lauantai 29. huhtikuuta 2017

Arvostelu: Pirates of the Caribbean: Dead Man's Chest / Kuolleen miehen kirstu (2006)

PIRATES OF THE CARIBBEAN:
DEAD MAN'S CHEST (2006)

PIRATES OF THE CARIBBEAN: KUOLLEEN MIEHEN KIRSTU



Ohjaus: Gore Verbinski
Pääosissa: Johnny Depp, Orlando Bloom, Keira Knightley, Bill Nighy, Stellan Skarsgård, Kevin McNally, Tom Hollander, Jack Davenport, Lee Arenberg, Mackenzie Crook, Jonathan Pryce, Naomie Harris ja David Schofield
Genre: seikkailu, fantasia, toiminta
Kesto: 2 tuntia 31 minuuttia
Ikäraja: 12

Huonosti menestyväksi seikkailukohellukseksi ennustettu Pirates of the Caribbean: The Curse of the Black Pearl (2003) olikin iso hitti, joka sai katsojat ja kriitikot haluamaan lisää. Huvipuistolaitteeseen perustuvalle merirosvoleffalle tehtiinkin saman tien kaksi jatko-osaa. Ensimmäisenä ilmestyisi Pirates of the Caribbean: Dead Man's Chest ja seuraavana vuonna Pirates of the Caribbean: At World's End (2007), ja niiden tarinat liittyisivät vahvasti toisiinsa. Dead Man's Chest, eli suomalaisittain Kuolleen miehen kirstu, sai ensi-iltansa kesällä 2006 ja oli jälleen suuri menestys, vaikka kriitikot eivät siitä yhtä paljon pitäneetkään. Elokuva voitti Oscar-palkinnon efekteistään ja oli ehdolla kolmesta muustakin kategoriasta ja Golden Globeseissa Johnny Depp oli jälleen ehdolla parhaan miespääosan tittelistä. Itse näin elokuvan muistaakseni vuoden 2006 lopulla vuokralta ja olin tietty innoissani, sillä The Curse of the Black Pearl oli mielestäni aivan mahtava. Olen nähnyt Dead Man's Chestin useasti uudestaan ja nyt kun sarja on saamassa viidennen elokuvansa, Pirates of the Caribbean: Dead Men Tell No Tales (2017), oli taas aika katsoa sarja läpi ja arvostella se.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellistä osaa Pirates of the Caribbean: The Curse of the Black Pearl!

Kapteeni Jack Sparrow on velkaa pahamaineiselle Davy Jonesille, joka lähettää merihirviö Krakenin Sparrow'n perään velan hoitamiseksi. Jackin pysyessä pakomatkalla, Itä-Intian kauppakomppanian johtaja lordi Beckett lähettää Will Turnerin etsimään Jackia, sillä hänellä on jotain, minkä Beckett haluaa.

Saatuaan rakkaan Musta helmi -laivansa takaisin, kapteeni Jack Sparrow (Johnny Depp) on vihdoin taas kapteeni. Sparrow on edelleen sama rommia rakastava erikoinen heppu, joka puhuu kummallisilla lauserakenteilla ja kävelee huojuvasti. Hän osoittautuu olevansa myös pelkuri, kuullessaan, että Davy Jones on hänen perässään. Sparrow tuntuu välittävän vain itsestään ja yrittää kaikkensa, jotta pysyisi hengissä. Depp on edelleen täydellinen roolissa. Hänen ilmeensä ja eleensä ovat upeasti mietittyjä. Sparrow pääsee jälleen naurattamaan useaan otteeseen, mutta hän pääsee myös näyttämään sankaripuoltaan.
     Orlando Bloomin näyttelemä Will Turner ja Keira Knightleyn esittämä Elizabeth Swann vangitaan Jackin auttamisesta, mihin edellinen elokuva päättyi. Jotta he pääsisivät vapaaksi, lordi Beckett tekee Willin kanssa sopimuksen. Elizabeth on alkupuoliskon vankina, mutta pääsee onneksi myös toimintaan mukaan loppupuolella. Valitettavasti loppupuoliskolla tulee esille, ettei Knightley ole kummoinen näyttelijä ja muutamaan otteeseen hän vain lähinnä ärsyttää. Bloom on ihan hyvä roolissaan ja onkin hienoa nähdä, miten Will on kehittynyt ensimmäisen osan alusta. Will tekee kaikkensa pelastaakseen rakkaansa - kävisi jopa vanhan "ystävänsä" Jackin kimppuun, jos on pakko.
     Mustan helmen miehistössä nähdään tuttuja naamoja ensimmäisestä osasta. Päällikkö Gibbs (Kevin McNally) on Jackin luottohenkilö, joka on järkevämpi kuin kapteeni Sparrow, mutta jolta löytyy merirosvopiirteitä. Mykkä Cotton (David Bailie) ja hänen papukaijansa eivät paljoa tee, mutta ovat kuitenkin näyttämässä itsensä usein. Edellisessä osassa nimettömäksi jäänyt lyhyt Marty (Martin Klebba) on isommassa roolissa ja pääsee tekemäänkin jotain. Zoe Saldanan näyttelemä Anamaria on mystisesti kadonnut, sillä Saldana ei halunnut jatkaa sarjan parissa. Mukana on uusiakin hahmoja, mutta jos katsoo paljon elokuvia, niin voi arvata, että nimettömät sivutyypit tuppaavat olemaan taistelukohtausten uhreja.
     Lordi Cutler Beckettia näyttelee Tom Hollander. Lordi Beckett johtaa Itä-Intian kauppakomppaniaa, ja esittää olevansa lakia ja järjestystä kunnioittava mies, joka yrittää pyyhkiä merirosvot pois maailmasta, mutta todellisuudessa hän pyrkii itsekin ajamaan omaa etuaan, eikä ole yhtään sen parempi kuin piraatitkaan. Hyvin nopeasti huomaa, että Beckett on myös pahis, mutta hän toimii taustalla ja pistää muut tekemään asioita puolestaan. Hahmo on inhottava, eikä hänestä voi pitää yhtään ja Hollander suoriutuu osastaan mainiosti.
     Elokuvan pääpahis on Lentävä hollantilainen -laivan kapteeni Davy Jones, jota esittää Bill Nighy. Koko Lentävän hollantilaisen päällä tuntuu olevan kirous, sillä koko miehistö näyttää ihmisten ja merenelävien risteytykseltä. Mukana on esimerkiksi tyyppi, jonka pää on kuin vasarahailla ja useilla on merirokkoa kasvoissaan. Davy Jonesin pää muistuttaa hieman mustekalaa, sillä hänellä on lonkeroita parran tilalla. Hänen toinen kätensä on ravun saksi ja toinen lonkero. Davy Jones vaikuttaa puhtaalta pahuudelta, sillä hänen miehistönsä ovat orjia, joiden täytyy palvella häntä vuosikymmeniä. Kuitenkin vähitellen käy selväksi, että Davy Jones on jokseenkin traaginen tapaus ja hänen suuri rakkautensa petti hänet, tehden hänestä hirviömäisen ja pahan. Paikoitellen hahmoa käy hieman sääliksi. Bill Nighylla on erittäin omaperäinen ääni ja tapa puhua, ja ne korostuvat roolissa. Nighylla on teatteritausta ja sen myös huomaa, sillä hänen esiintymisessään on paljon teatraalisuutta. Se ei kuitenkaan haittaa, vaan tekee hahmosta loistavan.
     Tässä leffassa nähdään edellisessä osassa mainittu Will Turnerin isä, William Turner vanhempi, eli Saappaanraksi Bill, jota näyttelee mainio Stellan Skarsgård. Bill kuuluu Davy Jonesin miehistöön ja hänkin on alkanut muuttua "merimäisemmäksi". Billilla on kasvoissaan kiinni meritähti ja hänen ihonsa on kelmeä ja vetinen. Billia käy sääliksi ja hänestäkin löytyy traagisuutta. Skarsgård on oiva valinta rooliin.
     Elokuvassa nähdään myös ensimmäisestä osasta tuttuja hahmoja, kuten merirosvokaksikko Pintel (Lee Arenberg) ja Ragetti (Mackenzie Crook), jotka pakenivat vankilasta ja päätyvät Mustan helmen miehistöön, Elizabethin isä kuvernööri Swann (Jonathan Pryce), joka ei ole enää yhtä arvokas tapaus, sekä entinen kommodori James Norrington (Jack Davenport), joka on menettänyt työnsä ja kaiken arvokkuutensa, jolloin hänestä on tullut juoppo. Uusia hahmoja ovat mm. lordi Beckettin uskollinen alamainen, julma Mercer (David Schofield) ja mysteerinen Tia Dalma (Naomie Harris).

Will ja Elizabeth ovat menossa naimisiin, kun lordi Beckett vangitsee heidät Jackin auttamisesta. Beckett haluaa Jackin kompassin, jonka toimintaperiaate selitetään vihdoin. Kompassi osoittaa kohti sitä, mitä sen käyttäjä eniten haluaa. Lordi Beckett haluaa nimittäin kirstun, joka sisältää Davy Jonesin uloskaivetun sydämen. Myös Jack on sydämen perässä, sillä hän uskoo voivansa kiristää sen avulla Davy Jonesia luopumaan velasta. Aikoinaan Davy Jones pelasti Mustan helmen Jackille merenpohjasta ja nyt Jones haluaa Jackin palvelevan Lentävällä hollantilaisella tai hän lähettää merihirviönsä Krakenin hakemaan Jackin ja viemään hänet ikuisiksi ajoiksi loukkuunsa. Tämän lisäksi Will haluaa sydämen, jotta voisi kiristää sen avulla saadakseen isänsä takaisin ja James Norrington kokee voivansa saada elämänsä sen avulla takaisin. Kirstu, joka sydämen sisältää, on siis haluttu juttu. Vaikka sydämen käytölle löytyy useita eri tarkoituksia, ei juoni ole liian monimutkainen ja monipuolisuus tuo siihen oman hienon lisäyksensä. Käyttötarkoitukset ovat loogisia ja niiden avulla tuttu porukka saadaan jälleen yhteen. Ensimmäisessä osassa pidin paljon siitä, että hahmot ajavat omaa etuaan ja käyttävät muita voittaakseen, ja tässä sitä jatketaan mallikkaasti. Vanhoista liittolaisista voi tulla vastuksia ja vanhoista vastuksista uusia liittolaisia.

Omasta mielestäni Pirates of the Caribbean: Dead Man's Chest on todella erinomainen jatko-osa ja siitä löytyy samanlaista seikkailuhenkeä kuin ensimmäisestä osasta. Ihan yhtä upea teos ei ole kyseessä, mutta loistava leffa on kuitenkin. Sen tarina pohjautuu enemmän fantasiaan, mutta se ei haittaa, sillä epärealistiset asiat toimivat hienosti. Davy Jones ja hänen miehistönsä tulevat mukaan vasta hieman ennen puolta väliä, mitä ennen nähdään todella viihdyttävä pätkä kannibaalisaarella. Kannibaalit tuovat oman lisäyksensä ja vaikka paikoitellen tuntuukin karulta, kun tietää, että saaren asukkaat syövät ihmisiä ja tekevät asioita luista, niin samalla osio on äärimmäisen huvittava. Elokuvassa saa nauraa ja paljon. Jackin hölmöily on tietty jälleen nokkelaa ja nerokasta, minkä lisäksi Pintel ja Ragetti tarjoavat muutamat hörähdykset. Karmivuutta on lisätty ja esimerkiksi synkät kohtaukset Lentävällä hollantilaisella voivat olla jokseenkin piinaavia. Myös merihirviö Krakenin mukana olo tuo paljon jännitystä mukaan, kuten myös toimintaa.

Elokuvassa ei kovin montaa taistelukohtausta ole ja kun on, niin ne ovat todella hienoja. Taisto Krakenia vastaan on upea, mutta kaikkein paras taisto käydään miekoin... pyörivässä vesimyllyssä. Siinä Jack, Will ja Norrington taistelevat toisiaan vastaan, liikkuen paikasta toiseen ja päätyvät puiseen vesimyllyyn, joka irtoaa pidikkeistään ja lähtee liikkeelle. Katsojana saa hämmästellä tekijöiden luovuutta ja kekseliäisyyttä. Tämä on mielestäni yksi parhaista miekkailukohtauksista koskaan. Tunnelma on saatu onnistuneesti tehtyä, mikä on tärkeä asia elokuville. Edellisen osan tapaan tähänkin on saatu mukaan paljon yksityiskohtia. Kahden ja puolen tunnin elokuvaksi Dead Man's Chest ei tunnu koskaan tylsältä ja pitää otteessaan heti alusta aina loppuun asti. Katsojana haluaa nähdä heti lisää, etenkin kun tarina jätetään pahasti kesken.

Maailmaa laajennetaan elokuvassa mainiosti. Itä-Intian kauppakomppania mainittiin edellisessä osassa ja tässä esitellään sen mahti. Kauppakomppania leviää minne tahansa ja toimii väärinkin saavuttaakseen sen, mitä haluaa. Leffassa selitetään kompassin lisäksi muitakin asioita ensimmäisestä osasta, mikä tuo lisäsyvyyttä hienosti. Lentävän hollantilaisen maailma on erittäin mielenkiintoinen. Katsojana miettii, kauanko miehistö on jo joutunut palvelemaan Davy Jonesia ja kauan he joutuvat vielä tekemään sitä. Saappaanraksi Bill on ollut vähän aikaa laivalla ja hänessä on paljon enemmän ihmistä näkyvissä kuin muissa. Jotkut hahmot ovat enemmän mereneläviä kuin ihmisiä. Ja kun laivalla on ollut tarpeeksi kauan, alkaa muuttua osaksi laivaa - kirjaimellisesti. Ratkaisujen lisäksi elokuva herättää myös uusia kysymyksiä ja avaa mahdollisuuksia uusille seikkailuille. Singaporeen viitataan jälleen, mutta se tulee kunnolla mukaan tarinaan vasta seuraavassa osassa.

Ohjaajana jatkaa Gore Verbinski, joka selvästi tietää, mitä tekee. Hänen visionsa Karibianmeren piraattiseikkailuille on selkeä ja huikea, minkä lisäksi hän taitaa tunnelman luomisen taidon. Käsikirjoituksesta vastaavat jälleen Ted Elliott ja Terry Rossio, jotka ovat olleet erittäin kekseliäitä nokkelien kohtausten ja dialogin luomisessa. Kuvaus on onnistunutta, kuten myös leikkaus. Todella hyvän rytmityksen takia leffa tuntuu kestävän vähemmän aikaa kuin todellisuudessa kestääkään. Lavasteet ja puvustukset ovat jälleen huikeita, kuten myös maskeeraus. Visuaaliset tehosteet ovat säilyneet hyvin vuosien varrella, vaikka muutamissa kuvissa Kraken näyttää hieman liian digitaaliselta. Ääniefektit ovat erinomaisia. Hans Zimmer toimii yksin säveltäjänä ja hän on tehnyt upeaa työtä musiikkien parissa. Tuttu tunnusjumputus on mukana, minkä lisäksi Davy Jonesin ja Krakenin teemat ovat hienoja. Krakenin teemamusiikin eeppisyys on juuri oikealla tasolla - ei liian mahtaileva, eikä liian vähäinen.

Blu-rayn kuvanlaatu on todella hyvä. Lisämateriaalina yksilevyisellä Blu-ray -julkaisulla on peli "Liar's Dice", jota Lentävän hollantilaisen miehistö pelaa elokuvassa, sekä muutama tekijöiden huomioima kohtaus elokuvasta.

Yhteenveto: Pirates of the Caribbean: Dead Man's Chest on erinomainen elokuva ja loistava jatko-osa ensimmäiselle leffalle, vaikkei yhtä hyvä olekaan. Sen seikkailuhenki on saatu luotua upeasti ja siinä on mahtava tunnelma alusta loppuun. Elokuva ei tunnu kestävän edes kahta ja puolta tuntia, sillä se on niin viihdyttävä. Näyttelijänsuoritukset ovat pääasiassa hyviä, vaikka Keira Knightley loppupuoliskolla hieman ärsyttääkin. Johnny Depp on pääosassa yhä täydellinen. Karmivuutta tuodaan Davy Jonesin ja hänen miehistönsä kautta onnistuneesti. Syyt, miksi hänen sydämensä kiinnostaa niin monia, ovat toimivia ja loogisia, ja onkin hienoa, miten sydämestä kisaillaan elokuvan aikana. Kovin montaa taistelukohtausta ei ole mukana, mutta vesimyllykohta on yksi parhaista miekkataistoista koskaan. Kekseliäisyyttä on mukana paljon, kuten myös nokkeluutta - sekä kohtauksissa että dialogissa. Ohjaaja Verbinski tuntuu todella tietävän, mitä haluaa ja on siirtänyt visionsa hienosti elokuvaksi. Visuaalisesti elokuva on pääasiassa tyylikäs, mutta Kraken näyttää joissain kuvissa liian digitaaliselta. Hans Zimmerin säveltämä musiikki on erinomaista. Jos pidit ensimmäisestä osasta, niin katso myös Pirates of the Caribbean: Dead Man's Chest. Se ei ole ihan yhtä hyvä, mutta loistava kuitenkin. Tarina jätetään selkeästi auki ja Pirates of the Caribbean: At World's End jatkaakin siitä, mihin tämä päättyy... Lopputekstien jälkeen nähdään vielä lyhyt kohtaus, joten ei kannata pistää elokuvaa pois, ennen kuin se on varmasti päättynyt!

Arvosana: 8/10

Kirjoittanut: Joonatan, 22.2.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.pirates.wikia.com
Pirates of the Caribbean: Dead Man's Chest, 2006, Walt Disney Pictures, Jerry Bruckheimer Films, Second Mate Productions

torstai 27. huhtikuuta 2017

Arvostelu: Song to Song (2017)

SONG TO SONG (2017)



Ohjaus: Terrence Malick
Pääosissa: Rooney Mara, Ryan Gosling, Michael Fassbender, Natalie Portman, Holly Hunter, Cate Blanchett, Bérénice Marlohe ja Val Kilmer
Genre: draama, romantiikka
Kesto: 2 tuntia 9 minuuttia
Ikäraja: 16

Kun ensimmäisen kerran näin Song to Songin julisteen, mielenkiintoni heräsi välittömästi näyttelijöiden takia. Luin lyhyen juonikuvauksen ja ajattelin, että kyseessä voisi olla mainio elokuva. Trailereita en kuitenkaan katsonut, enkä ottanut leffasta sen kummemmin selvää etukäteen, vaan menin katsomaan elokuvan tietämättä siitä kovin paljoa. Päivää ennen näytöstä luulin, että minulla olisi liikaa asioita hoidettavana, jolloin en ehtisikään katsoa Song to Songia, mutta onneksi lopulta löysin sopivan kolon, jolloin pääsin kuin pääsinkin katsomaan elokuvan... jonka lähes koko keston ajan toivoin, että olisin sittenkin pysynyt kotona...

Tarina erilaisista rakkauksista, intohimoista ja petoksista, jotka rikkovat niiden tuntevia henkilöitä.

Elokuvassa eniten esille pääsee Rooney Maran hahmo Faye, joka yrittää löytää itseään. Häntä kiehtoo suuresti rakkaus ja musiikki, mutta kumpikaan ei tunnu tarjoavan sitä, mitä hän haluaa, mikä saa hänet kyseenalaistamaan löytämänsä entistäkin enemmän. Faye tuntuu olevan koko elokuvan ajan enemmän tai vähemmän hukassa ja lähinnä vain esittää olevansa selvillä siitä, mitä hän haluaa elämältään. Mara on hyvä näyttelijä, mutta hänen hahmonsa jää kuitenkin aika vaisuksi ja laimeaksi.
     Ryan Goslingin hahmo haaveilee musiikkiurasta ja yrittää saada itseään bisnekseen mukaan, jotta voisi toteuttaa itseään. Tämä ei kuitenkaan ole erityisen helppoa, minkä lisäksi hänellä on muitakin huolia, eikä rakkaus tarjoa hänellekään toivottua onnea. Gosling on osoittanut useasti osaavansa, mutta tässä elokuvassa hän tuntuu olevan kaiken aikaa epävarma kameran edessä, aivan kuin hän ei täysin tietäisi, mitä pitää tehdä.
     Michael Fassbender pääsee irrottelemaan kunnolla elokuvassa. Hänen hahmonsa on iso tekijä musiikkibisneksessä, mikä tuntuu nousevan hahmon päähän. Hän kuvittelee voivansa tehdä mitä tahansa ja onkin täynnä energiaa koko leffan ajan. Fassbenderin sekoilemista on ihan viihdyttävää seurata, vaikka sille ei oikein syytä keksi. Hänenkään hahmonsa ei tunnu tietävän, mitä todella haluaa elämältään. Hahmo kiehtoo monia naisia - kuten Fayea - mitä hän käyttää hyväkseen.
     Natalie Portmanin hahmo on myös yksi näistä naisista, jotka lankeavat Fassbenderin hahmon lumoukseen. Portmanin hahmo on tarjoilija kahvilassa, mutta on välittömästi valmis lähtemään ison kihon mukaan musiikkimaailmaan. Myös Portman on hyvä näyttelijä, mutta hänen hahmostaan ei saa paljoa irti.
     Elokuvassa nähdään myös enemmän tai vähemmän pienissä rooleissa Holly Hunter, Cate Blanchett, Bérénice Marlohe ja Val Kilmer. On onni, että jälkimmäinen on pienessä osassa, sillä en erityisemmin välitä Kilmeristä.

On olemassa taidetta, joka syntyy siitä, kuinka suurella rakkaudella teosta on tehty ja kuinka tunteikas ja syvällinen henki mukana on. Sellaista joka syntyy lähes itsestään, eikä tarkoituksena ole koskaan ollut luoda mitään ihmeellistä. Lopputulos on kuitenkin henkeäsalpaava, upea, kaunis, koskettava ja vaikuttava. Se ei ole täydellistä, mutta se on silti ällistyttävän hienoa. Ja sitten on taidetta, joka syntyy siitä, että halutaan tehdä mahdollisimman taiteellista taidetta. Kaikki halutaan saada mahdollisimman täydelliseksi, syvälliseksi, hienoksi, timanttiseksi ja kauniiksi. Koko juttu tehdään niin leveillen ja pää pilvissä, että taiteen luoja hukkuu omaan luovuuteensa, eikä enää ymmärrä omaa työtään. Hän haluaa olla mahdollisimman erilainen muista, jotta erottuisi joukosta ja saisi mahdollisimman monet huomioimaan hänet ja hänen työnsä, johon hän on suuruudenhulluutensa maalannut. Sellaista äärimmäisen teennäistä taidetta, jossa on yritetty aivan liikaa, eikä mikään tunnu enää luonnolliselta. Jota katsoessa kokee pelkkää sääliä niitä kohtaan, jotka ovat auttaneet tekotaiteen luojaa lopputuloksen saavuttamisessa. Jonka nähdessä ei ole aluksi täysin varma, mitä on saapunut kokemaan, sillä kaikki tuntuu olevan erittäin monimutkaisesti, salaperäisesti ja kummallisesti rakennettu, mutta vähitellen alkaa huomaamaan, että teos on eloton, ontto ja inhottava. Että kyseessä on vain erilaisia värejä kankaalla ilman oikeaa tarkoitusta. Ilman todellista luovuuden vimmaa. Ilman tiettyä intohimoa tekemistä kohtaan. Ilman rakkautta.

Sellainen on Song to Song. Tekotaiteellista paskaa. Elokuvan luonut Terrence Malick tuntuu olevan aivan tolkuttoman täynnä itseään. Tuntuu kuin hän haluaisi elokuvansa olevan mahdollisimman kaukana kaikista muista heittelevän kerrontansa, melko olemattoman tarinansa ja suurimmaksi osaksi huonolta näyttävän tekotapansa kanssa. Malick on tunnettu siitä, että hänen elokuvansa eivät välttämättä sisällä kunnollista käsikirjoitusta, vaan hän vain pistää näyttelijänsä tekemään jotain. Sen myös huomaa. Elokuva on nimittäin täynnä kohtauksia, joissa lähinnä vain haahuillaan ja heilutaan eri paikoissa ilman mitään syytä. Näyttelijät tuntuvat olevan usein erittäin epämukavissa tilanteissa, aivan kuin he eivät tietäisi yhtään, mitä pitäisi tehdä tai mikä lopputuloksen pitäisi olla. Näyttelijöitä todella käy sääliksi läpi elokuvan. Myös heidän hahmonsa tuntuvat olevan kaikki jollain tapaa rikkinäisiä, minkä tarkoituksena on tuottaa sääliä. Tätä ei kuitenkaan tapahdu, vaan lähinnä katsojaa alkaa masentaa, kun katsoo kaksi tuntia rikkinäisiä persoonia, jotka eivät millään tunnu löytävän tarkoitusta elämälleen.

Elokuva on myös todella puuduttava. Se ei tunnu kulkevan minnekään, vaan pyörii ympyrää, kuten sen hahmot useissa kohtauksissa, mikä alkaa väsyttää katsojaa. Minä nukuin oikein makeat unet viime yönä ja silti haukottelin usein leffan aikana. Vilkuilin myös kelloa usein, jotta tietäisin, kauanko kärsimykseni vielä kestäisi. Toinen asia, mistä Malick on tunnettu, on se, että hän kuvaa todella paljon erilaista materiaalia ja kasaa ne sitten kokonaisuuksiksi vasta jälkituotannossa. Tämänkin huomaa helposti elokuvan madellessa eteenpäin vailla päämäärää. Monet kohtaukset tuntuvat täysin irtonaisilta ja jotkut taas niin ylitaiteellisilta, että oksettaa. Kaikki asiat kerrotaan hitaasti, mikä on hyvä ratkaisu, jos tarina vetäisi mukaansa, mutta valitettavasti Song to Songin kohdalla käy niin, että elokuva vain työntää katsojaansa pois päin, jolloin se jää todella onton tuntuiseksi, vaikka elokuva uskotteleekin lähes koko ajan olevansa jotain enemmän - jotain todella pohdiskelevaa ja älykästä. Malick ei kuitenkaan tunnu ymmärtävän, että älykkään pohdiskelun esittämiseen ei riitä, että joutuu vähän väliä kuuntelemaan hahmojen melodramaattista kertojaäänimietintää siitä, mitä he elämältään haluavat ja mitä se ei tunnu heille tarjoavan. Etenkin kun mietinnät alkavat toistamaan itseään jo kolmatta kertaa. Kun ruutu menee vihdoin mustaksi ja lopputekstit alkavat, ei voi muuta kuin huokaista helpotuksesta ja kiiruhtaa kauas pois, jotta saisi lievitettyä suurta ärsyyntymistä ja tylsistymistä, jotka Song to Song aiheutti.

Leffan toteutus ei muutenkaan ole kovin onnistunut. Vaikka mukana on muutamia tyylikkäitä kuvia, on kuvaus suurimmaksi osaksi kammottavan näköistä. Jostain syystä mukana on todella paljon kalansilmälinssillä kuvattuja otoksia, jolloin kuvan reunat näyttävät vääristyneiltä ja kuvassa esiintyvät hahmot näyttävät kummallisilta. Monet kuvat näyttävät myös siltä, että kameramieheksi on otettu joku, joka vain osaa painaa kuvausnappulaa ja osoittaa kameran kohteeseen, ja hänet on pistetty kuvailemaan asioita. Siinä missä Jason Bourne (2016) oli viime vuoden huonoiten kuvattu elokuva heiluvan kameratyöskentelynsä takia, Song to Song vaikuttaisi olevan vuoden 2017 huonoiten kuvattu elokuva vääristyneiden, rumien kuviensa ja amatöörimäisen kuvaustapansa takia. Leikkauskaan ei ole onnistunutta ja läpi elokuvan leikkauksella hypitään kohtauksissa tilanteesta toiseen, jolloin kovin moni kohtaus ei edes tunnu kohtaukselta, vaan lähinnä siltä, että hahmot vain siirtyvät haahuilemaan paikasta toiseen. Useaan otteeseen vaikuttaa siltä, että alkuperäinen elokuva on kestänyt noin 29 tuntia ja se on pitänyt pilkkoa kahteen tuntiin ja yhdeksään minuuttiin. Niin hyppivä ja silputtu lopputulos on. Äänileikkauskin on monesti tönkköä. Ja jos leffassa ei ole jo muuten tarpeeksi yliampuvan dramaattinen tunnelma, niin sitä on lisätty useasti yliampuvan dramaattisella musiikilla.

Yhteenveto: Song to Song on suoraan sanottuna tekotaiteellista paskaa. Sitä tehdessä on pyritty niin taiteelliseen teokseen kuin vain on mahdollista ja on unohdettu, ettei taide synny väkisin vääntämällä. Elokuva yrittää lähes koko kestonsa ajan huijata katsojaa luulemaan, että katsoo kovin älykästä teosta. Harmi vain, ettei filosofisuus synny siitä, että hahmot puhuvat masentuneilla kertojaäänillään neljättä kertaa siitä, etteivät löydä tarkoitusta elämälleen ja kaikki tuntuu olevan huijausta. Todellisuudessa Song to Song on tyhjä teos, joka on saatu vaikuttamaan erittäin sisältörikkaalta, mutta tarkkaan katseltuna huomaa elokuvan olevan todella ontto. Jos sitä siis pystyy katsomaan tarkkaan, eikä nukahda kesken. Tuntuu siltä kuin ohjaaja Malick haluaisi tehdä mahdollisimman erilaisen ja huikean teoksen, jolloin hän on vain kadonnut täysin siihen, minkä uskoo olevan täydellistä, eikä tajua, millaista kuraa on tekemässä. Kuvaus on muutamia onnistuneita otoksia lukuunottamatta hirveää, eikä leikkauksessakaan ole kehumista. Melodramaattista ja masentavaa tunnelmaa on saatu mukaan monilla eri tavoilla, kuten aiemmin mainitsemillani kertojaäänillä ja musiikilla. Näyttelijät ovat lähestulkoon ainoa hyvä asia koko elokuvassa ja heidän ansiostaan elokuva ei saa kaikkein alhaisinta arvosanaa. Etenkin Fassbenderin sekoilut olivat mainioita. En kuitenkaan suosittele katsomaan Song to Songia. Se on täyttä rahan ja ajan tuhlausta. Tietysti on niitä, jotka löytävät kuin löytävätkin teoksesta jotain syvällisempää ja näkevät todellista taidetta. Hyvä jos pitävät - minä en. Omasta mielestäni elokuva oli lähinnä keskisormi katsojille, läpsäisy naamaan, potku kiveksille, sylkäisy silmään ja mojovat naurut päälle. Pitää olla aikamoinen hirvitys tiedossa loppuvuodesta, jotta tämä ei olisi vuoden 2017 huonoin elokuva!

Arvosana: 2/10

Kirjoittanut: Joonatan, 20.4.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.comingsoon.net
Song to Song, 2017, Buckeye Pictures, FilmNation Entertainment, Waypoint Entertainment

tiistai 25. huhtikuuta 2017

Arvostelu: Guardians of the Galaxy Vol. 2 (2017)

GUARDIANS OF THE GALAXY VOL. 2 (2017)



Ohjaaja: James Gunn
Pääosissa: Chris Pratt, Zoe Saldana, Dave Bautista, Bradley Cooper, Vin Diesel, Michael Rooker, Kurt Russell, Pom Klementieff, Karen Gillan, Sean Gunn, Elizabeth Debicki, Chris Sullivan ja Sylvester Stallone
Genre: scifi, seikkailu, toiminta
Kesto: 2 tuntia 16 minuuttia
Ikäraja: 12

Guardians of the Galaxy (2014) on Marvel Cinematic Universen, eli MCU:n kymmenes elokuva. MCU on Marvel-sarjakuviin perustuva elokuvauniversumi, jonka eri leffat yhdistyvät toisiinsa tarinoiden sisältämien henkilöiden ja asioiden kautta. MCU alkoi vuonna 2008 elokuvalla Iron Man ja on siitä lähtien kasvattanut suosiotaan. Universumin elokuvissa ovat esiintyneet useat Marvelin supersankarit, kuten Captain America, Hulk, Spider-Man, Thor, Quicksilver, Doctor Strange ja Black Widow. Nämä ovat niitä tunnetumpia hahmoja myös Suomessa, mutta kun Guardians of the Galaxy oli ilmestymässä, ei lähes kukaan ollut kuullutkaan koko jutusta. Leffa oli kuitenkin suuri hitti ja osoitti, että Marvel Studios voi tehdä mistä vain sarjakuvastaan onnistuneen elokuvan halutessaan niin. Jo ennen Guardians of the Galaxyn ilmestymistä kuulin, että tekijät ovat aloittaneet jatko-osan suunnittelun ja leffan nähtyäni toivoin, että jatko-osa ilmestyisi mahdollisimman pian, sillä ensimmäinen osa on mielestäni yksi MCU:n parhaista teoksista. Guardians of the Galaxy Vol. 2:n julisteet ja trailerit lupailivat hyvää, jolloin innostukseni kasvoi. Meninkin todella positiivisin mielin katsomaan elokuvan, odottaen edes lähes yhtä hyvää teosta kuin ensimmäinen osa.

HUOM! Tämä arvostelu tulee sisältämään SPOILEREITA koskien MCU:n elokuvaa Guardians of the Galaxy!

Galaksin vartijat joutuvat ongelmiin Sovereignin kansan kanssa, joka palkkaa Yondun johtamat ravagerit Vartijoiden perään. Pakomatkalla tapahtuu ihmeitä, kun Peter Quill tapaa viimein isänsä.

Peter Quillia, eli Star-Lordia näyttelee tietenkin Chris Pratt, joka näyttää jälleen sopivansa hienosti sankarin rooliin. Prattin itsevarmuus pääsee loistamaan useaan otteeseen, minkä takia on hienoa, että Peter on välillä myös hieman taka-alalla. Hahmoa syvennetään mainiosti leffan aikana ja katsojat saavat tietää lisää hänen menneisyydestään, jota ensimmäisen osan lopussa hieman availtiin. Peteristä löytyy samaa humoristisuutta, mutta hän on useasti myös todella vakava hahmo, jolle ei kannata ryttyillä.
     Zoe Saldanan näyttelemä Gamora on yhä tiimin tylsin hahmo, mutta hänestä löytyy myös kiinnostavia puolia. Gamora osoittaa taas olevansa loistava taistelija, mutta jotain hänessä jää uupumaan, jotta hän olisi yhtä mielenkiintoinen kuin neljä muuta ryhmän jäsentä. Saldana suoriutuu silti osastaan toimivasti. Peterin ja Gamoran välistä juttua kasvatetaan, muttei liian voimakkaasti, jottei se häiritsisi muuta tarinaa.
     Dave Bautistan esittämästä Drax Tuhoajasta on tainnut tulla Drax Tuhoutumaton, sillä hän saa todella paljon osumaa leffan aikana, ilman että hän tuntuu saavan naarmun naarmua. Eipä sillä niin väliä, koska hahmo toimii - ehkä jopa paremmin kuin edellisessä osassa. Draxiin on tuotu paljon lisää hauskuutta, eikä hän vieläkään täysin ymmärrä erilaisia ihmisten asioita, kuten sarkasmia ja oikeanlaista vitsailua. Bautista on yhä erinomainen Draxina.
     Bradley Cooperin esittämä pesukarhua muistuttava Rocket on paikoitellen hieman ärsyttävä, ollessaan todella kovaääninen, mutta onneksi hahmo pääasiassa toimii. Hahmo on parhaimmillaan ollessaan hiljaa ja näyttäessään, kuinka taitava hän on teknisissä asioissa ja taistelemisessa. Rocketin avaruuspuukaveri Groot (Vin Diesel) ei ole yhtä hurmaava heppu kuin edellisessä osassa. Kuten mainokset ovat näyttäneet, Groot on tässä pieni lapsi, jolloin hän on hyvin erilainen hahmo kuin aiemmin. Ratkaisu toimii, mutta jotkut hahmoon liittyvät kohdat ja vitsit eivät ole erityisen hauskoja.
     Michael Rookerin esittämä sininen ravagerkapteeni Yondu ja tämän yksi sotilas Kraglin (ohjaajan veli Sean Gunn) ovat jälleen mukana ja isommissa rooleissa kuin aiemmin. Yondusta on saatu pidettävämpi ja hän pääsee tietty käyttämään kätevää vihellysnuoltaan. Edellisestä osasta tuttu pahiskyborgi Nebula (Karen Gillan) tekee myös paluun, mutta valitettavasti hän tuntuu suurimmaksi osaksi jokseenkin ylimääräiseltä hahmolta.
     Peterin isää, Egoa näyttelee Kurt Russell. Ego on mainio hahmo ja Russell on oiva valinta rooliin. Ego on kiehtova tapaus, josta haluaa tietää kaiken aikaa lisää. Hahmo on hyvin rakennettu, mutta valitettavasti hänen avustajansa Mantis (Pom Klementieff) ei ole erityisen innostava hahmo, eikä niin hauska kuin hänet on kai tarkoitettu. Mantis osaa tuntea muiden tunteita, mikä on mielenkiintoista, mutta muuten hän ei ole erityisen pidettävä.
     Elokuvassa nähdään muitakin uusia hahmoja, kuten Sovereignin kansan ylipapitar Ayesha (Elizabeth Debicki), klingonia muistuttava ravager (Chris Sullivan), josta heitetään paljon läppää, sekä ravagerjohtaja Stakar (Sylvester Stallone).

Lyhyen intron jälkeen seikkailu lähtee käyntiin ja katsojat imaistaan heti tuttuun tunnelmaan, joka kulki ensimmäisen osan läpi. Galaksin vartijoiden ryhmähenki on hienosti luotu, vaikka he eivät vieläkään tunnu puhaltavan täysin yhteen hiileen. Toimintaa ja seikkailua on mukana alusta alkaen, kuten myös paljon hauskuuksia. Milloin taistellaan jättimäistä liskomonsteria vastaan ja milloin ammutaan avaruusaluksia tuusan nuuskaksi, elokuva harvoin päästää otteestaan. Loistavia hetkiä on useita, jolloin voisi olla heti valmis kutsumaan teosta loistavaksi, kuten ensimmäistä osaa. Mitään edellisessä osassa tapahtunutta ei esitellä uudestaan ja leffa kulkee eteenpäin luottaen siihen, että katsojat ovat nähneet Guardians of the Galaxyn ennen jatko-osan katsomista. Yllättävää kyllä, Vol. 2 ei sisällä muiden Marvel-elokuvien tapaan lukuisia viittauksia muuhun Marvel-universumiin, jolloin sen voi helpommin katsoa ilman, että on nähnyt Avengerseja, Ant-Maneja jne. Ensimmäinen osa oli voimakkaammin sidoksissa universumiin Ikuisuuskiven takia, mutta tämä tuntuu paljon enemmän sooloseikkailulta. Ja tavallaan hyvä niin, sillä siten elokuva voi todella olla oma tarinansa, eikä sen tarvitse kovin paljoa valmistella muita elokuvia. Paitsi tietysti Guardians of the Galaxy Vol. 3:a, jota jää mielellään odottamaan leffan päätyttyä.

Valitettavasti Guardians of the Galaxy Vol. 2 ei kuitenkaan ole yhtä hyvä kuin edeltäjänsä. Edellisen hienoutta tietty vahvisti sen yllätyksellisyys, kun taas tätä katsoessa odottaa alusta alkaen jotain todella huikeaa. Kyseessä on kyllä todella hyvä elokuva, mutta jotain tuntuu puuttuvan. Paikoitellen elokuva kulkee liian turvallisesti eteenpäin, eikä tarjoa samalla lailla yllätyksiä. Myös jotkut vitsit ovat liian samanlaisia kuin edellisessä leffassa. Nauraa kyllä saa, muttei yhtä paljon kuin toivoisi. Elokuvassa on useasti vakava henki, minkä lisäksi siihen on otettu mukaan paljon erilaisia ihmissuhteita, joita täytyy ratkaista. Ehkä liiankin paljon, sillä esimerkiksi Nebulan ja Gamoran välinen rikkinäinen sisaruus tuntuu jokseenkin ylimääräiseltä ja sen olisi voinut jättää kolmanteen osaan, jolloin tämän leffan isä-poika-teema olisi saanut olla enemmän esillä. Tarinaa tehdessä ollaan myös menty sillä linjalla, että jatko-osassa kaiken pitää olla isompaa ja siistimpää, jolloin sankarit joutuvat kohtaamaan erittäin suuren ja mahtavan voiman, joka voisi vaarantaa koko maailmankaikkeuden. Suuren taistelun aikana alkaa katsojana tuumia, että useassa MCU-leffassa pohjustetun Thanos-titaanin täytyy oikeasti olla aikamoinen vastus, jotta hän tuntuisi oikeasti niin suurelta ja mahtavalta kuin hahmot väittävät. Ja hänen pitäisi olla myös paljon suurempi ja mahtavampi kuin aiemmin nähdyt todella suuret ja mahtavat vastukset. Sen näkee sitten vuoden päästä, kun Avengers: Infinity War (2018) ilmestyy...

Pienistä heikkouksistaan huolimatta leffa on kuitenkin erittäin viihdyttävä, minkä lisäksi mukana on todella mainioita ratkaisuja, joiden kautta kaikki tiimin jäsenet pääsevät selkeästi esille, eikä koko juttu ole vain parin hahmon show'ta. Uudet henkilöt ovat myös toimivia ja heitä haluaisi nähdä lisääkin. Toimintakohtaukset ovat näyttäviä ja pitävät tiukasti mukanaan. Jotkut eivät välttämättä pidä yliampuvista osioista, mutta omasta mielestäni ne olivat pääasiassa hyviä. Mukana on myös onneksi koskettavuuttakin, jolloin koko leffa ei kulje hurjastelun ja taistelun voimin. Pari toimivaa yllätystäkin löytyy, jolloin Guardians of the Galaxy Vol. 2 kiehtoo entistäkin enemmän. Hahmoista todella välittää ja kuten jo sanoin, katsojana haluaa nähdä lisää heidän seikkailuitaan.

Ohjauksesta ja käsikirjoituksesta vastaa edellisen osan tapaan James Gunn, joka tuntuu tietävän, mitä tekee, vaikka välillä tuntuu myös siltä, että hänelle tuli hieman kiire luoda käsikirjoitus uuden juonen ympärille. Toivottavasti hänellä on seuraavaa osaa työstäessä tarpeeksi aikaa, jotta kolmas leffa olisi loistava kuten ensimmäinen. Gunnin huumori on tuttua ja useassa kohtaa hän on onnistunut vitseillään. Elokuva on kuvattu hyvin, kuten myös leikattu. Lavasteet ovat tyylikkäitä, mutta etenkin maskeeraukset ovat todella taitavasti toteutetut. Elokuvassa nähdään paljon erilaisia avaruusolentoja, eikä voi muuta kuin ihailla maskeeraustiimin työtä olentojen ulkonäköjen toteuttamisessa. Puvustus on myös oivasti suunniteltu. Visuaalisesti Guardians of the Galaxy Vol. 2 on upeaa silmäkarkkia. Paikoitellen jotkut jutut näyttävät hieman liian digitaalisilta, mutta suurimmaksi osaksi efektit ovat todella näyttäviä. Myös äänitehosteet ovat erinomaisia. Valitettavasti elokuvan musiikit eivät ole yhtä hyvät kuin edellisessä osassa. Leffaa varten sävelletty musiikki kyllä toimii, mutta "Mahti-Mix Vol. 2" -levyllä ei ole mukana samanlaisia tarttuvia kappaleita, kuten esimerkiksi ensimmäisen elokuvan "Hooked on a Feeling" tai "Ain't No Mountain High Enough".

Elokuva sisältää muiden MCU-leffojen tapaan "easter eggejä", eli viittauksia muihin elokuviin, sarjakuviin, hahmoihin jne. Kovin tarkkasilmäinen ei tarvitse olla, että huomaa Stan Leen cameoroolin, mutta on todella suuri todennäköisyys, ettei huomaa Jeff Goldblumin esittämää Grandmasteria, joka tulee olemaan tärkeä hahmo tulevassa Thor: Ragnarokissa (2017). Elokuva sisältää myös lyhyen cameon ohjaaja Gunnin suosikki Marvel-hahmolta, joka esiintyi myös ensimmäisessä osassa. Pakko sanoa, että menisin ihan mielellään vilkaisemaan, jos Gunn päättäisi tehdä hänelle sooloseikkailun.

Yhteenveto: Guardians of the Galaxy Vol. 2 ei ole yhtä hyvä elokuva kuin edeltäjänsä, mutta silti kyseessä on todella mainio avaruusseikkailu. Leffassa on muutamia turhia juttuja, mutta monet asiat toimivat hienosti ja tarina pääsee yllättämään pariin otteeseen. Hyviä vitsejä on mukana, mutta on myös paljon kohtia, jotka eivät vain naurata. Toiminta on isompaa, mikä välillä toimii ja välillä ei. Peter Quill ja Drax ovat todella hyviä hahmoja, mutta Rocket ja Groot ärsyttävät välillä. Gamora on yhä ryhmän tylsin tapaus. Yondusta on saatu pidettävämpi hahmo, mutta Nebula tuntuu ylimääräiseltä. Uudet hahmot pääasiassa toimivat, vaikka Mantis ei kovin kummoinen tapaus olekaan. Visuaalisesti elokuva on upean näköinen. Vaikka mukana onkin joitain heikkouksia, on elokuva silti todella hyvä, enkä malta odottaa kolmannen osan näkemistä. Jos pidit ensimmäisestä osasta, niin käy katsomassa myös Guardians of the Galaxy Vol. 2. Tällä kertaa ei ole edes erityisen välttämätöntä, että on nähnyt muut MCU-leffat, sillä elokuva on aika pitkälti oma seikkailunsa. Nyt kannattaa muuten tosissaan jäädä leffasaliin istumaan, kun lopputekstit alkavat, sillä niiden aikana nähdään jopa VIISI kohtausta! Tarkkasilmäisimmät katsojat huomaavat myös hauskan tekstin, jossa ilmoitetaan, ettei pesukarhuja tai puita satutettu elokuvaa tehdessä.

Arvosana: 7/10

Kirjoittanut: Joonatan, 25.4.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.dorkly.com
Guardians of the Galaxy Vol. 2, 2017, Marvel Studios, Walt Disney Pictures

lauantai 22. huhtikuuta 2017

Arvostelu: Pirates of the Caribbean: The Curse of the Black Pearl / Mustan helmen kirous (2003)

PIRATES OF THE CARIBBEAN:
THE CURSE OF THE BLACK PEARL (2003)

PIRATES OF THE CARIBBEAN: MUSTAN HELMEN KIROUS



Ohjaus: Gore Verbinski
Pääosissa: Johnny Depp, Orlando Bloom, Keira Knightley, Geoffrey Rush, Jack Davenport, Kevin McNally, Jonathan Pryce, Lee Arenberg, Mackenzie Crook ja Zoe Saldana
Genre: fantasia, seikkailu, toiminta
Kesto: 2 tuntia 23 minuuttia
Ikäraja: 12

Pirates of the Caribbean: The Curse of the Black Pearl, eli suomalaisittain Pirates of the Caribbean: Mustan helmen kirous perustuu Walt Disneyn neljässä eri teemapuistossa sijaitseviin vesilaitteisiin "Pirates of the Caribbean". Elokuvan ennustettiin menestyvän huonosti, sillä merirosvoelokuvat eivät olleet myyneet aikoihin. Toisin kuitenkin kävi ja The Curse of the Black Pearl oli järkälemäinen hitti. Elokuva sai viisi Oscar-ehdokkuutta, mm. paras miespääosa ja parhaat tehosteet, muttei voittanut niistä ainuttakaan. Elokuva voitti kuitenkin useita muita palkintoja ja siitä puhuttiin kesän 2003 parhaana kassamagneettileffana. Itse näin elokuvan muistaakseni vuonna 2005, aluksi jokseenkin salaa, mutta jo puolen tunnin kohdalla minut huomattiin ja minulta kysyttiin haluanko katsoa leffan loppuun. Tottakai halusin, sillä näkemäni oli siihen mennessä ollut huikeaa. Olen katsonut elokuvan useasti uudestaan ja sillä on tärkeä paikka nuoruuteni elokuvissa. Nyt kun Pirates of the Caribbean -sarjaan (2003-) on ilmestymässä uusi osa, Pirates of the Caribbean: Dead Men Tell No Tales (2017), täytyi tietenkin katsoa koko sarja läpi uudestaan ja arvostella leffat. Senhän tein erittäin mieluusti!

Merirosvo Jack Sparrow ja seppä Will Turner lähtevät pelastamaan kuvernööri Swannin Elizabeth-tytärtä, jonka Musta helmi -merirosvolaivan kirottu miehistö on siepannut.

Jack Sparrowia näyttelee Johnny Depp, joka tekee ehdottomasti parhaan roolisuorituksensa! Deppin luoma luonne sopii omituiselle piraatille täydellisesti. Sparrow on aika dramaattinen tapaus. Hän kehuskelee itseään ja hänen eleensä ovat mahtailevia. Sparrow on ehdottomasti yksi parhaista antisankarihahmoista koskaan. Hän ajaa omaa etuaan ja hyödyntää muita voittaakseen. Tällä lailla se kuulostaa tietty pahalta, mutta oikeasti Sparrow on hulvaton, hömelö mutta nerokas ja loistava tyyppi, josta ei voi olla pitämättä. Deppin roolisuoritusta voi kehua vaikka kuinka paljon, eikä hänen esiintymisessään tässä leffassa ole mitään huonoa. Hän on miettinyt tarkkaan kaiken puhetyylistään elekieleensä. Sparrow huojuu paljon, joten hän vaikuttaa olevan kaiken aikaa humalassa. Se ei olisi ihme, sillä hänet nähdään useasti juomassa rommia. Depp on täydellinen elokuvan päähenkilöksi ja olisi vaikea kuvitella ketään muuta Jack Sparrow'n rooliin. Sparrow kokee pakkomiellettä korjata kaikkien puheessa sen faktan, että hän on KAPTEENI Jack Sparrow, eikä pelkkä Jack Sparrow, vaikka hänellä ei olekaan elokuvan alussa laivaa tai miehistöä.
     Kuvernöörin tytärtä, Elizabeth Swannia esittää Keira Knightley, josta en erityisemmin välitä näyttelijänä, mutta tässä hän suoriutuu osastaan mainiosti. The Curse of the Black Pearlissa Knightley vaikuttaa vielä nuorelta lupaukselta - hän oli nimittäin alle kahdeksantoistavuotias elokuvan kuvauksissa. Elizabeth on elänyt aina hemmotellusti, mihin hän on kyllästynyt. Häntä kiehtovat merirosvot ja hän haluaisi lähteä elämään vapaampaa elämää merelle, eikä tehdä aina, miten muut haluavat. Vaikka Elizabeth on hemmoteltu ja onkin merirosvojen vankina, hän ei ole vain "neito pulassa" -tapaus, vaan hän on päättäväinen ja rohkea. Hän yrittääkin päästä pakoon laivalta. Itse kuvernööri Swannina nähdään Jonathan Pryce, joka on täysin pihalla siitä, mistä hänen tyttärensä haaveilee.
     The Lord of the Rings -trilogiasta (2001-2003) tuttu Orlando "Legolas" Bloom näyttelee seppä Will Turneria, joka on ollut vuosia rakastunut Elizabethiin, muttei uskalla tehdä asian eteen mitään, sillä Elizabeth on paljon korkea-arvoisempi. Will on tavallaan elokuvan sankari, sillä hän on se, joka kiitää pelastamaan pulassa olevaa neitokaista. Hän on totisempi hahmo kuin hölmöltä vaikuttava kapteeni Jack Sparrow, eikä siksi ole ihan yhtä mielenkiintoinen. Kuitenkin Willin ja Elizabethin pientä romanssia on kiinnostavaa seurata ja se tuo oman lisäyksensä seikkailuun ja toimintaan. Bloom on hyvä roolissaan, mutta The Lord of the Rings -fanina on vaikea nähdä häntä muuna kuin suippokorvaisena jousiampujahaltiana.
     Mustan helmen kapteeni, eli elokuvan pahis on Barbossa, jona nähdään Geoffrey Rush. Vaikka Barbossa onkin leffan päävastus, Elizabethin kidnappaaja ja merirosvo, ei hän tunnu täysin pahalta. Häijy ja armoton hän kyllä on, mutta hänestä löytyy muutakin ja hänen päämääränsä ei sinänsä ole paha. Hän nimittäin haluaa pelastaa miehistönsä kiroukselta. Kapteeni Barbossa on selvästi laivan fiksuin henkilö ja hänet nähdään useasti pyörittelemässä silmiään miehistönsä jäsenille. Rush sopii todella hyvin rooliin, ja hänenkin puhetyylinsä ja elekielensä ovat tarkkaan mietittyjä.
     Kapteeni Jack Sparrowia jahtaa kommodori Norrington (Jack Davenport), joka ei ole pahis, mutta on silti päähenkilöiden vastuksena. Onkin hauskaa, miten elokuvassa voi nähdä pahiksina sekä pahikset että hyvikset, kun päähenkilöt itse ovat lainsuojattomia. Kommodori Norrington on tavallaan tylsä hahmo, mutta silti tarpeellinen lisäys, sillä se että Sparrowia ja Willia jahdataan, tuo lisäjännitystä ja vaikeita tilanteita mukaan. Davenport istuu hyvin tärkeilevän miehen rooliin. Norrington on myös kiinnostunut Elizabethista, mutta tyttö ei tuntu lämpenevän hänelle. Tästä tekee hieman outoa se, että alussa kun nähdään Elizabeth lapsena, Norrington on jo aikuinen, eli hän on selvästi vanhempi. Toisaalta sellaiset suhteet taisivat olla siihen aikaan oikeasti normaaleja.
     Jack kerää itselleen miehistön, johon kuuluvat mm. viisas Sparrow'n tuttu, herra Gibbs (Kevin McNally), Sparrow'lle suuttunut Anamaria (Zoe Saldana), lyhyt Marty (Martin Klebba) ja mykkä Cotton (David Bailie), joka on opettanut papukaijansa puhumaan. Mukana on myös hahmoja, jotka eivät pääse oikeastaan millään lailla esille. Martyn rooli kasvaa seuraavassa osassa Pirates of the Caribbean: Dead Man's Chest (2006).
     Kapteeni Barbossan miehistöön kuuluvat mm. pommeja heittelevä Jacoby (Vince Lozano), julman oloinen Koehler (Treva Etienne), sekä hölmöt Pintel (Lee Arenberg) ja Ragetti (Mackenzie Crook), jotka ovat isossa roolissa. Pintel on kaksikosta viisaampi, kun taas puusilmää käyttävä Ragetti on tyhmempi. Kummatkin ovat kuitenkin hömelöitä, mikä tekee heistä hauskoja tapauksia. Hauskuutta tuovat myös typerät brittisotilaat Murtogg (Giles New) ja Mullroy (Angus Barnett), jotka luulevat olevansa erittäin tärkeitä, mutteivät sitä oikeasti ole.

Pirates of the Caribbean: The Curse of the Black Pearl sijoittuu 1700-luvun Karibianmerelle, jossa kuninkaallinen laivasto toimi Port Royalin satamakaupungissa ja merirosvot aiheuttivat harmeja vesillä. Sekä tavallisen väen että piraattien kesken kulkee huhu karmivasta Mustasta helmestä ja sen kirotusta miehistöstä. Aikoinaan laivan miehistö etsi käsiinsä Hernán Cortésin atsteekkikulta-aarteen, joka valitettavasti langetti kirouksen heidän ylleen. Miehistö olisi kuolematon siihen saakka, kunnes kaikki aarteen kultakolikot palautettaisiin takaisin arkkuun, josta ne on viety. Vaikka kuolemattomuus voisi kuulostaa hauskalta, sitä se ei elokuvassa ole. Miehistö ei enää tuntenut mitään, eikä kyennyt nauttimaan mistään, jolloin kaikesta tulee turhaa heille. Kuun valossa miehistön jäsenet muuttuvat luurangoiksi. Vaikka merirosvoja ovatkin, Mustan helmen miehistö ei tarkkaan mietittynä ole täynnä pahiksia, sillä he haluavat vain palata takaisin normaaleiksi. Valitettavasti he ovat valmiita tekemään mitä tahansa sen eteen ja viimeinen kultakolikko sattuu olemaan Elizabethin hallussa.

Elokuva yhdistää hienosti historiaa ja fantasiaa. Leffassa nähtävät Port Royal ja Tortuga-saari ovat todellisia paikkoja, ja siihen aikaan vesillä tosiaan liikkui paljon piraatteja. Jopa Hernán Cortés oli todellinen henkilö. Tämän takia lähtöasetelmat elokuvalle tuntuvat jokseenkin realistisilta, mutta kun kirous tulee selväksi, muuttuu elokuva puhtaaksi fiktiiviseksi seikkailukertomukseksi. Ja aivan törkeän hyväksi sellaiseksi! Jos on olemassa kirja, joka kertoo 2000-luvun parhaista seikkailuelokuvista, niin siellä pitäisi olla kärkisijoilla Pirates of the Caribbean: The Curse of the Black Pearl. Tämä on nimittäin niin puhdas seikkailutarina kuin voi vain olla. Siinä on sankareita, pahiksia, antisankareita, romantiikkaa, toimintaa, jännitystä, mystisyyttä, eeppisyyttä, miekkailua, riemua, tanssahtelua, hoilaamista ja huumoria. Siitä ei puutu mitään, mitä seikkailuelokuvat tarvitsevat. Elokuvan näyttelijäsuoritukset ovat hyviä - parhaimmillaan jopa täydellisiä. Sen maailma luodaan hienosti. Hahmojen esittelyt tehdään mainiosti, etenkin kapteeni Jack Sparrow'n, jonka ensiesiintymisen muistaa varmasti. Leffa on myös todella yksityiskohtainen ja joka katselukerralla siitä huomaa jotain uutta. Elokuva on lähes kaksi ja puolituntinen, mutta se ei todellakaan tunnu niin pitkältä. Leffa ei ole koskaan tylsä, vaan se pitää kaiken aikaa mukanaan ja saa katsojat vaatimaan lisää.

Toimintakohtaukset ovat erittäin mainioita. Miekkojen heilutusta on mukana paljon, kuten myös laivojen välistä tykitystä. Viihdyttävyyttä taisteluosioihin lisää huumori, jota syntyy sekä tiettyjen hahmojen kohelluksesta että nokkelasta dialogista, jota esiintyy elokuvassa muutenkin paljon. Nauraa saa useaan otteeseen. Etenkin Sparrow'n repliikit ovat loistavasti keksitty ja on aika varmaa, että Depp on lisännyt joitain lausahduksia mukaan itse. Nerokkuutta löytyy useista kohtauksista ja katsojana hämmästelee usein tekijöiden kekseliäisyyttä. Jotkut jutut voivat tuntua todella hölmöiltä, mutta ne istuvat hienosti elokuvan maailmaan. Vaaran tuntua ja karmivuutta syntyy luurangoista, jotka olivat ensimmäisellä näkemiskerralla lapsena oikeasti pelottavia. Nykyään niissä näkee myös koomisuutta. Elokuvassa on myös muutamia karuja kohtia, joten perheen pienimmille se ei sovi. Yksi suosikkiasioistani elokuvassa on, että päähenkilöt tekevät yhteistyötä vain sen takia, että heidän omat päämääränsä ratkeavat helpommin, jos he toimivat yhdessä. Jack haluaa kostaa Barbossalle ja Will haluaa Elizabethin takaisin. Kumpaankin tilanteeseen liittyy Barbossa, joten he tarvitsevat toisiaan. Piraatit eivät kuitenkaan välitä kovin paljoa muista kuin itsestään, joten ystävyys voi kadota heti, kun oma päämäärä on saavutettu.

Pirates of the Caribbeanin maailma esitellään todella hyvin The Curse of the Black Pearlissa. Kuninkaan miehien ja piraattien välistä kamppailua on selkeästi käyty jo vuosikymmeniä. Hauskaa on, että myös ryöstelevillä ja murhaavilla merirosvoilla on oma säännöstönsä, jota heidän täytyy noudattaa. Etenkin sovintopuhe-säädös tulee useasti esille. Säännöstöä laajennetaan myöhemmin sarjassa. Elokuvassa puhutaan myös muistakin asioista, joiden merkitys selviää vasta seuraavissa osissa. Will Turnerin isästä, Saappaanraksi Billista puhutaan hieman ja Davy Jonesin loukku (suomennettu leffassa Ahdin aitaksi), sekä Itä-Intian kauppakomppania mainitaan, jotka tulevat tärkeiksi vasta seuraavassa osassa. Singaporelle annetaan jonkinlaista mainetta ja tulevan elokuvan nimi "Dead Men Tell No Tales" huudahdetaan. Vaikka suurimmaksi osaksi maailma tuntuu koostuvan vain Port Royalista, Tortugasta ja Isla de Muertasta (jossa atsteekkiaarre sijaitsee), luo suuri Karibianmeri tunteen siitä, että tapahtumapaikka vaihtuu paljon.

Elokuvan on ohjannut Gore Verbinski, joka ohjasi tätä ennen mm. amerikkalaisversion kauhuleffa Ringista (2002). Verbinskilta löytyy todella paljon visiota huimia seikkailujuttuja kohtaan ja hän on saanut luotua huikean kokonaisuuden yhdessä taitavan tiimin kanssa. Nokkelista kohdista ja dialogista voi kiittää käsikirjoittajia Ted Elliottia ja Terry Rossiota. Elokuva on kuvattu taidokkaasti ja leikattu hyvin. Puvustuksella ja lavasteilla on tuotu hienosti ajankuvaa mukaan. Maskeeraukset ovat taidokkaasti toteutettuja. Vaikka elokuva on jo lähes viisitoista vuotta vanha, sen tehosteet ovat pysyneet hyvinä. Muutamassa kohdassa digitaalisuus näkyy, mutta se ei haittaa. Äänitehosteet tuovat lisätunnelmaa. Tunnelman pitää yllä myös upea musiikki, jonka sävellyksestä vastaavat Klaus Badelt ja Hans Zimmer. Etenkin elokuvan tunnusmusiikki on aivan täydellinen ja siitä löytyy eeppisyyttä ja seikkailuhenkeä. Kyseessä on mielestäni yksi parhaista soundtrackeista koskaan ja sitä kuuntelee mieluusti useaan otteeseen yksinäänkin. Itse asiassa kuuntelen elokuvan musiikkia juuri nyt!

Blu-rayn kuvanlaatu on erinomainen. Lisämateriaalina yksilevyisellä Blu-ray -julkaisulla on elokuvaan liittyviä tietoiskuja sisältävä "Scoundrels of the Sea", jonka voi katsoa elokuvan aikana tai erikseen.

Yhteenveto: Pirates of the Caribbean: The Curse of the Black Pearl on yksi parhaista seikkailuelokuvista koskaan. Elokuva on äärimmäisen onnistunut, ottaen huomioon, että se pohjautuu huvipuistolaitteeseen. Sen tunnelma on saatu luotua todella osuvasti ja siitä löytyy jännitystä, toimintaa, romantiikkaa, huumoria ja muita loistavaan seikkailutarinaan tarvittavia asioita. Johnny Depp on täydellinen kapteeni Jack Sparrow'na ja hän on tehnyt hahmosta rakastettavan, vaikka hän onkin itsekäs ja ajaa omaa asiaansa. Muut näyttelijät ovat myös hyviä, mutta Depp korostuu upean roolityönsä takia, eikä mikään ihme, että hän oli Oscar-ehdokkaana Sparrow'n roolista. Maailma on hienosti mietitty. Nauraa saa useasti ja toimintakohtaukset ovat äärimmäisen viihdyttäviä. Elokuva ei tunnu kertaakaan tylsältä, vaikka kestääkin lähes kaksi ja puoli tuntia. Ohjaaja Gore Verbinski on todella tiennyt, mitä tekee. Visuaaliset tehosteet eivät ole kovin paljoa kärsineet vuosien varrella. Klaus Badeltin ja Hans Zimmerin säveltämä musiikki on erinomaista - etenkin leffan tunnuskappale on täydellinen. Suosittelen Pirates of the Caribbean: The Curse of the Black Pearlia seikkailuelokuvien ystäville - itse asiassa suosittelen sitä kaikille, sillä se on mielestäni niin hieno! Jo pelkästään Deppin roolityön takia se kannattaa vilkaista. Lopputekstien jälkeen nähdään lyhyt kohtaus, joten ei kannata pistää elokuvaa pois vielä, kun tekijöiden nimet ilmestyvät ruutuun!

Arvosana: 9/10

Kirjoittanut: Joonatan, 21.2.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.pirates.wikia.com
Pirates of the Caribbean: The Curse of the Black Pearl, 2003, Walt Disney Pictures, Jerry Bruckheimer Films

torstai 20. huhtikuuta 2017

Arvostelu: The Belko Experiment (2016)

THE BELKO EXPERIMENT (2016)



Ohjaus: Greg McLean
Pääosissa: John Gallagher Jr., Tony Goldwyn, Adria Arjona, John C. McGinley, Melonie Diaz, Owain Yeoman, James Earl, Sean Gunn, David Del Rio, Josh Brener, David Dastmalchian ja Michael Rooker
Genre: trilleri
Kesto: 1 tunti 29 minuuttia
Ikäraja: 18

Guardians of the Galaxy (2014) -ohjaaja James Gunn kirjoitti vuosia sitten käsikirjoituksen leffalle nimeltä "The Belco Experiment" ja hänen oli tarkoitus myös ohjata elokuva, mutta heti kun tuotannolle näytettiin vihreää valoa, Gunn päätti poistua projektista elokuvan teemojen takia, eikä sen teko jatkunut. Kuitenkin eräänä päivänä häntä pyydettiin jatkamaan leffan tekemistä, joka muuttui The Belko Experimentiksi ja jonka ohjaajaksi valittiin Greg McLean. Lopulta elokuva sai ensi-iltansa, muttei kovin innostunutta vastaanottoa. Kun kuulin elokuvasta, kiinnostuin heti, sillä idea vaikutti toimivalta, vaikkei kovinkaan originaalilta. Kaikkein eniten innostuin, kun huomasin, että The Belko Experimentin ikärajaksi oli annettu 18, mikä tarkoittaisi, että toteutus olisi oikeasti todella raju, sillä nykyään erittäin verisetkin elokuvat ovat vain K16. Vaikka en ollutkaan kuullut paljoa hyvää leffasta, menin silti positiivisin mielin katsomaan sen. Hauskana faktana, että kyseessä oli ensimmäinen K18-elokuva, jonka näin leffateatterissa.

Keskellä ei-mitään sijaitsevassa Belko-yhtiön toimistossa tunnelma muuttuu paniikiksi, kun rakennus peittyy metallilaatoilla ja kaiuttimista kuuluva ääni käskee kahdeksaakymmentä työntekijää tappamaan toisiaan tietyn määrän tai kaksinkertainen määrä kuolee...

Belko-yhtiöstä esitellään monta henkilöä ja erittäin monella on iso rooli elokuvassa. Tärkeimpiä hahmoja ovat mm. järkeilevä ja inhimmillinen Mike (John Gallagher Jr.), hänen tyttöystävänsä Leandra (Adria Arjona), toimiston operatiivinen johtaja Norris (Tony Goldwyn), hieman pervolta vaikuttava Wendell (John C. McGinley), ensimmäistä päivää töissä oleva Dany (Melonie Diaz), kovaa esittävä Terry (Owain Yeoman), turvamies Evan (James Earl), pössyttelijä Marty (käsikirjoittajan veli Sean Gunn), sekä korjaajat Bud (Michael Rooker) ja Lonny (David Dastmalchian). Ehdottomaksi suosikikseni nousi turvamies Evan, sillä hän tuntui todella sympaattiselta, ystävälliseltä ja ennen kaikkea järkevältä tapaukselta. Katsojana kokee, että Evan olisi sellainen, jonka kanssa haluaisi selvitä tuollaisesta tilanteesta, jolloin Evanille ei haluaisi tapahtuvan mitään pahaa. Näyttelijät ovat kaikin puolin onnistuneita rooleissaan ja hahmot ovat toimivan erilaisia, jolloin katsojat saavat kokea erilaisia lähestymistapoja tilanteeseen.

Jos menee katsomaan The Belko Experimentia, odottaen näkevänsä paljon kuolemaa, verta sun muuta hupaisaa, niin ei tule pettymään ja viihtyy oivallisesti elokuvan parissa. Jos taas odottaa jotain syvällisempää teosta tai miettii, kuinka kekseliäs syy tappamiseen on, niin tulee pettymään. Leffan syvällisyys löytyy tietenkin siitä, että onko oikein tappaa pienempi määrä, jotta suurempi määrä ei kuole? Mutta kuka muka on ylempänä muita päättämään, kuka kuolee ja kuka ei? Suurin osa arvostaa omaa henkeään yhtä paljon kuin muiden, jolloin heihin voi luottaa täysillä, mutta rakennuksesta löytyy myös niitä, jotka ovat armeijan käyneinä osaavia tappamaan ja myös tietävät sen. Ja sitten on tietenkin ne, joiden viimeinenkin muumi karkaa laaksosta, kun ensimmäiset päät posahtelevat, ja verta ja aivopalasia roiskuu seinille uudeksi maalikerrokseksi. Yksi vilkaisu heihin kertoo jo pysymään kaukana. Hahmoja esitellään paljon, joten katsojat saavat nähdä monia eri näkemyksiä, mikä on oikein ja inhimmillistä, ja mikä taas ei todellakaan ole?

The Belko Experiment kulkee nopeasti eteenpäin. Elokuva kestää vain puolitoista tuntia, eikä sen tarvitsekaan kestää kauemmin. Ensimmäisen vartin jälkeen kuullaan jo uhkaava kuulutus ja rakennus menee lukkoon, kun suuret metallilaatat peittävät ikkunat ja ovet, jolloin ulospääsyä ei ole. Laatat peittävät myös signaalit, jolloin poliiseille ei voida soittaa. Mystisesti radio kuitenkin toimii. Pienet epäloogisuudet eivät kuitenkaan erityisemmin haittaa, kun ensimmäiset työntekijät kuolevat. Nopeasti ymmärtää, miksi leffa on saanut K18-leiman. Yhdessä kohtaa nähdään läheltä, kuinka takaraivo on posahtanut sisältäpäin ja aivot muhivat veren ja kallonpalasten keskellä, kun taas toisessa kohtaa isketään kirveellä hahmolta pää pystysuunnassa lähes halki. Ne jotka syystä tai toisesta innostuvat tällaisista mässäilyistä, voivat lähteä teatterista tyytyväisinä, kun taas herkimmät saattavat suunnata vessanpöntölle jo kesken näytöksen. Valitettavasti olin hieman pettynyt siihen, että kovin luovia tappokeinoja ei ole nähtävissä, mikä oli sääli, sillä toimistomiljöö olisi voinut tarjota monenlaisia eri vaihtoehtoja. Esimerkiksi joku olisi voinut pamauttaa toista nitojalla kaulaan ja joku olisi voinut tökätä toista paperiliittimellä silmään. Onneksi kuitenkin tunnelma on onnistuttu luomaan toimivaksi ja useassa kohtaa jännittää, mitä seuraavaksi tapahtuu ja kenellä vinksahtaa päässä... Pelottava teos ei kuitenkaan ole kyseessä, vaikka mukana onkin muutama (aika tarpeeton) äkkisäikäytyskohta.

Sen lisäksi, että mukana on paljon raakuuksia ja katsojana pääsee hieman jännittämään, The Belko Experiment on yllättävän hauska elokuva. Komedian puolelle leffa ei mene, mutta mukana on monia koomisia kohtia - jotkut syntyvät hupaisilla tavoilla tehdyistä kuolemista ja jotkut taas hahmojen repliikeistä. Mielestäni vitsikkyyttä olisi voinut olla lisääkin, jolloin koomisuus olisi erikoisena vastakohtana kaikille hirveyksille, joita valkokankaalla tapahtuu. Tylsäksi leffa ei kuitenkaan käy ja viihdyttää oivasti koko kestonsa. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että kyseessä olisi erityisen hyvä teos. Tekijät ovat selvästi halunneet tehdä elokuvan, jossa pääsee käyttämään niin paljon veripanoksia kuin vain mahdollista, mutta kesken leffan teon onkin tajuttu, että ei ole mitään järkevää selitystä sille, miksi kaikki tämä tapahtuu. Elokuva ei myöskään tunnu siltä, että sen tekisi mieli katsoa uudestaan. Ei siis raakuuksien takia, vaan koska lopputekstien alkaessa on sellainen tunne, että nyt se on nähty, eikä menetä mitään, jos sitä ei katso koskaan uudestaan. Ei myöskään menetä mitään, jos tätä ei katso ensimmäistäkään kertaa, sillä leffa ei oikeasti tarjoa muuta kuin paljon punaista ihmisnestettä.

Olen aika varma, että elokuva olisi parempi, jos ohjauksesta vastaisi käsikirjoittaja James Gunn. Käsikirjoituksesta huomaa tiettyjä Gunnin koomisia piirteitä ja niiden toteutus voisi olla parempi kokonaan Gunnin käsissä. Ohjaajan pallilla toimiikin Greg McLean, joka on aiemmin tehnyt mm. kauhuelokuvat Wolf Creek (2005) ja Wolf Creek 2 (2013). Itselleni McLean oli tuntematon nimi, eikä hän erityistä vaikutusta saa aikaan. Elokuva on kuvattu pääasiassa hyvin, mutta eräässä kohtaa, kun kaksi henkilöä käyvät toistensa kimppuun nyrkein, on tappelu kuvattu liian läheltä, jolloin siitä on vaikea ottaa selvää. Leikkaus on onnistunutta, vaikkakin muutamassa kohtaa liian nopeatempoista. Belko-yhtiön toimistotilan lavasteet ovat taitavasti toteutetut, mutta laajat kuvat itse rakennuksesta ovat selvästi digitaalisesti muuteltuja. Äänitehosteet ovat mainioita.

Yhteenveto: The Belko Experiment tyydyttää katsojat, jotka tulivat näkemään verimässäilyä, mutta voi muuten jättää helposti kylmäksi. Elokuva osaa olla tunnelmaltaan jännittävä, mutta myös oikeissa tilanteissa hauska ja se viihdyttää läpi kestonsa. Valitettavasti kun syitä tapahtumalle aletaan selvittää, eivät ratkaisut toimi odotetulla tavalla. Mutta toisaalta mikä olisi oikeasti toimiva syy siihen, että paljon porukkaa tapetaan mahdollisimman raaoilla tavoilla tällaisessa elokuvassa. Verta on tosiaan luvassa paljon, kuten myös mm. paloja aivoista, joten ihan ymmärrettävästi ikäraja on kaikista korkein. Kovin suuria yllätyksiä ei ole luvassa, eivätkä tapot ole yhtä luovia kuin olisi voinut kuvitella. Näyttelijät suoriutuvat toimivasti rooleistaan. Hieman tietenkin annetaan viittausta siihen, että jatkoa voisi ilmestyä. Kyllä tällaisen toisenkin puolentoista tunnin tappopätkän voisi katsoa ihan hyvin vaikka parin vuoden päästä, mutta sellaista ei jää kaipaamaan leffasta poistuessa. Jos haluat nähdä paljon raakuuksia valkokankaalla, niin käy katsomassa The Belko Experiment. Kovin kummoinen teos ei ole kyseessä, joten voi myös yhtä hyvin odottaa, että tämä ilmestyy johonkin striimipalveluun. Herkimmille en elokuvaa todellakaan suosittele.

Arvosana: 5/10

Kirjoittanut: Joonatan, 19.4.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.traileraddict.com
The Belko Experiment, 2016, BH Tilt, Blumhouse Productions, Itaca Films, Metro-Goldwyn-Mayer, Orion Pictures, The Safran Company

keskiviikko 19. huhtikuuta 2017

Arvostelu: A United Kingdom (2016)

A UNITED KINGDOM (2016)



Ohjaus: Amma Asante
Pääosissa: David Oyelowo, Rosamund Pike, Jack Davenport, Tom Felton, Laura Carmichael, Terry Pheto, Vusi Kunene ja Nicholas Lyndhurst
Genre: draama, romantiikka
Kesto: 1 tunti 51 minuuttia
Ikäraja: 12

A United Kingdom perustuu tositapahtumiin suhteesta, joka muutti erästä Afrikan maata erittäin paljon. Itse en ollut aiemmin kuullutkaan tällaisesta tapahtumasta ja kun näin leffan julisteen ensimmäisen kerran, ajattelin kyseessä olevan normaali romanttinen draamaelokuva muiden joukossa. Kuitenkin kun tutkin asiaa, huomasin, että leffalla olisi muutakin tarjottavanaan ja että se pohjautuu oikeisiin tapahtumiin. Kiinnostukseni heräsi hieman, mutten ollut kuitenkaan suunnitellut meneväni katsomaan elokuvaa. Kuitenkin viimeistä lehdistönäytöstä edeltävänä iltana huomasin, että seuraavana päivänä minulla olisi juuri sopiva kolo käydä katsomassa A United Kingdom, joten päätin tietty mennä katsomaan sen.

1940-luvulle sijoittuva tarina mustan miehen ja valkoisen naisen rakkaudesta. Kumpikin joutuu kohtaamaan rasismia; mies naisen kotimaassa ja nainen miehen kotimaassa. Pahat katseet eivät kuitenkaan ole ainoa ongelma pariskunnalle, sillä mies on kotimaansa päällikön perillinen, eikä suhde ole poliittisesti hyväksytty.

Mustaa miestä, eli Betsuanamaan päällikön perillistä Seretse Khamaa näyttelee David Oyelowo, joka ei aluksi täysin vakuuta, mutta pitäessään hienoa puhetta, hänestä löytyy oikeaa asennetta roolia varten, joka jatkuu loppuelokuvan ajan. Seretsen huoli kotimaataan kohtaan välittyy hyvin, minkä lisäksi hän myös selvästi rakastaa tyttöystäväänsä Ruthia. Katsojana tekee pahaa nähdä, kuinka Seretse joutuu henkisesti kamppailemaan Ruthin ja kansansa välillä, sillä hänelle ei anneta mahdollisuutta valita molempia.
     Valkoisena naisena, eli Ruth Williamsina nähdään Rosamund Pike, joka on väärä valinta rooliin. Piken esiintyminen tuntuu väkinäiseltä ja vaikka hän kuinka yrittää näyttää tunteita, hän vaikuttaa todella usein elottomalta, mikä syö uskottavuutta päähenkilöiden rakkaudesta. Vain Gone Girlissä Pike on ollut oikeasti mainio, esittäessään aika psykoottista tapausta, mutta muuten hän ei oikein tunnu osaavan. Ruth on tavallinen virkailija ja hänen elämänsä kokeekin suuren muutoksen, kun hän pääsee matkustamaan Seretsen kotimaahan. Vaikka Pike ei täysin vakuuta, niin tuntuu silti aika pahalta, kun näkee, miten häntä ei hyväksytä Betsuanamaassa.
     Ensimmäisistä Pirates of the Caribbeaneista (2003-2007) tuttu Jack Davenport näyttelee sir Alistair Canningia, joka tuntuu yrittävän kaikkensa, jotta Seretsen ja Ruthin suhde ei onnistuisi. Sir Canning yrittää olla ystävällinen ja esittää uhkauksensa hienostuneesti, mutta tyylikkään ulkokuoren alta pilkistää kaiken aikaa suuri ääliö. Hahmoa alkaa pikkuhiljaa inhoamaan, mutta on silti pakko myöntää, että Davenport on todella hyvä osassaan.
     Betsuanamaan päällikköä, eli Seretsen setä Tshekediä esittää Vusi Kunene, josta välittyy arvokkuus heti, kun hän ilmestyy ruudulle. Valitettavasti Tshekedikään ei pidä Seretsen naisvalinnasta, minkä takia päähenkilöille aiheutuu vielä enemmän ongelmia. Kunene sopii hyvin rooliinsa, minkä takia on harmi, ettei hahmo esiinny kovin paljoa elokuvassa.
     Elokuvassa nähdään myös Harry Potter -leffasarjasta (2001-2011) tuttu Tom "Draco Malfoy" Felton komissaari Rufus Lancasterina, josta ei täysin tiedä, kenen puolella hän on, Laura Carmichaelin esittämä Ruthin sisko Muriel, joka pelkää pariskunnan puolesta, Nicholas Lyndhurstin esittämä Ruthin isä George, joka on täysin Seretseä vastaan, Terry Pheton näyttelemä Seretsen sisko Naledi, joka ei täysin pidä Ruthista ja Abena Ayivorin näyttelemä Tshekedin vaimo, joka ei pidä Ruthista yhtään.

A United Kingdomin alku tuntuu lähinnä kiirehtivältä romanttiselta elokuvalta, jossa ei ole mitään ihmeellistä. Sellainen tavallinen romanttinen pätkä, jossa nainen ja mies tapaavat, rakastuvat, jotain tapahtuu ja leffa viihdyttää kestonsa läpi, muttei jää erityisemmin mieleen. Sellainen, mutta nopeutettuna. Aluksi lähinnä miettii, että onpas leffassa kehno rytmitys ja että tätäkö pitäisi nyt katsoa vielä vähän yli puolitoista tuntia? Onneksi kun Seretse paljastaa todellisen henkilöllisyytensä Ruthille ja hahmot päättävät muuttaa Betsuanamaahan, elokuvan tempo rauhoittuu. Aivan kuin tekijät olisivat odottaneet sitä hetkeä, kun Lontoosta päästään pois, jolloin koko Lontoo-osuus on tiivistetty hölmösti. Samalla alkaa ilmestyä erilaisia ongelmia, kun pariskunnan suhdetta ei hyväksytä. Tapahtumat sijoittuvat 1940-luvulle, jolloin tummaihoisten asema ei ollut monissa maissa kovin erityinen, joten vaikka monet hyväksyvät Seretsen, monet myös katsovat häntä pahasti ja huutelevat hänen peräänsä törkeitä. Sen lisäksi, että Ruth joutuu kuuntelemaan, kuinka kaduilla liikkuvat tuntemattomat huutelevat pariskunnalle, kun he ovat ulkona, hän joutuu myös kestämään isäänsä, joka ei hyväksy Seretseä ollenkaan, eikä suostu pitää Ruthia tyttärenään, jos hän valitsee mustan miehen. Tässä kohtaa luulisi, että kaikki muuttuisi paremmaksi, kun päästään Betsuanamaahan.

Mutta ei. Ruth on joutunut näkemään rasismia koko elämänsä, mutta hän ei ole koskaan ollut se, jota halveksutaan ihonvärin takia. Betsuanamaan kansa ei hyväksy Ruthia ollenkaan ja he suostuvat puhumaan hänelle tai auttamaan häntä vain, jos Seretse käskee heitä tekemään niin. Yhtäkkiä Ruthia vastaan tuntuu olevan satoja ihmisiä, minkä lisäksi hänen kotimaassaan on tärkeitä henkilöitä, jotka tekevät kaikkensa estääkseen suhteen jatkumisen. Katsojana käy hyvin nopeasti sääliksi pariskuntaa ja haluaa todella tietää, miten tilanne ratkeaa? Vaikka rasismi on kauhea asia, on hienoa, että leffassa se esitetään kumpaankin suuntaan, jolloin kumpikaan osapuoli ei oikeastaan ole toista hyväksyvämpi ja inhimmillisempi. Vaikka elokuvasta löytyykin näitä todella mainioita teemoja ja asioita, niin valitettavasti elokuva tuntuu välillä hieman junnaavan paikoillaan, eikä tarina oikein etene. Loppuosio leffasta ei enää pidä samalla lailla mukanaan, jolloin elokuva ei pääse hienouteensa, jota se on tavoitellut. Tämän lisäksi myös kohtaukset, joissa Ruth esiintyy ilman Seretseä, eivät oikein tunnu miltään Piken esiintymisen takia, jolloin elokuvasta puuttuu oikeaa tunnetta. Lopputuloksena on hyvä, mutta hieman epätasapainossa heiluva rakkaustarina, jonka olisi voinut tehdä paremmin muutamilla muutoksilla.

Elokuvan on ohjannut Amma Asante, joka on aiemmin ohjannut vain pari elokuvaa, minkä lisäksi hän on näytellyt televisiosarjoissa. Asante on saanut useasti tuotua elokuvaan kauneutta sekä henkisesti että visuaalisesti, mutta jotain siitäkin jää uupumaan. Guy Hibbertin kynäilemä käsikirjoitus tarjoaa välillä hieman kummallisen kuuloisia repliikkejä, jotka eivät tunnu kovin luonnollisilta. A United Kingdom on kuvattu hyvin, mutta leikkauksessa rytmitys tuntuu heittelevän oudosti. Ajankuva on saatu hyvin luotua puvustuksen kautta. Myös lavasteet ovat mainioita. Patrick Doylen säveltämä musiikki ei erityisemmin pääse esille, eikä jää mieleen.

Yhteenveto: A United Kingdom on hyvä elokuva, mutta siitä jää uupumaan vielä paljon, jotta se olisi hieno. Aluksi se tuntuu lähinnä tavalliselta romanttiselta leffalta, joka vain hyppii kohtauksesta toiseen oudon kiirehtivästi. Vasta kun päästään Afrikkaan, elokuva alkaa vihdoin rauhoittua ja tarinaan pääsee paremmin mukaan. Päähenkilöiden parisuhteesta tulee uskottavampi ja leffasta nauttii paremmin. Vaikka rasismi on hirveä asia, niin on tavallaan hienoa, että se näytetään myös toisinpäin, Ruthin huomatessa, että Betsuanamaan asukkaat eivät hyväksy häntä, koska hän on valkoinen. Valitettavasti Ruthia esittävä Rosamund Pike on väärä valinta rooliin ja hän on läpi elokuvan todella eloton, eikä hänestä erityisemmin voi nähdä aidon tuntuisia tunteita. David Oyelowo sen sijaan on mainio osassaan Seretsenä, etenkin pitäessään vaikuttavaa puhetta, minkä lisäksi oli hienoa nähdä Jack Davenport ja Tom Felton pitkästä aikaa. Jos elokuvan aihe kiinnostaa, niin kannattaa se käydä katsomassa, sillä siitä löytyy todella hyviä juttuja. Valitettavasti lopputulos on useaan otteeseen hieman vaisu, jolloin A United Kingdom ei tunnu osuvan maalitauluunsa - ainakaan kovin keskelle.

Arvosana: 6/10

Kirjoittanut: Joonatan, 17.4.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.traileraddict.com
A United Kingdom, 2016, Pathé, BBC Films, Ingenious Media, British Film Institute, Yoruba Saxon Productions, Harbinger Pictures, Perfect Weekend, Film United

tiistai 18. huhtikuuta 2017

Arvostelu: Free Fire (2016)

FREE FIRE (2016)



Ohjaus: Ben Wheatley
Pääosissa: Cillian Murphy, Sharlto Copley, Brie Larson, Armie Hammer, Michael Smiley, Sam Riley, Babou Ceesay, Jack Reynor, Enzo Cilenti ja Noah Taylor
Genre: toiminta
Kesto: 1 tunti 30 minuuttia
Ikäraja: 16

En ollut tietoinen Free Firesta, kunnes kuulin siitä CHIPSin (2017) lehdistönäytöksessä. Kuulin, että kyseessä on toimintaleffa, jossa nähtäisiin mm. District 9:stä (2009) tuttu Sharlto Copley, Batman Beginsistä (2005) tuttu Cillian Murphy, Roomista (2015) Oscarin voittanut Brie Larson ja The Lone Rangerin (2013) nimikkohahmoa esittänyt Armie Hammer. Näyttelijät saivat minut kiinnostumaan elokuvasta ja ajattelin, että puhdas toimintaleffa voisi olla ihan hyvä pitkästä aikaa, etenkin kun se kestäisi vain puolitoista tuntia. Tein kuitenkin sen virheen, että katsoin Free Firen trailerin ennen leffan näkemistä, jolloin minulle syntyi ennakko-odotuksia ja valitettavasti trailer ei lupaillut kovin kummoista teosta. Menin kuitenkin katsomaan elokuvan, toivoen, että se tarjoaisi enemmän kuin trailer antoi ymmärtää.

Kaksi ryhmää kohtaavat varastolla; toinen kauppaa aseita ja toinen on valmis maksamaan niistä. Pari juttua menee pieleen, jolloin varasto muuttu taistelukentäksi, kun kaksi ryhmää alkavat tulittamaan toisiaan.

Aseita ostavaan ryhmään kuuluu Cillian Murphyn näyttelemä Chris, hänen hyvä ystävänsä Frank (Michael Smiley), hieman kummallinen Bernie (Enzo Cilenti) ja tämän pössyttelijäkaveri Stevo (Sam Riley). Hahmoista Chris pääsee parhaiten esille, minkä lisäksi Stevo on tärkeässä roolissa tarinan kannalta. Stevo on nimittäin yksi syy, miksi taistelu alkaa. Hän on nimittäin pahoinpidellyt vastustajatiimin jäsenen serkun, mistä jäsen ei pidä yhtään. Stevo on ärsyttävä tyyppi, joka esittää kovaa, mutta jota muut pitävät vain tyhmänä. Bernie jää nelikosta enemmän taka-alalle, eikä ole kovin muistettava. Frank taas on jokseenkin tylsä tapaus, vaikka toimiikin Chrisin tukena kaiken aikaa. Näyttelijät ovat ihan hyviä rooleissaan, mutta hahmot eivät ole kovin innostavia, sillä he eivät oikeastaan kehity mihinkään elokuvan aikana.
     Aseita kauppaavaan ryhmään kuuluu Sharlto Copleyn esittämä Vern, hänen avustajansa Martin (Babou Ceesay), aika mitäänsanomaton Gordon (Noah Taylor) ja hänen ystävänsä, tyylikästä hattua käyttävä Harry (Jack Reynor), joka on katkera Stevolle. Vern erottuu selvästi parhaiten, Copleyn ollessa mainio näyttelijä. Hahmo luulee itsestään liikoja ja kuvittelee voivansa pomotella kaikkia. Martin on ihan sympaattinen tapaus, muttei pääse tekemään paljoa. Loput kaksi eivät erityisemmin kiinnosta. Nämäkään hahmot eivät kehity elokuvassa, vaan pysyvät samanlaisina loppuun asti.
     Varastolla mukana ovat myös Armie Hammerin näyttelemä Ord, joka haluaisi olla puolueeton, mutta osaa kyllä ampua, jos tarve vaatii, sekä Brie Larsonin esittämä Justine, joka ei tunnu toimintahahmolta, mutta jolta löytyy kyllä ase ja uskallus käyttää sitä. Justine jää mieleen, ottaen huomioon, että kyseessä on leffan ainoa naishahmo ja Ord toimii ollessaan ihan mielenkiintoinen tapaus. Valitettavasti nämäkään hahmot eivät kehity mihinkään suuntaan.

Elokuvan alussa hahmot esitellään pikaisesti, jotta heihin loisi jonkinlaisen tunnesiteen. Leffa alkaa lähes suoraan varastolta, jossa ryhmät kohtaavat. Valitettavasti aseet, joita Vernin porukka kauppaa, eivät olekaan samoja, joita Chrisin joukko tuli ostamaan. Tämä aloittaa epäilykset siitä, että jotain hämärää on meneillään ja kun käy selväksi, että Stevolla ja Harrylla on todella huonot välit, ei voi muuta kuin alkaa tulittamaan vastapuolen hahmoja... ja siinä se sitten onkin. Alussa käytetään alle puoli tuntia tarinan heppoiseen rakentamiseen ja monen hahmon esittelyyn, minkä jälkeen kaikki ampuvat toisiaan isossa varastossa koko loppuleffan ajan. Siinä kaikki. Free Fire tuntuu lähinnä loppuhuipennukselta jostain isommasta kokonaisuudesta, eikä kokonaiselta tarinalta itsessään. Alun hahmoesittelyt tapahtuvat niin heppoisesti, ettei heistä kukaan oikein tunnu miltään. Nimet muistaa lähinnä vain sen takia, että hahmot huutavat toistensa nimiä kaiken aikaa. Vaikka jotkut näyttelijät olisivat hyviä, se ei tarkoita, että heidän hahmonsakin olisivat hyviä. Kun yksikään hahmo ei kehity mihinkään, ei kukaan tunnu koskaan miltään. Ja kun kukaan ei tunnu miltään, ei katsojalle ole mitään väliä, kuka kuolee. Koko elokuvan aikana en välittänyt yhdestäkään hahmosta, eikä minua liikauttanut yhdenkään hahmon kuolema.

Free Firessä on muitakin ongelmia. Kun koko leffa tapahtuu yhdessä isossa varastossa ja hahmot ovat piiloutuneet eri asioiden taakse, joita varastosta löytyy, olisi hienoa, jos katsojalle olisi aina selvää, missä kaikki ovat. Tietty on niitä hetkiä, jolloin on tarkoituksenakin, että joku tulee yhtäkkiä jostain piilosta, eikä haluta näyttää, missä hän kulkee, mutta suurimmaksi osaksi leffan ajasta minulla ei ollut mitään käsitystä, missä hahmot olivat varastossa. Kaikki vain räiskivät pistooleillaan jonnekin ja piileskelivät joko isojen kivien tai laatikoiden takana, ja vain harvoin tajusi katsojana, missä joku hahmo sijaitsi. Yhdessä kohtaa pari hahmoa lähtevät toiseen paikkaan varastossa, jolloin ihmettelee, että missä ihmeessä he nyt seikkailevat? Todella yksinkertaiseksi elokuvaksi Free Fire osaa olla todella sekava. Leffassa ei myöskään selitetä koskaan, miksi ja mihin Chrisin tiimi tarvitsee aseita? Tekijät ovat selkeästi vain halunneet luoda pitkän taistelukohtauksen ja unohtivat siinä samalla keksiä kunnon tarinan tai että yleensä hahmojen olisi tarkoitus muuttua tarinan aikana. Jälkituotannossa on varmaan huomattu, kuinka ontto ja mitäänsanomaton tekele on saatu aikaiseksi, mutta silloin on vain toivottu, että mukana on tarpeeksi tyylikkäitä toimintapätkiä, jotta katsoja hämääntyy tarpeeksi ja luulee leffassa olevan sisältöä. Jotkut sanovat samaa esimerkiksi Transformers-elokuvista (2007-), mutta niistä sentään löytyy selkeästi alku, keskikohta ja loppu, sekä juonenkäänteitä, kiinnostavia hahmoja ja kehitystä. Ihan sama, vaikka leffat toistaisivatkin itseään, jokaisesta löytyy kuitenkin nämä asiat. Monien mielestä Transformers: Dark of the Moonin (2011) tunnin mittainen lopputaistelu on liian pitkä, mutta entä jos se taistelu olisikin koko elokuva, ilman mitään muuta sisältöä? Sellainen on Free Fire... tosin ilman niitä jättirobotteja jne.

Kyseessä ei kuitenkaan ole läpimätä tai edes huono elokuva. Free Firesta löytyy nimittäin toimivia kohtia, hauskoja hetkiä ja mainiota tunnelmaa - aina välillä. Muutamaan otteeseen pääsee naurahtamaan ja muutamat ammuskelukohtaukset ovat ihan tyylikkäästi toteutetut. Valitettavasti kuitenkin kun kaksi kolmasosaa leffan kestosta käytetään perinteiseen ammuskeluun, käy se nopeasti tylsäksi, varsinkin kun lokaatio ei muutu lähes ollenkaan. Eniten koko elokuvassa pidin siitä, että loppupäässä elokuvaa kaikki hahmot ovat jo täysin rikki, eivätkä he enää jaksaisi taistella. Mutta kun ei löydy luottamusta, että vastapuolenkin hahmot olisivat valmiit lopettamaan, ei voi muuta kuin jatkaa. Lopussa hahmot lähinnä raahautuvat lattiaa pitkin, sillä heihin on jo osunut muutaman kerran, eivätkä he enää kykene nousemaan ylös. Tämä toi hieman realismin tuntua leffaan, sillä kaikki sivuhahmoista päähenkilöihin tuntuivat siltä, että he voisivat kuolla, toisin kuin perinteisissä toimintapätkissä, joissa sankarit voittavat aina. Tässä on myös se poikkeus, ettei leffalla ole sankaria. Lähes kaikki hahmot ovat yhtä isoissa rooleissa, jolloin kukaan ei erotu joukosta tarinan päähenkilönä. Lähinnä leffan aikana voi valita, kumpaa tiimiä kannustaa. Tämäkin oli toimiva ratkaisu, joka olisi oikeasti toiminut, jos välittäisi edes yhdestä hahmosta, mutta kun ei. Hahmojen kohtalot eivät kiinnosta lainkaan. Toimivien juttujen takia leffa on parempi kuin huono, mutta toimivat jutut eivät kuitenkaan ole tarpeeksi toimivia, jotta Free Fire olisi ihan kiva. Komediana tämä olisi voinut olla parempi, mutta valitettavasti vitsejä - etenkään hyviä sellaisia - ei ole tarpeeksi, jotta tämän voisi laskea komediaksi.

Elokuvan on ohjannut Ben Wheatley, joka on minulle entuudestaan tuntematon nimi, mutta pienen taustatutkimuksen myötä tuli huomattua, ettei hän ole tehnyt yhtäkään kovin pidettyä leffaa. Free Fire ei herätä katsojan kiinnostusta tutkia Wheatleyn aiempaa tuotantoa. Wheatley toimii myös toisena käsikirjoittajana ja hänen ideastaan koko juttu lähti liikkeelle, mikä jo kertoo, ettei kovin osaavasta henkilöstä ole kyse. Elokuva on sentään kuvattu ihan hyvin, vaikka mukana on monta hieman heiluvaa kuvaa. Leikkaus ei ole kovin kummoista, koska se on yksi syy, miksei leffan aikana saa kunnon käsitystä, missä hahmot sijaitsevat varastossa. Onneksi on myös kohtia, joissa leikkaus on onnistunutta. Varasto on hyvin lavastettu, minkä lisäksi maskeeraukset ovat onnistuneet. Äänitehosteet koostuvat selkeiten erilaisista laukauksista, jotka kuulostivat hyviltä teatterin kaiuttimista kuultuna. Musiikista vastaavat Geoff Barrow ja Ben Salisbury, ja yllättävää kyllä, heidän työnsä toimii ihan hyvin. Leffassa onkin tällaisia yksittäisiä hyviä juttuja, joiden kohdalla toivoisi, että ne voisi siirtää johonkin parempaan kokonaisuuteen, jolloin ne pääsisivät oikeuksiinsa.

Yhteenveto: Free Fire on kivoista jutuistaan huolimatta heikko, ontto ja ennen kaikkea jokseenkin tylsä elokuva, mikä on erikoista, kun kyseessä on vain puolitoista tuntia kestävä toimintapätkä. Kaikki tapahtuu vain varastossa, jolloin yksi tapahtumapaikka alkaa käydä jossain kohtaa tylsäksi. Hahmot eivät ole mielenkiintoisia, eivätkä he kehity ollenkaan leffan aikana. Tämän takia ei myöskään kiinnosta hahmojen kohtalot. Hienointa koko jutussa on, että hahmot selvästi haavoittuvat leffan aikana ja taistelu käy raskaaksi, sillä loppupäässä he lähinnä ryömivät ja laahaavat paikasta toiseen, mitä ei kovin monissa toimintapätkissä näe. Mukana on ihan hauskoja vitsejä ja viihdyttäviä toimintapätkiä, mutta ne eivät pelasta kokonaisuutta. Free Fire ei edes tunnu kokonaiselta teokselta, vaan lähinnä vain pitkitetyltä loppuhuipennukselta jollekin rikostarinalle. Ohjaajakäsikirjoittaja Wheatley ei tunnu osaavan, eikä hän ole erityisen hyvää lopputulosta saanut aikaiseksi. En suosittelisi leffateatterikäyntiä Free Firen parissa. Jos leffa kiinnostaa, niin kannattaa odottaa vuokrausmahdollisuutta tai sitä että se tulee joskus televisiosta. Varmasti jonkun mielestä leffa toimii, sillä se on puhdas ja perinteinen ammuskelupätkä, eikä sisällä mitään yliluonnollista. Puhdas ja perinteinen räiskintä ei kuitenkaan riitä, kun tarinaa ei ole lähes ollenkaan.

Arvosana: 4/10

Kirjoittanut: Joonatan, 11.4.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.traileraddict.com
Free Fire, 2016, Film4, Protagonist Pictures, Rook Films