kohtaa unohtelevaisen Dorin, hurjat hait, polttavat meduusat ja ikivanhat kilpikonnat.

Elokuvan päähenkilö Marlin (Albert Brooks) on ylihermoileva isä, joka pelkää koko ajan Nemo-poikansa puolesta ja uskoo omien tiukkojen sääntöjensä olevan ainoa tapa selvitä hengissä. Hän tuntuu pelkäävän muutenkin vähän kaikkea, joten onkin todella mielenkiintoista seurata, miten hän toimii, kun hänen pelkonsa käyvät jatkuvasti toteen. Leffan aikana Marlinin täytyykin kerätä rohkeutensa, jotta hän onnistuu saamaan poikansa takaisin.
     Marlinin kanssa etsintäreissulle päätyy Dori (Ellen DeGeneres), joka kärsii lyhytmuistinmenetyksestä. Monissa elokuvissa päähenkilöltä löytyy hölmö kaveri, joka on tarkoitettu keventämään leffaa ja tässä filmissä se on Dori. Onneksi kyseessä ei ole sellainen ärsyttävä hölmöilijä, vaan hahmosta löytyy paljon sydäntä läpi elokuvan ja hän pääsee naurattamaan useasti outouksillaan ja intoilullaan. Onhan se pakko myöntää, että parissa kohtaa hänen käytöksensä käy vähän hermoille, mutta pääasiassa hahmo toimii mainiosti ja DeGeneres vetää ääniroolinsa mahtavasti.
     Leffan nimikkohahmo Nemolle (Alexander Gould) on onneksi luotu oma juonikuvionsa mukaan, jolloin katsoja pääsee viettämään aikaa hänenkin kanssaan ja etsintäreissulle tulee suuremmin merkitystä, kun välittääkin siitä, joka on hukassa. Hän on nimittäin päätynyt hammaslääkärin akvaarioon ja yrittää paeta sieltä yhdessä muiden kalojen kanssa. Marlinin tavoin myös Nemon täytyy kohdata pelkonsa leffan aikana ja hän pääseekin kokemaan, ettei hänen isänsä säännöt täysin turhia olleetkaan.
     Hammaslääkärin akvaariossa asustaa paljon kaloja. Porukan johtajana toimii Gill (Willem Dafoe), joka unelmoi pääsevänsä takaisin mereen. Hänen lisäkseen akvaarioporukkaan kuuluvat myös kuplia rakastava Kupla (Stephen Root), säikähtäessään pullistuva Pallo (Brad Garrett), hermoileva Kurlu (Austin Pendleton), siivoushullu katkarapu Jacques (Joe Ranft), pöhkö Meri (Vicki Lewis) ja asioita tarkkaileva meritähti Liisku (Allison Janney), joka nähdään lähinnä liimautuneena akvaarion lasiin. Jokaiselle hahmolle on luotu hauskasti jonkinlainen ominaisuus, mutta jälkikäteen hahmoista muistaa vain muutaman ja pitää tarkkaan pähkäillä, jotta muistaa koko jengin.
     Muita eläinhahmoja elokuvassa ovat hurjat hait Pomo (Barry Humphries), Ankkuri (Eric Bana) ja Poiju (Bruce Spence), jotka pitävät omaa AA-kokouksia muistuttavaa kerhoa; kilpikonnat Tärsky (leffan ohjaaja Andrew Stanton) ja tämän poika Tyrsky (Nicholas Bird), joiden leppoisa tapa elää tuo voimakkaasti mieleen hipit; pelikaani Nigel (Geoffrey Rush), joka on akvaarion kalojen ystävä; sekä herra Rausku (Bob Peterson), joka on lapsikalojen opettaja. Ja kuten Pixar-elokuvissa on tapana, John Ratzenberger kuullaan tässäkin leffassa ääninäyttelijänä ja tällä kertaa hän esittää kalaparvea, joka tykkää pelata arvoitusleikkiä.
     Leffassa nähdään myös pari ihmishahmoa, jotka ovat toilaileva hammaslääkäri (Bill Hunter) ja tämän inhottava veljentyttö Klaara (LuLu Ebeling).

Nemoa etsimässä on erinomainen elokuva, joka nappaa nopeasti mukaan seikkailuunsa, eikä päästä kertaakaan irti katsojasta. Tylsiä kohtia ei ole tiedossa, sillä lähes kaiken aikaa tapahtuu jotain. Kun Marlin ja Dori ovat selvinneet yhdestä vaarasta, on aika kohdata seuraava. Ja silloin kun kaksikko pääsee hengähtämään, näytetään Nemon ja akvaariokalojen pakosuunnittelua, johon on saatu oivallista jännitystä mukaan. Katsoja ei kuitenkaan puudu siihen, että vähän väliä tapahtuu jotain, sillä jokainen vauhdikas osio on erilainen kuin edellinen ja kaikki ovat niin mielenkiintoisia, että leffaa seuraa lumoutuneena - etenkin kun vedenalaista maailmaa on hyödynnetty niin taitavasti. Jännittäviä hetkiä on useita, varsinkin haiden kohtaaminen voi tuntua lapsista jännittävältä (kuten myös minusta, vaikka olenkin nähnyt leffan muutaman kerran ja muistan tasan tarkkaan, mitä siinä tapahtuu). Loppuhuipennukseen on myös saatu mainio jännite, joka tekee kokonaisuudesta vielä hienomman. Koskettavuuttakin on saatu mukaan ja jo alun prologilla saadaan katsojat hieman liikuttumaan ja sen avulla ymmärtää Marlinin liioittelevan suojeluvaiston. Mutta vaikka suojeluvaisto tuntuu liioitellulta, niin onko se siinä kohtaa mitenkään liikaa, kun näkee, että oma lapsi siepataan?

Monet vanhemmat kokevat tarinan paljon karmivampana kuin lapset. Siinä missä lapset kokevat hurjan seikkailun, vanhemmat haluavat napata muksunsa tiukemmin lähelleen, ettei mikään veisi heitä pois turvasta. Kidnappauksia tapahtuu todellisessa maailmassa ja tieto siitä tuo oman lisäyksen leffaan, joka toisaalta myös tekee katselukokemuksesta vaikuttavamman. On myös hienoa, miten kaloihin on saatu inhimmillisiä piirteitä, jolloin on hauska bongailla yhteyksiä ihmisten ja kalojen välillä. Aikuiset myös huomaavat aiemmin mainitsemani viittaukset mm. AA-kokouksiin ja hippeihin. Nämä viittaukset ovat todella huvittavia. Elokuva on muutenkin erittäin hauska ja sen aikana pääsee nauramaan usein. Todella kypsä aikuinen kun olen, parhaat naurut leffa tarjoaa minulle lähes aina, kun kaksi lintua kelluvat vedessä ja yhden viereen ilmestyy kupla, jolloin toinen luulee tämän pieraisseen ja lentää pois. Pari heikompaakin vitsiä on mukana, mutta ne toimivat silti muun kokonaisuuden ohessa. Leffaan on saatu mukaan paljon kaikenlaista, mutta se ei koskaan tunnu liian täydeltä. Rytmitys toimii erittäin hyvin, minkä lisäksi ohjaaja Stantonin, herra Rauskua ääninäyttelevän Bob Petersonin ja David Reynoldsin työstämä käsikirjoitus on erittäin hyvä. Mukaan on saatu hienosti katsojaa liikuttavia tunteita.

Nemoa etsimässä on myös animoitu loistokkaasti. Nykypäivän Pixarin tasolle animaatiojälki ei tietenkään ylety, mutta todella tyylikkään näköinen teos on kuitenkin kyseessä. Vedenalainen maailma on näyttävä ja olisi kiehtovaa tietää, miltä se on joskus näyttänyt, kun se kerran oli liian realistinen? Muutamat jutut eivät näytä kovin hienoilta, mutta sen voi katsoa sormien läpi. Ohjaaja Andrew Stanton on tehnyt mahtavaa työtä leffan hengen kanssa ja saanut aikaan erinomaisen tarinan, joka pitää otteessaan loppuun asti. Animoinnin lisäksi tekninen toteutus on muutenkin onnistunutta. Ääniefektit ovat todella mainiot ja tuovat lisäyksen vedenalaiseen tunnelmaan. Toisin kuin aiemmissa Pixar-yhtiön leffoissa, tällä kertaa säveltäjänä ei toimi Randy Newman, vaan hänen serkkunsa Thomas Newman, joka on tehnyt hyvää työtä musiikkien kanssa. Vaihto tuo myös raikkautta Pixarin musiikkeihin, sillä vaikka Randykin on taitava, alkoivat hänen musiikkinsa (etenkin laulunsa) toistamaan itseään. Tässä filmissä ei kuulla kummankaan Newmanin laulua, mutta lopputekstien aikana soi Robbie Williamsin esittämä "Beyond the Sea" -kappale (näin herra Williamsin konsertin muuten juuri Tampereella).

Pixarin elokuva kun on kyseessä, on mukana tietty paljon piiloviittauksia, eli "easter eggejä" muihin leffoihin, hahmoihin jne. Esimerkiksi California Institute of the Artsin animointiluokkahuoneen numero A113 on tällä kertaa näkyvissä sukeltajan kamerassa; Toy Storysta (1995) tuttu Pizza Planet -auto vilahtaa, kun Gill suunnittelee kalojen pakoa; Toy Storyn Buzz Lightyear -lelu makoilee hammaslääkärin vastaanoton lattialla; aikaansa odotteleva poika nähdään lukemassa The Incredibles (Ihmeperhe - 2004) -sarjakuvaa; "Knick Knack" -lyhytelokuvan merenneito on päätynyt pienoismallilaivan keulaan akvaariossa ja Monsters, Incin (Monsterit Oy - 2001) Masi Pallopää sukeltelee lopputekstien aikana kuvan halki. Aikuiset ymmärtävät myös viittauksen The Shiningiin (1980) Pomo-hain repliikistä, kun tämä yrittää päästä oven läpi jahtaamaan Marlinia ja Doria.

Yhteenveto: Nemoa etsimässä on loistava ja hauska seikkailuelokuva koko perheen yhteiseen elokuvahetkeen. Mukana on paljon jännittäviä tilanteita, hauskoja kohtia ja surullisiakin hetkiä. Vaikka aihe on todella kauhea, on siitä saatu aikaan lapsiystävällinen tarina, joka nappaa heti mukaansa ja tarjoaa jatkuvasti jotain, jolloin aika ei koskaan käy pitkäksi. Mukana ei ole kuitenkaan liikaa, vaan ohjaaja Andrew Stanton ja hänen käsikirjoittajakaverinsa ovat saaneet aikaan erinomaisesti toimivan kokonaisuuden, jossa on oivallinen rytmitys. Hahmoja on paljon, mutta jokaiselle on saatu jokin kiinnostava puoli. Animointi on pääasiassa hienoa ja Thomas Newmanin säveltämät musiikit sopivat mainiosti mukaan. Suosittelen katsomaan Nemoa etsimässä, jos ette ole sitä vielä nähneet. Perheen pienimmille jotkut kohdat voivat olla liian hurjia, mutta ala-asteen aloittaneet voivat jo helposti katsoa sen. Siinä on hienosti jotain kaikenikäisille, jolloin sitä voi todella kutsua koko perheen elokuvaksi. Lopputekstien jälkeen nähdään vielä lyhyt, ihan hassu pätkä.

Arvosana: 9/10

Kirjoittanut: Joonatan, 18.8.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.fontsinuse.com
Finding Nemo, 2003, Pixar Animation Studios, Walt Disney Pictures

torstai 14. syyskuuta 2017

Arvostelu: mother!

MOTHER!



Ohjaus: Darren Aronofsky
Pääosissa: Jennifer Lawrence, Javier Bardem, Ed Harris, Michelle Pfeiffer, Brian Gleeson, Domhnall Gleeson ja Kristen Wiig
Genre: trilleri, jännitys, draama
Kesto: 2 tuntia 1 minuutti
Ikäraja: 16

mother! on Darren Aronofskyn uusi jännityselokuva, jonka nimi uhmaa kielioppisääntöjä, mutta koska virallisesti teos kulkee pienen alkukirjaimen kanssa, niin siten se on sitten pakko kai kirjoittaa. Vähän niin kuin iPhone. Järjettömän surkean Noah-leffansa (2014) jälkeen Aronofsky aikoi tehdä seuraavaksi lastenleffan, mutta sitä suunnitellessaan hän sai uuden idean ja kirjoitti sen pohjalta muutamassa päivässä käsikirjoituksen. Kuvaukset alkoivat kesällä 2016 ja elokuvan oli tarkoitus ilmestyä lokakuussa 2017, mutta ensi-ilta aikaistettiin syyskuulle. mother! sai ensiesityksensä Venetsian filmifestivaaleilla, jossa sille sekä hurrattiin että buuattiin ja nyt se on ilmestymässä Suomessa. Itse odotin innokkaasti elokuvaa, sillä vaikka olen nähnyt Aronofskylta vain kaksi elokuvaa kauhean Noahin lisäksi, ovat ne (Requiem for a Dream, 2000 ja Black Swan, 2010) todella mainiot ja niin karmivat, että halusin nähdä häneltä lisää psykologisia kauhutarinoita. Minua alkoi karmia jo se, kun tuntui siltä, ettei leffalle ilmoitettu lehdistönäytöstä, kunnes vasta hieman ennen ensi-iltaa. Huojentuneena ja toiveikkaana menin katsomaan elokuvan.

Pariskunnan rauha rikkoutuu, kun illalla heidän taloonsa saapuu tuntematon mies. Vasten pariskunnan naisen tahtoa tuntematon mies jää vieraaksi ja vähitellen nainen saa huomata, että taloon saapuu yhä vain enemmän ja enemmän vieraita... eikä heillä ole aikomusta lähteä pois.

Pääosassa talossa asuvan pariskunnan naisena nähdään Jennifer Lawrence, joka osoittaa jälleen taitonsa hienosti. Leffaa kerrotaan pääasiassa naisen tunteiden kautta - kuinka ylimääräiset ihmiset alkavat aiheuttaa hänessä ärsyyntymistä ja jopa pelkoa - ja väärän näyttelijän käsissä elokuva voisi lässähtää pahasti, mutta Lawrence on todella hyvä roolissaan, jolloin katsojana seuraa mielellään tarinaa hänen kautta.
     Talossa asuvan pariskunnan mies on Javier Bardemin näyttelemä runoilija, joka yrittää saada aikaiseksi uutta teosta, mutta hän ei vain tunnu löytävän inspiraatiota siihen. Runoilija suhtautuu vieraisiin paljon iloisemmin, eikä ymmärrä, miksi hänen vaimonsa alkaa panikoimaan. Bardem on tuttuun tapaansa mainio ja vaikka hän onkin pääasiassa vain rauhallisen iloinen, löytyy hänestä myös muitakin puolia.
     Vieraita elokuvassa ovat mm. ensimmäisenä saapuva tuntematon mies (Ed Harris), tämän vaimo (Michelle Pfeiffer), heidän lapsensa (oikeastikin veljekset Brian ja Domhnall Gleeson), sekä runoilijan manageri (Kristen Wiig). Talossa asuvan pariskunnan tavoin tuntemattoman pariskunnan mies on rennompi, kun taas tämän vaimo on epäileväinen ja jopa häijy.

Heti alkuun on pakko sanoa, että mother! on todella kummallinen ja hämmentävä elokuva. Kun sitä katsoo, voi olla, ettei siitä löydä järjen häivää. Jo ensimmäinen kohtaus voi kummastuttaa, eikä tilannetta helpota, kun alkaa tuntua siltä, ettei mitään selitetä tai tulla selittämään. Varsinkin leffan toinen puolisko muuttuu välillä niin oudoksi ja häiriintyneeksi, että ei ole ihme, jos katsojana miettii edes kerran: "Mitä helvettiä minä oikein katson juuri nyt?!" Läpi leffan rakennetaan tiettyä jännitettä ja toisella puoliskolla se vapautetaan niin voimakkaasti, että se oikein räjähtää - paikoitellen jopa kirjaimellisesti. Hyvin pitkään loppuhuipennus tuntuu pelkältä tajunnanvirtatekstiltä, mitä Darren Aronofsky on kirjoittanut nopeasti ja päättänyt pistää mukaan kaiken, mitä mieleen juolahtaa. Koko hommassa ei tunnu olevan mitään järkeä ja koko juttu muuttuu niin yliampuvan megalomaaniseksi, että katsojan ahdistus pistää miettimään, haluaisiko päästä pakoon elokuvaa, vai pitäisikö se katsoa loppuun? Lopetus alkaa kuitenkin heittelemään katsojaa ymmärtämisellä ja kun lopputekstit alkavat, voi luultavasti kestää hetken tai pidempäänkin, kun yrittää päässä raksuttaa, mitä tuli juuri nähtyä?

mother! on nimittäin niitä elokuvia, jotka pitää tulkita itse. Se pitää kokea itse. Sellainen ei ole mahdollista, että joku kaveri selittää näkemänsä ja sen perusteella yrittää tulkita, mitä hän oli katsonut, vaan se pitää käydä kokemassa itse. Monet tulevat vihaamaan elokuvaa, koska he eivät näe siinä mitään järkeä, kun taas jotkut pettyvät siihen pahasti, kun se ei olekaan lähellekään sellaista kauhua, miltä trailerit ovat vaikuttaneet. Jotkut taas pitävät elokuvaa upeana, sillä se herättää paljon ajatuksia ja sen voi tulkita monella eri tapaa. Eräs ystäväni Episodilta esimerkiksi näki leffan elokuvan tekoprosessina, kun taas itse näin siinä paljon uskonnollista. Kuulin myös äitimaa-tulkinnan, minkä lisäksi yksi tuttuni löysi oman näkemykseni hieman erilaisella tavalla. Itse voisin kuulua niihin, joiden mielestä kyseessä on todella hyvä filmi, koska se jää pitkäksi aikaa pyörimään mielessä erilaisin tavoin, mutta valitettavasti siinä on yksi iso ongelma: pituus. Kahden tunnin kestollaan mother! on liian pitkä elokuva omaksi edukseen, jolloin se tuntuu välillä vain laahaavan, minkä lisäksi toinen puolisko ei tunnu koskaan loppuvan, kun siihen tungetaan ihan koko ajan jotain uutta. Leffa ei muutenkaan kunnolla vaikuttanut minua, mitä olisin toivonut. Leffasta voisi puhua ja kirjoittaa ties kuinka paljon, mutta se on vaikeaa, sillä en halua paljastaa muuta kuin lähtökohdat, koska se tosiaan pitää nähdä ja kokea itse. Pakkohan se on kuitenkin sanoa, että on se mielettömän paljon parempi kuin Aronofskyn Noah, vaikkei pääsekään Requiem for a Dreamin ja Black Swanin tasolle.

Aronofsky on hienosti saanut tajunnanvirtatekstiltä tuntuvan outouden tuntumaan järkevältä, kunhan sitä pohdiskelee tarpeeksi. Hän olisi kuitenkin voinut tehdä selkeää tiivistämistä ja jotkut repliikit kirjoittaa paljon paremmiksi. mother! on taidokkaasti kuvattu elokuva ja on kiehtovaa, kun kamera seuraa Lawrencen esittämää naista ympäri isoa taloa, jolloin katsojana tuntuu siltä kuin olisi itse kameran tilalla. Leikkaus on pääasiassa sujuvaa ja valaisu on hyvin toteutettu. Itse talo on läpi leffan lavastettu erinomaisesti. Visuaaliset efektit ovat mainioita ja vaikka Jóhann Jóhansson on säveltänyt mukaan musiikkia, jäävät ne täysin loistavien äänitehosteiden varjoon. Varsinkin ensimmäisellä puoliskolla voi jatkuvasti kuulla puutalon uhkaavan narinan.

Yhteenveto: mother! on todella häiriintynyt ja kummallinen teos. Voi olla, että siitä ei löydä mitään järkeä, mutta voi myös olla, että sitä pitää mestarillisen nerokkaana filminä. Hyvä se on, muttei valitettavasti niin mainio kuin toivoin. Leffa on ylipitkä ja siitä saisi helposti vaikka parikymmentä minuuttia kokonaan pois. Ensimmäinen puolisko tuntuu välillä junnaavan paikoillaan, kun taas toiseen puoliskoon tungetaan ihan koko ajan lisää juttuja, jolloin se tuntuu ahdistavan massiiviselta. Lopputekstien pyöriessä elokuvaan alkaa viimein löytyä logiikkaa ja on hienoa, miten sen voi tulkita eri tavoin. Jos siis pidät leffoista, jotka herättävät enemmän kysymyksiä kuin mihin ne vastaavat, jolloin niitä pitää kunnolla pohtia, niin kannattaa mother! katsoa. Jos taas odotat näkeväsi kauhuleffan, millaisena sitä mainostetaan, niin tulet varmasti pettymään ja on varmaa, että monet eivät ymmärrä leffasta mitään. Joka tapauksessa Aronofsky on saanut aikaiseksi mitä luultavimmin koko vuoden hämmentävimmän elokuvan.

Arvosana: 6/10

Kirjoittanut: Joonatan, 13.9.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste joblo.com
mother!, 2017, Protozoa Pictures

maanantai 11. syyskuuta 2017

Arvostelu: Skyfall (2012)

SKYFALL (2012)



Ohjaus: Sam Mendes
Pääosissa: Daniel Craig, Judi Dench, Javier Bardem, Naomie Harris, Ralph Fiennes, Ben Whishaw, Bérénice Marlohe, Albert Finney ja Rory Kinnear
Genre: toiminta
Kesto: 2 tuntia 23 minuuttia
Ikäraja: 12

James Bond -elokuvasarja (1962-) käynnistettiin uudelleen vuonna 2006 teoksella Casino Royale, joka oli ylistetty menestys, joten jatkoa tietty seurasi. Quantum of Solace ilmestyi loppuvuodesta 2008, mutta se ei ollut yhtä pidetty leffa kuin edeltäjänsä. Iso kassamagneetti se kuitenkin oli, joten jatkoa tehtiin jälleen. Elokuvan teossa oli kuitenkin ongelmia vuonna 2010, kun Metro-Goldwyn-Mayer -yhtiö kärsi rahavaikeuksista. Lopulta projekti lähti kuitenkin kunnolla liikkeelle ja Skyfall sai ensi-iltansa loppuvuodesta 2012. Leffa oli paljon pidetympi kuin edellinen osa ja se tienasi jopa yli miljardi dollaria, sekä oli ehdolla viidestä Oscarista, joista se voitti kaksi (alkuperäiskappale ja äänileikkaus). Itse olin todella innoissani Skyfallin näkemisestä, sillä se oli vihdoin ensimmäinen 007-elokuva, jonka pääsin katsomaan leffateatteriin. Meninkin katsomaan sen ensi-iltaan yhdessä isäni, hänen vaimonsa, tätini ja... noh meitä oli noin kaksikymmentä, enkä edes tuntenut kaikkia. Elokuva oli mielestäni aivan mahtava, eikä tunnelmaa kyennyt latistamaan se, että jostain syystä valkokangas meni pimeäksi kahdesti elokuvan aikana; ensimmäisen kerran kesken prologin, jolloin leffa aloitettiin alusta ja toisen kerran noin puolen tunnin kohdalla, jolloin kyseinen kohtaus alkoi uudestaan. Ostin Skyfallin Blu-rayna heti, kun se ilmestyi ja olen nähnyt sen muutamaan otteeseen uudestaan. Vuoden alussa näytin tyttöystävälleni Casino Royalen ja Quantum of Solacen, joita hän ei ollut koskaan nähnyt ja päätin samalla kirjoittaa Daniel Craigin tähdittämistä Bond-seikkailuista. Kesti kuitenkin puoli vuotta, kunnes katsoimme vihdoin Skyfallin (jota ennen katsoimme kaksi edellistä osaa uudestaan) ja kirjoitin siitä.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellisiä osia Casino Royale ja Quantum of Solace!

Tärkeä lista salaisista agenteista päätyy rikollisten haltuun ja MI6:en hyökätään. Agentti James Bondin täytyy lähteä selvittämään, kuka on hyökkäyksen takana.

Salaista agentti James Bondia näyttelee tosiaan jälleen Daniel Craig, joka on yhä täydellinen valinta rooliinsa. Bondista löytyy tuttua kylmyyttä, kuten edellisissäkin osissa, mutta hän on hieman pehmentynyt. Se ei kuitenkaan tarkoita, etteikö hän olisi yhtä toimiva siinä mitä hän tekee. Hahmoon on tuotu toimivaa lisää siinä, etteivät hänen taitonsa ole ihan täysin kunnossa, mikä tekee taisteluista mielenkiintoisempia, kun hän ei voi voittaa helposti.
     Judi Denchin esittämän MI6-johtaja M:n roolia on kasvatettu, jolloin hän on todella tärkeässä roolissa läpi elokuvan. Jos M:n ja Bondin "äiti-poika -suhdetta" ei ole aiemmin huomannut, niin tässä se on erittäin selvästi esillä. Vaikka M ei täysin pitäisi Bondin toimintatavoista, voi kaiken aikaa nähdä, kuinka hän pitää 007:ä parhaimpana agenttinaan. Dench suoriutuu taas kerran erinomaisesti tiukan vanhan johtajanaisen roolista.
     Elokuvan pahis on Javier Bardemin näyttelemä Silva. Bardem osoitti jo No Country for Old Menissä (2007) osaavansa esittää vaarallista pahista vaikuttavasti ja hän osoittaa sen myös tässä. Bardem on loistava läpi leffan ja häneltä löytyy usein todella pieniä eleitä, jotka täydellistävät hänen esiintymisensä. Silva on hahmona mielenkiintoinen ja nousee Bond-roistojen parhaimmistoon.
     Kun kyseessä on Bond-leffa, niin mukanahan pitää olla Bond-tytötkin. Tässä filmissä 007 iskee silmänsä Pirates of the Caribbean: Dead Man's Chestistä (2006) tutun Naomie Harrisin esittämään Eve-agenttiin ja Bérénice Marlohen näyttelemään Severineen. Kummastakin on saatu taitavasti erilaiset hahmot, mutta Severinen rooli ei valitettavasti ole loppujen lopuksi kovin ihmeellinen. Marlohe hoitaa hommansa kuitenkin oivallisesti, kuten tekee myös Harris.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat Ralph Fiennesin näyttelemä Gareth Mallory, edellisestä osasta tuttu Rory Kinnearin näyttelemä M:n avustaja Tanner ja Albert Finneyn esittämä vanha Kincade. Leffassa tuodaan vihdoin vanhoista Bond-leffoista tuttu erikoisvempainten kehittäjä Q mukaan uuteen 007-sarjaan. Hahmoa on nuorennettu huomattavasti ja hänenä nähdään Ben Whishaw. Muutos on toimiva, sillä nykypäivänä voisi hyvin kuvitella, että Q olisi enemmänkin nuori nörtti kuin vanha ukko.

Vaikka Skyfall onkin samaa sarjaa kuin kaksi edellistä osaa, ei se jatka tarinaa, vaan se on täysin oma tehtävänsä. Vesperiä, Quantum-järjestöä ja Le Chiffreä ei mainita sanallakaan, mikä on toimiva ratkaisu, sillä siten teos voi keskittyä täysillä omaan tarinaansa. Elokuva tapahtuu muutamia vuosia edellisten osien jälkeen, minkä voi huomata heti elokuvan prologissa, jossa Bond nähdään paljon kokeneempana agenttina. Leffan aloitus onkin todella hyvä ja siihen on saatu heti mainiota jännitettä ja tyylikästä toimintaa mukaan. Sen jälkeen leffan taso kuitenkin laskee pienesti, Bondin esittäessä kuollutta noin vartin ajan. Tämä osuus on täysin turha, sillä katsoja tietää heti, ettei Bond voi olla kuollut ja tietysti hän palaa takaisin hoitamaan hommat. Onneksi kun hänet lähetetään suorittamaan tehtävää, taso paranee jälleen - jopa todella paljon, kun Silva tulee mukaan tarinaan. Siitä lähtien tunnelma muuttuu kaiken aikaa jännittävämmäksi ja elokuva todella loistaa upeudellaan. Ihan Casino Royalen tasolle ei kuitenkaan päästä, mutta on Skyfall huomattavasti parempi teos kuin Quantum of Solace. Loppuhuipennus tarjoaa jopa jotain todella erilaista kuin mitä Bondeissa on aiemmin nähty. Finaalin henki lähentelee jopa rankkaa versiota Home Alonesta (1990), mutta tyyli on saatu huikeasti yhdistettyä 007-maailmaan, ettei leffa muutu liian rajusti.

Kun agenttiseikkailusta on kyse, on toimintaa tietty mukana. Jokainen taistelukohtauksista on erinomainen, minkä lisäksi leffassa nähdään myös tyylikkäitä takaa-ajoja, jotka pitävät osuvasti otteessaan. Huumoriakin tietysti löytyy, kuten kuuluukin. Erityisen hauska leffa ei kuitenkaan ole, mutta muutamat repliikit onnistuvat saamaan katsojan hekottelemaan. Pari todella surkeaa vitsiä on livahtanut mukaan, mutta ne katsoo sormien läpi, sillä elokuva on muuten niin mahtava. Skyfall kestää melkein kaksi ja puoli tuntia, mutta se ei käy koskaan tylsäksi. Yllättävää kyllä, leffasta löytyy jopa pari kaunistakin hetkeä, sekä hyvin toteutettua koskettavuutta. Edellisistä osista tuttu realistisempi lähestymistapa on yhä mukana, mutta sarjaa on selvästi alettu viemään enemmän vanhojen Bondien suuntaan. Räjähtäviä kyniä ei onneksi kuitenkaan ole mukana, vaikka niistä heitetäänkin vitsiä. Tällaisia viittauksia vanhoihin 007-leffoihin onkin saatu mukaan hauskasti ja suuren luokan faneille Skyfall tuottaa iloa alusta loppuun.

Tuttuja Bond-juttuja on muutenkin tietysti nähtävissä. Quantum of Solacen tavoin ikoninen piippukuva nähdään vasta leffan lopussa, mutta mukana on auto, joka lämmittää varmasti monen fanin sydäntä. Bond nähdään läpi leffan kulkevan tyylikäs puku päällään ja hän pääsee tottakai sanomaan tutun esittelynsä "Bond, James Bond". Tämän elokuvan tunnuskappaleen "Skyfall" on laulanut Adele ja se pääsee helposti parhaiden Bond-tunnareiden joukkoon. Ei ole mikään ihme, että kipale vei Oscar-pystin, sillä sen se kyllä ansaitsi.

Ohjaus on jälleen vaihtunut ja tällä kertaa hommaa hoitaa Sam Mendes, joka on erittäin hyvä valinta. Mendes osaa selvästi paljon paremmin kuin edellisen leffan ohjannut Marc Foster. Ohjaajan vaihto näkyy selvästi visuaalisessa ilmeessä, sekä tunnetasolla. Muutos on tapahtunut parempaan suuntaan ja on hienoa, ettei leffa ole täynnä heiluvaa käsivarakuvaa, vaan suurin osa leffan kuvista ovat todella hienoja. Yksi parhaista kuvista on kaksintaistelu keskellä yötä pilvenpiirtäjässä, jossa valaistuksen avulla hahmot on saatu näyttämään pelkiltä silueteilta. Laajat kuvat Skotlannista ovat todella kauniita, vaikkakin aika ankeita ja surullisia. Leikkaus on taidokasta läpi filmin, minkä lisäksi puvustus, maskeeraus ja lavastus ovat toteutettu mainiosti. Ääniefektit ovat erinomaiset ja Thomas Newman on tehnyt loistavaa työtä musiikkien kanssa. Tuttuja Bond-melodioita löytyy tietty, mutta mukana on myös paljon muitakin hienoja sointuja ja jumputuksia.

Yhteenveto: Skyfall on erinomainen 007-seikkailu, josta löytyy tuttuja juttuja vanhoista Bond-leffoista, sekä jotain todella erilaista. Mukana on erittäin mainiosti toteutettua toimintaa, jännitystä ja jopa surullisuuttakin. Huumoriakin on tietty saatu mukaan, mutta jotkut vitseistä eivät ole erityisen hyviä. Daniel Craig on taas kerran täydellinen pääosassa, jonka lisäksi myös Judi Dench ja Javier Bardem suoriutuvat rooleistaan loistavasti. Vanhoista Bond-leffoista on saatu mukaan tuttuja juttuja, mutta tunnelma on hienosti yhä realistisempi ja vakavampi. Leffan heikkous on tarpeeton "kuollut-Bond" -osuus, joka ei kertaakaan saa katsojaa miettimään, että leffan pääsankari muka kuolisi ensimmäisten kymmenen minuutin aikana. Ohjaaja Sam Mendes on onnistunut työssään loistokkaasti ja hän tietää selvästi edeltäjäänsä paremmin, miten saa aikaiseksi mahtavan James Bond -elokuvan. Thomas Newmanin sävellykset ovat erinomaiset, kuten on myös Adelen esittämä tunnuskappale. Suosittelen katsomaan Skyfallin, jos olet Bond-fani tai toimintaelokuvien ystävä. Riittää, että olet hyvien elokuvien ystävä ja pidit Casino Royalesta, sillä tässä on lähdetty kulkemaan kohti sen elokuvan tasoa. Lopputekstejä ennen lupaillaan taas kerran James Bondin paluuta ja sen hän tekikin kolme vuotta myöhemmin elokuvassa Spectre (2015).

Arvosana: 8/10

Kirjoittanut: Joonatan, 13.8.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.joblo.com
Skyfall, 2012, Eon Productions, Columbia Pictures, Metro-Goldwyn-Mayer, United Artists, B23, Danjaq

lauantai 9. syyskuuta 2017

Arvostelu: It / Se (2017)

IT (2017)

SE



Ohjaus: Andy Muschietti
Pääosissa: Jaeden Lieberher, Sophia Lillis, Jeremy Ray Taylor, Finn Wolfhard, Jack Dylan Grazer, Chosen Jacobs, Wyatt Oleff, Bill Skarsgård, Nicholas Hamilton, Stephen Bogaert ja Jackson Robert Scott
Genre: kauhu
Kesto: 2 tuntia 15 minuuttia
Ikäraja: 16

It, eli suomeksi Se perustuu Stephen Kingin samannimiseen todella suosittuun kauhukirjaan vuodelta 1986. Kirjan pohjalta ilmestyi kaksiosainen minisarja It vuonna 1990, joka oli todella suosittu ja sai monille lapsille aikaiseksi suuren pellekammon, sillä tarinan demoni esiintyy lapsille Pennywise-nimisenä klovnina. Varsinaisen elokuvan teko alkoi vasta 2009, kun David Kajganich alkoi kirjoittamaan kirjan pohjalta yhden leffan käsikirjoitusta Warner Bros. Picturesille. Kuitenkin kun Cary Fukunaga valittiin ohjaajaksi, filmi kirjoitettiin uudestaan ja kirja jaettiin kahdeksi elokuvaksi, kuten Se oli aiemmin jaettu kahdeksi sarjan jaksoksi. Fukunagalla tuli kuitenkin ongelmia yhtiön kanssa, jolloin hän jätti projektin ja uudeksi ohjaajaksi valittiin Andrés Muschietti. Tarina kirjoitettiin jälleen uudestaan, mutta tuotanto lähti tällä kertaa kunnolla liikkeelle. Työryhmä valittiin, hahmot roolitettiin ja kuvaukset alkoivat kesällä 2016. Nyt It on vihdoin saapunut elokuvateattereihin ja Se on saanut monet innostumaan suuresti. Myös minä olin innoissani, vaikken olekaan lukenut Kingin kirjaa tai nähnyt vanhaa minisarjaa. Lapsia pelotteleva demoniklovni on mielestäni niin kiehtova idea, että pakkohan leffa on nähdä. Mielenkiintoni heräsi kunnolla vasta, kun näin ensimmäisen kuvan elokuvan Pennywisesta, joka näytti mielestäni todella karmivalta. Ensimmäinen trailer oli myös erittäin pelottava, joten aloin todella odottamaan elokuvan näkemistä. Pelkäsin kuitenkin, että lopputulos olisi kehno, kuten kauhuelokuvat tuppaavat yleensä olemaan ja olin erittäin huojentunut, kun luin, että kriitikoiden ensireaktiot olivat pääasiassa erittäin positiiviset. Meninkin innokkaana (ja pelokkaana) katsomaan It-leffan tyttöystäväni kanssa ja toivoin, etteivät odotukseni olisi liian korkealla. En ole nimittäin koskaan odottanut näin paljon kauhuelokuvan näkemistä.

Pienessä Derryn kaupungissa asuvat nuoret joutuvat kohtaamaan vaikeita perheongelmia ja inhottavia kiusaajia... sekä muotoaan muuttavan Pennywise-klovnin, joka sieppaa pelokkaita lapsia ruoakseen viemäreihin.

Elokuvan nuoret, eli "Nössökerhon" jäsenet ovat Bill (Jaeden Lieberher), Beverly (Sophia Lillis), Ben (Jeremy Ray Taylor), Richie (Finn Wolfhard), Eddie (Jack Dylan Grazer), Mike (Chosen Jacobs) ja Stanley (Wyatt Oleff). Yllättävää kyllä, vaikka nuoria on paljon, jokaiselle on saatu luotua jonkinlainen kiinnostava tausta ja he erottuvat selvästi toisistaan, jolloin jokaisesta välittää läpi leffan. Bill änkyttää usein, Beverly joutuu kärsimään pervosta isästä, Beniä kiusataan lihavuutensa takia, Richie heittää jatkuvasti seksivitsejä, Eddie uskoo saavansa tartunnan ties mistä, Miken vanhemmat ovat kuolleet tulipalossa ja juutalaispoika Stanley pelkää, ettei ole rabbi-isälleen tarpeeksi hyvä poika. Kaksi jälkimmäistä jäävät hieman taka-alalle, etenkin Stanley, jonka ongelmia ei nosteta kunnolla esille ja hän tuntuu jäävän jatkuvasti taka-alalle. Nuoret ovat kuitenkin erinomaisia rooleissaan, etenkin Stranger Things -sarjasta (2016-) tuttu Wolfhard, jonka esittämän Richien vitsit naurattavat läpi leffan. Aluksi Lieberher ei oikein vakuuta väkinäisen änkytyksensä kanssa, mutta se muuttuu sujuvammaksi leffan aikana ja hän toimii hienosti pääroolissa.
     Itse demonisena Pennywise-klovnina nähdään Bill Skarsgård, joka on täydellinen valinta rooliin ja varastaa show'n aina, kun on ruudulla. Pennywise ei ole vain törkeän pelottava, vaan Se on myös kuvottava ja - erikoista kyllä - hauska. Yhdessä kohtaa klovni nähdään esimerkiksi tanssimassa todella koomisesti. Tanssissa on kuitenkin jotain äärimmäisen häiriintynyttä, jolloin katsojan nauru on lähinnä hermostunutta. Pennywise muuttuu aina pienesti riippuen Siitä, kenen kimppuun Se käy. Kohdatessaan Billin pikkuveli Georgien (Jackson Robert Scott), Pennywise vaikuttaa mukavalta ja hassulta pelleltä, kun taas käydessään erään kiusaajahahmon kimppuun, Se on uhkaavan väkivaltainen. Kaikki Skarsgårdin esiintymisessä on upeaa aina liikkeistä ääneen asti, joka vaihtelee lapsellisen heleästä karmivan möreään. Myös Sen silmät ovat toteutettu karmivasti, sillä välillä ne tuijottavat pienesti eri suuntiin, jolloin tuntuu kuin toinen katsoisi hahmoja ja toinen tuijottaisi suoraan katsojaan. Vaikka Pennywise onkin todella pelottava ja ällöttävä, on hahmo niin mahtavasti toteutettu, että Sitä haluaisi nähdä paljon enemmänkin.
     Filmissä nähdään myös mm. Nicholas Hamilton väkivaltaisena kiusaajajengin johtajana Henrynä, Geoffrey Pounsett Billin isänä, Stephen Bogaert Beverlyn ällöttävänä isänä ja Molly Atkinson Eddien ylihuolehtivana äitinä.

Pennywise nähdään ensimmäistä kertaa heti elokuvan alussa, kun Billin pikkuveli tapaa hänet leikkiessään paperiveneen kanssa. Leffa pistää siis nopeasti jännittämään, kun Pennywise nappaa pienen Georgie-paran mukaansa. Elokuvan tarina seuraakin pääasiassa Sitä, kun Bill yrittää selvittää, minne hänen veljensä on kadonnut, vaikka kaikki yrittävät saada hänet uskomaan, että Georgie olisi jo kuollut. Kaupungista nimittäin katoaa vähän väliä lapsia ja heidät löydetään lopulta kuolleena... jos heitä löydetään lainkaan. Samalla Bill yrittää nauttia kesälomasta ystäviensä kanssa. Jokaiselle hänen ystävistäänkin on luotu omat vaikeutensa, joten leffassa on suuri vaara, että Siinä olisi ihan liikaa kaikkea, jolloin Se ei osaa keskittyä mihinkään. Toinen filmin vaara on, että väärissä käsissä Se olisi mitä luultavimmin muuttunut mitäänsanomattomaksi teinisäikäyttelykauhuksi, jonka katsoo juuri ja juuri kerran, mutta josta ei jää mitään hyvää käteen. Tusinateinikauhuksi It ei kuitenkaan vajoa koskaan, vaan Sitä on tehty ihan oikeana elokuvana, jossa hahmot tulevat ensin. Todella harvoin tuleekin nykyään nähtyä kauhuelokuva, jossa hahmot ja tarina ovat tärkeimmällä sijalla, ja vasta sitten pelottelu. Vielä harvemmin tulee nähtyä kauhuelokuva, joka osaa keskittyä hienosti kaikkeen ja jossa katsojana välittää jokaisesta lapsihahmosta.

Nuorten ongelmat kotona ja koulussa ovat niin mainiosti tuotu esille, että elokuva olisi todella mielenkiintoinen, vaikka Siitä poistaisi koko demonipellen! Beverlyn hyväksikäyttäjältä tuntuva isä on jo niin karmiva tapaus, että tarvitseeko Pennywisea ollenkaan? No okei, kyllä tarvitsee, kun miettii, kuinka loistavasti hahmo on toteutettu. Klovnin kohtaukset ovat erittäin karmivia ja katsojana jännittää, mitä Se aikoo seuraavaksi tehdä. Pelottelut ovat kekseliäitä ja vaikka mukana onkin turhia äkkisäikäytyksiä, eivät ne haittaa, sillä useat kohdat ovat niin onnistuneen karmivia. Kauhuelementit eivät kuitenkaan tule kenellekään yllätyksenä, mutta muuten elokuva saattaa jopa yllättää, miten lämminhenkinen Se usein on. Nuorten ystävystyminen on toteutettu niin hyvin, ettei voi muuta kuin hymyillä kaveruuden voimalle, minkä lisäksi leffan aikana saa nauraa usein, oli kyseessä sitten Richien heittämä "äitis"-vitsi tai Pennywise vilkuttamassa lapsille irtokäden kanssa (jos Sitä pitää siis hauskana). Parissa kohtaa jopa unohtaa katsovansa kauhua, kun nuoret käyvät uimassa tai käyvät kivisotaa kiusaajiensa kanssa. Jopa silloin tunnelma on saatu erikoisen kevyeksi, kun nuoret siivoavat veren peitossa olevaa vessaa. Väärissä käsissä elokuvan rajut veriset kohdat ja hilpeät hassuttelut eivät välttämättä yhdistyisi kovin hyvin, mutta tässä ne on saatu kulkemaan upeasti käsi kädessä.

It-elokuvasta ei löydy paljoa pahaa sanottavaa. Se on itse asiassa jopa yksi vuoden parhaista elokuvista! Jopa loppuhuipennus, mikä yleensä on toimivien kauhuleffojen heikoin lenkki, on erinomainen ja taso pysyy loistavana loppuun asti, eikä finaali nouse kertaakaan hölmön yliampuviin mittoihin. Jos heikkouksia on pakko löytää, niin sanottakoon, että Stanleyn ongelmat eivät tosiaan pääse kunnolla esille, minkä lisäksi kiusaajahahmo Henryn asenteen motiiveja olisi voinut korostaa lisää. Elokuva kestää kaksi tuntia ja vartin, mutta Se voisi kestää vielä vaikkapa vartin lisää! Etukäteen pelkäsin, että leffa tuntuisi paikoitellen tylsältä pitkän kestonsa vuoksi, mutta Siinä ei ollut ainuttakaan pitkäveteistä kohtausta. Isoin negatiivinen palautteeni leffalle ovat kuitenkin Sen digiefektit. Ne nimittäin näyttävät parissa kohtaa jopa liian paljon tietokoneella toteutetuilta. Muuten kyseessä on yksi parhaista kauhuelokuvista (ellei jopa paras), mitä olen koskaan nähnyt ja olen varma, että Sitä pidetään tulevaisuudessa edes jollain tapaa klassikkona. Jopa muutamat kliseet katsoo helposti sormien läpi, sillä näkemästään on vaikea olla nauttimatta.

Elokuvan on ohjannut Andy Muschietti, joka on aiemmin ohjannut esimerkiksi kauhuelokuva Maman (2013), johon olin harmillisesti pettynyt. Tässä Muschietti on kuitenkin onnistunut todella taitavasti ja toivon, että hän jatkaa kauhun parissa ja työstäisi jonkin toisenkin Stephen Kingin kirjaan perustuvan elokuvan. Hän on saanut luotua teoksen, josta muiden kauhuohjaajien pitäisi ottaa mallia. En kuitenkaan usko, että tällaista filmiä nähdään vähään aikaan ainakaan Hollywoodin suunnalta, jossa on varmasti kauhisteltu, että yhdeltä hahmolta syödään käsi irti ja erään hahmon isä ahdistelee tytärtään seksuaalisesti. Käsikirjoittajat Chase Palmer, Cary Fukunaga ja Gary Dauberman ovat tehneet erinomaista työtä. It on kuvattu erittäin tyylikkäästi ja leikattu hyvin. Valaisu on toteutettu oivallisesti, jolloin leffasta näkee kaiken tarpeellisen, vaikka kyseessä olisikin synkkä kohtaus. Ääniefektit ovat upeita, minkä lisäksi Benjamin Wallfisch on säveltänyt yllättävän hyvät musiikit tuomaan lisätunnelmaa.

Yhteenveto: It on suoraan sanottuna yksi parhaista kauhuelokuvista, mitä olen koskaan nähnyt. Siinä on yhdistetty hienosti kevyttä tunnelmaa, joka tuo hymyn huulille ja karmivaa ilmapiiriä, joka saa katsojan jännittymään penkissään. Toisin kuin suurin osa nykykauhuleffoista, elokuva kertoo tarinaansa kunnolla hahmojen kautta, jolloin jokaisesta nuoresta välittää paljon. Lapsinäyttelijät ovat kaikki loistavia, mikä on myös erikoista, minkä lisäksi nuorten realistiset ongelmat ovat jo tarpeeksi mielenkiintoisia, jotta leffan katsoisi mielellään loppuun ilman mitään demonipelleä. Bill Skarsgård on kuitenkin niin täydellinen Pennywise-klovnina, että onhan Se pakko olla mukana! Leffan tunnelma on läpikotaisin erinomaisesti luotu ja tarina kykenee keskittymään lähes kaikkeen juuri oikein, jolloin Siitä on vaikea löytää vikoja. Suurin ongelmani ovat digitehosteet, jotka korostuvat liian selvästi. Muuten Andy Muschietti on työryhmänsä kanssa saanut aikaan niin mahtavan elokuvan, että on ihan ymmärrettävää, jos ihmettelette, miten Se voikin olla niin hyvä?! Suosittelen It-leffaa kaikille kauhuelokuvien ystäville ja yleisesti filmihulluille. Elokuva sopii täydellisesti ystävien kanssa pidettävään leffailtaan, minkä lisäksi Sitä voi olla hyvinkin karmivaa katsoa yksin kotona pimeässä. Elokuvateatteriin asti Se kannattaa kyllä lähteä kokemaan. Ja vaikka luinkin internetistä, että monet asiat leffassa poikkeavat kirjasta, uskoisin, että kirjan fanit tulevat pitämään tästä paljon. Jos ette Sitä vielä tienneet, niin Kingin alkuperäinen kirja kertoo hahmoista sekä lapsina että aikuisina, joten tämä on vasta ensimmäinen puolisko kaksiosaisesta tarinasta. Toivottavasti toinen osa olisi edes lähes yhtä hyvä kuin tämä ja Se ilmestyisi nopeammin kuin 27 vuoden päästä.

Arvosana: 8/10

Kirjoittanut: Joonatan, 8.9.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.joblo.com
It, 2017, New Line Cinema, KatzSmith Productions, Lin Pictures, RatPac-Dune Entertainment, Vertigo Entertainment

torstai 7. syyskuuta 2017

Arvostelu: American Made (2017)

AMERICAN MADE (2017)



Ohjaus: Doug Liman
Pääosissa: Tom Cruise, Domhnall Gleeson, Sarah Wright, Alejandro Edda, Jesse Plemons, Caleb Landry Jones ja Jayma Mays
Genre: draama, komedia
Kesto: 1 tunti 55 minuuttia
Ikäraja: 12

American Made on tositapahtumiin perustuva elokuva Barry Sealista, joka oli mukana useissa salakuljetusbisneksissä 1980-luvulla. Leffan teko lähti liikkeelle, kun ohjaaja Doug Liman sai käsiinsä Gary Spinellin käsikirjoituksen ja innostui siitä heti. Kuvaukset alkoivat keväällä 2015 työnimellä "Mena". Elokuvan oli tarkoitus ilmestyä jo alkuvuodesta 2017, mutta ensi-ilta siirrettiin kesän loppuun ja nimi muutettiin American Madeksi. Leffan piti ilmestyä Suomessa 18. elokuuta, mutta ensi-iltaa siirrettiin jälleen muutamalla viikolla eteenpäin. Noh, näemme sen silti ennen Yhdysvaltoja, jonne se saapuu vasta syyskuun lopussa. Kiinnostuin American Madesta heti, kun kuulin, että sen pääosassa esiintyy Tom Cruise. Otin selvää, millaisesta filmistä oli kyse ja aihe sai minut kiinnostumaan lisää. Olin myös yllättynyt, kuinka positiivisen vastaanoton elokuva oli saanut, joten menin oikein positiivisin mielin katsomaan sen.

Salakuljettaja Barry Seal päätyy CIA:n salaisiin hommiin ja huomaa voivansa tienata tolkuttomia summia rahaa viemällä asioita paikasta toiseen. CIA-tehtävien lisäksi hän päätyy kuljettamaan mm. kartellin huumeita Yhdysvaltoihin ja aseita Nigaracuassa taisteleville contrasotilaille. Mikä voisi mennä pieleen?

Barry Sealia näyttelee tosiaan Tom Cruise, joka on aika samanlainen virnistelevä hurmuri kuin monissa muissakin leffoissa. Barry on todella huoleton veikko, joka uskoo itseensä, eikä tunnu usein edes miettivän, että asiat voisivat mennä pieleen. Hahmon ajatusmaailma tuodaan kaiken aikaa erinomaisesti esille ja katsojana onkin hauska seurata, mitä Barryn pään sisällä liikkuu. Vaikka Cruise ei olekaan erityisen hieno näyttelijä, häneltä löytyy silti aina niin paljon energiaa, riemua ja karismaa, että häntä seuraa oikein mielellään hahmona kuin hahmona. Cruise itsessään jo luo tunnelmaa elokuvaan ja siten pysyy show'n tähtenä kaiken aikaa.
     Brendan Gleesonin poika Domhnall Gleeson esittää agentti Schaferia, joka pistää Barryn salakuljettamaan CIA:n puolesta. Agentti Schafer ei ole hahmona kovin kiinnostava, vaikka hänestä löytyykin toimivia puolia. Gleeson on kuitenkin toimiva roolissa, mutta jää selvästi joka kohtauksessaan Cruisen varjoon.
     Elokuvassa nähdään myös mm. Sarah Wright Barryn Lucy-vaimona, jolle Barry ei saa kertoa työstään, mikä aiheuttaa tietty ongelmia suhteelle; Jesse Plemons sheriffi Downingina; Alejandro Edda Meddelínin huumekartellin perustaja Jorgena; sekä Caleb Landry Jones Lucyn erikoisena pikkuveli JB:nä. Näyttelijät hoitavat hommansa hyvin, etenkin jälkimmäinen, joka sopii osaansa jo pelkän ulkonäkönsä ansiosta.

American Made lähtee erittäin oivallisesti liikkeelle ja nappaa katsojan mukaansa rennon tunnelman avulla. Barry esitellään hauskasti ja katsojana haluaa heti tietää, miten salakuljetushommissa tulee käymään. Läpi elokuvan kuultava Barryn kertojaääni selittää katsojille huvittavasti, miten hän päätyy ties minkälaisiin tilanteisiin. Vaikka paikoitellen tuntuu tylsältä, ettei leffa näytä asioita, vaan sen pitää jatkuvasti selittää juontaan, osoittautuu kertojaääni kuitenkin yllättävän hyödylliseksi, mitä pidemmälle elokuva kulkee. Barrylle tulee nimittäin jatkuvasti uusia hommia, jolloin on todella mukavaa, että parissa kohtaa pysähdytään tarkentamaan keille kaikille hän tekee hommia. Filmi kulkee nopealla temmolla eteenpäin ja katsojana on vaikea olla hymyilemättä ja hekottelematta, kun Barry selviää ties mistä tilanteista ja hänet pistetään taas kerran uusiin töihin. Ja rahaa sen kuin virtaa. Voisi helposti kuvitella, että näin kaksituntinen American Made tuntuisi olevan lähes hetkessä ohi, mutta ei.

Kun elokuvassa tapahtuu koko ajan jotain, luulin kolmen vartin kohdalla, että leffa olisi ohittanut jo useita minuutteja sitten puolen välin. Katsojaa läimitään kasvoille uudella tiedolla vähän väliä, jolloin ei ole ihme, että alkaa käydä sekavaksi, mitä kaikkea Barryn pitääkään tehdä. Mukana on niin paljon erilaisia juonikuvioita, jotka kulkevat päällekäin, että filmi alkaa tuntua uuvuttavalta kokemukselta. Vielä kun uudet asiat tarjoavat mukaan lähestulkoon pelkkää salakuljetusta, ei tarina tunnu kulkevan eteenpäin, vaan se alkaa kiertämään kehää. Rytmitys ei ole kummoisesti toteutettu. Välillä katsoja saa kiinni leffan tunteesta ja jännittää, mitä käy Barrylle, jos eri osapuolet saavat tietää kaikesta, mitä hän tekee, mutta kun tarinan huipennus vihdoin koittaa, on se toteutettu latteasti ja kokonaisuudesta jää helposti aika mitäänsanomaton olo. Lopputuloksena on keskinkertainen teos, joka tarjoaa muutamat hyvät naurut ja pientä jännitystä, sekä tietysti mainion Tom Cruisen, mutta siihen se jää. Hauskinta on, miten elokuvassa tehdään pilkkaa Yhdysvalloista, vaikka samalla se on myös todella jenkkiteos, etenkin kun nimenä on "American Made".

Tom Cruisen lisäksi kiinnostuin leffasta myös sen ohjaajan takia. Tämä on nimittäin Cruisen ja ohjaaja Doug Limanin toinen yhteistyö, ensimmäisen ollessa kelpo scifitoiminta Edge of Tomorrow (2014). Tässä Liman on paikoitellen onnistunut, kun taas välillä hän ei ole saanut kerrottua kokonaisuutta kovin hyvällä tavalla. Myös Gary Spinellin käsikirjoitus heittelehtii välillä miten sattuu. Kaikkein huonointa koko elokuvassa on kuitenkin sen kuvaus. Mukana on useita tyylikkäitä laajoja kuvia, jotka näyttävät hienoilta - etenkin ilmassa otetut lentokuvat - mutta muuten kuvaus näyttää siltä kuin pääkuvaaja olisi filmannut jokaiseen kohtaukseen yhden laajan kuvan ja lähtenyt tauolle, jolloin kameran on saanut innokas harjoittelija, joka ei tiedä yhtään, mitä sellaisella tekisi. Kuvasommittelu on usein karmean näköistä, minkä lisäksi kuvaus on hoidettu paikoitellen niin surkeasti, että voisi luulla katsovansa "found footage" -elokuvaa, jossa hahmot itse kuvaavat kaiken. Leikkauskaan ei ole mitä parhaimmasta päästä. Muuten tekninen toteutus on pääasiassa onnistunutta.

Yhteenveto: American Madesta löytyy mielenkiintoinen tarina, joka menee valitettavan usein hukkaan pitkäveteisen kerronnan ja osittain surkean teknisen toteutuksen takia. Kuvaus on välillä taidokasta, mutta suurimmaksi osaksi se näyttää amatöörimäisen hirveältä heilumiselta. Alkupää leffasta saa napattua katsojan mukaansa, mutta menettää otteensa jo ennen puolta väliä, kun kaiken aikaa tapahtuu hirveästi jotain, mutta tarina ei silti tunnu etenevän, vaan kiertää kehää. Välillä Barryn kertojaääni tuntuu laiskalta ratkaisulta, mutta paikoitellen se on tarpeellinen, sillä ennemmin tai myöhemmin katsoja tarvitsee selityksen, mitä hän tekee ja kenelle. Tom Cruise varastaa jatkuvasti show'n pääosassa ja jättää muut näyttelijät helposti varjoonsa. American Made on keskinkertainen hömppä, jonka vilkaisee kerran, mutta jota ei tarvitse nähdä uudestaan. Elokuvateatteriin ei tämän takia tarvitse lähteä, mutta kyllä sen katsoo sujuvasti esimerkiksi Netflixistä tai televisiosta, kun se niihin päätyy katseltavaksi. Itse olen jopa sitä mieltä, että tämän vuoden The Mummy (2017) oli parempi Cruise-filmi kuin tämä.

Arvosana: 5/10

Kirjoittanut: Joonatan, 30.8.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.joblo.com
American Made, 2017, Cross Creek Pictures, Imagine Entertainment, Quadrant Pictures, Vendian Entertainment