perjantai 23. kesäkuuta 2017

Arvostelu: National Lampoon's Vacation / Faijalla hommat hanskassa (1983)

NATIONAL LAMPOON'S VACATION (1983)

FAIJALLA HOMMAT HANSKASSA



Ohjaus: Harold Ramis
Pääosissa: Chevy Chase, Beverly D'Angelo, Anthony Michael Hall, Dana Barron, Imogene Coca, Randy Quaid, Miriam Flynn, Christie Brinkley, Jane Krakowski, John P. Navin Jr., Eddie Bracken ja John Candy
Genre: komedia
Kesto: 1 tunti 38 minuuttia
Ikäraja: S

National Lampoon's Vacation (usein myös pelkkä "Vacation"), eli suomalaisittain Faijalla hommat hanskassa, perustuu käsikirjoittaja John Hughesin lyhyttarinaan "Vacation '58", joka julkaistiin huumorilehti National Lampoonissa vuonna 1979. Kun kertomuksesta alettiin miettiä elokuvaa, Paramount Picturesilla hylättiin se, koska tarina oli liian episodimainen. Myös Warner Bros. Picturesilla monet miettivät näin, mutta lopulta leffa päätettiin tehdä. Elokuvan tuotanto lähti käyntiin ja lopulta se sai ensi-iltansa kesällä 1983 (Suomessa loppuvuodesta). National Lampoon's Vacation oli iso hitti ja sekä katsojat että kriitikot pitivät siitä. Vuosien varrella leffa on noussut komedioiden yhdeksi kulttiklassikoksi ja sille on tehty neljä jatko-osaa, joista uusin, Vacation (2015) toimii myös sarjan uudelleenkäynnistyksenä. Itse näin National Lampoon's Vacationin joskus lapsena, mutta lähes kaikki leffasta oli jo ehtinyt haihtua mielestäni, kun katsoin sen toista kertaa vuonna 2016. Pidin elokuvaa ihan hauskana kohelluksena, mutten kokenut suurta tarvetta vaikkapa omistaa sitä. Kuitenkin kun viime vuonna arvostelin juhannukseksi uuden Vacationin, päätin samalla, että tekisin seuraavana kesänä sarjan alkuperäisen osan. Kun kesälomani alkoi, katsoin National Lampoon's Vacationin yhdessä tyttöystäväni kanssa ja kirjoitin siitä.

Clark Griswold lähtee perheensä kanssa ajamaan Yhdysvaltojen halki, viettääkseen upean perheloman, jonka huipennuksena on Walley World -huvipuisto. Olisi ehkä kannattanut pysyä kotona...

Griswoldin perheen isää, Clarkia näyttelee Chevy Chase, joka suoriutuu hyvin hassuttelijan roolista. Kovin hyvä näyttelijä Chase ei ole, mutta sopii oikein mainiosti rooliinsa. Clark on todella hömelö tapaus, joka ei välillä tiedä yhtään, kuinka kuuluisi käyttäytyä tai miten pitäisi toimia, mutta silti hän painelee menemään. Clarkin toilailuja on myötähäpeällistä seurata, etenkin kun hän yrittää peitellä kohelluksiaan kummallisilla selityksillä.
     Perheen äitiä, Elleniä esittää Beverly D'Angelo, joka Chasen tapaan ei ole kummoinen näyttelijä, mutta tarpeeksi toimiva osaansa. Ellen ei ole samanlainen urpo kuin miehensä, vaan joutuu lähinnä häpeillen seuraamaan sivusta, mitä Clark touhuaa. Hahmo ei ole kovin mielenkiintoinen tai muistettava, sillä hän ei oikein tee mitään, mutta tiettyhän tällainen perhematka äidin tarvitsee - ainakin katsomaan muiden perään.
     Clarkilla ja Ellenillä on kaksi lasta: Rusty (Anthony Michael Hall) ja Audrie (Dana Barron), jotka eivät tule erityisen hyvin toimeen, kun he ovat suljettuina autoon moneksi päiväksi. Lapsille on saatu mukaan joitain hauskoja hetkiä, mutta myös he toimivat paljon sivustakatselijoina, kun heidän isänsä tekee tyhmiä. Nuorten näyttelijät ovat ihan kelpo valinnat rooleihinsa.
     Griswoldin perheen sukulaisia nähdään myös, nimittäin Ellenin serkku Catherine (Miriam Flynn), tämän hömelö mies Eddie (Randy Quaid), ja näiden lapset Vicki (Jane Krakowski), joka polttelee kannabista, Dale (John P. Navin Jr.), jolla on pino miestenlehtiä, Daisy Mabel (ohjaajan tytär Viola Ramis), jolla ei ole kieltä ja Eddie Jr. -vauva, sekä inhottava Edna-täti (Imogene Coca), joka ei tunnu pitävän mistään tai kenestäkään. Sukulaisista muistettavimmat ovat Eddie, jota on hauska seurata, etenkin Quaidin suorituksen ansiosta ja Edna-täti, jota vihaa, mutta josta samaan aikaan myös jollain tavalla pitää. Sukulaisia voisi olla enemmänkin leffassa, sillä heidän kummallinen maaseutukotinsa on kiinnostava kontrasti kaupunkimaisemille.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat kaunis neitokainen punaisessa autossaan (Christie Brinkley), Walley Worldin omistaja Roy Walley (Eddie Bracken) ja huvipuiston turvamies Russ Lasky (John Candy).

National Lampoon's Vacation on hyvän mielen hölmöilyä alusta loppuun. Pari synkempää hetkeä on ujutettu mukaan, mutta nekin on esitetty humoristisilla tavoilla. Heti elokuvan alusta huomaa, että vitsikkyys painottuu lähinnä myötähäpeälliseen hölmöilyyn, jota samaan aikaan haluaisi nähdä lisää, mutta samaan aikaan haluaisi peittää silmänsä noloilta tapahtumilta. Milloin kaahaillaan naapuruston läpi, milloin flirttaillaan epätoivoisesti punaisen auton neidolle, milloin kysytään neuvoa pahamaineisilta alueilta ja milloin joudutaan selviämään vihaisesta koirasta - elokuva on täynnä yksittäisiä hetkiä, joita Griswoldin perhe joutuu kohtaamaan matkan varrella, eikä kenenkään kiinnostus reissun loppuhuipennusta, Walley Worldia kohtaan kasva, vaan ajatukset alkavat siirtyä kohti kotia. Leffaan on saatu mukaan viihtyisä tunnelma, jolloin perheen matkaa seuraa erittäin mielellään ja haluaa saada selville, pääsevätkö he edes kohteeseensa?

Elokuvaan on tungettu paljon pieniä vitsejä mukaan, jotka syntyvät joko repliikeistä, ilmeistä tai liikkeistä. Valitettavasti National Lampoon's Vacation ei ole kuitenkaan mikään hulvattoman hauska, vaan se lähinnä tarjoaa pieniä hymähdyksiä ja muutamat hekottelut. Jotkut jutut taas eivät naurata lainkaan. Kaikista parhaiten naurattaa yliampuvat hetket ja toilailut, minkä lisäksi myös pienet hetket - kuten kohtaus, jossa Clark selittää pojalleen jotain ja samalla hänen silmälasinsa katkeavat ja putoavat pois naamalta - saavat katsojan hymähtelemään. Valitettavasti niiden kahden välimaastoon jäävät vitsit eivät oikein tuota toivottua reaktiota ja ne ovat helposti unohdettavia. Mitä enemmän energiaa näyttelijöiltä löytyy, sitä hauskempia hetket ovat. Ne kohdat, joista näkee selvästi, ettei esiintyjä anna kaikkeaan, ei katsojanakaan viihdy samalla lailla. Muutamaan otteeseen saattaa jopa miettiä, että voi kunpa tämä kohtaus olisi toteutettu paremmin, jotta se saisi imaistua kunnolla mukaansa, eikä jää harmillisen vaisuksi. Jos leffassa saisi nauraa enemmän, se olisi oikein mainio, mutta tällaisena se jää vain ihan kivaksi kesähölmöilyksi, jonka jälkeen toivoo oman matkasuunnitelman onnistuvan huomattavasti paremmin kuin Griswoldeilla.

Leffan on ohjannut Harold Ramis, joka tunnetaan parhaiten yhtenä alkuperäisen Ghostbusters-leffan (1984) jäsenenä, sekä kyseisen leffan käsikirjoittajana. Ramis tuntuu ymmärtävän komedian salat, muttei täysin hyödynnä taitojaan elokuvassa. Käsikirjoituksesta vastaa alkuperäisen lyhyttarinan kirjoittanut John Hughes, joka olisi voinut rohkeammin antaa kaikkensa kertomukseen ja vitsailuun. National Lampoon's Vacation on kuvattu hyvin, mutta leikkaus on välillä kömpelöä. Muutamassa kohtaa, kun jokin asia tapahtuu, leikkaus toisen hahmon reaktioon tapahtuu liian hitaasti, jolloin väliin jää liian pitkä tyhjiö, jonka takia vitsi ehtii heikentyä. Elokuvaa varten rakennettu perheauto on hauskasti suunniteltu ja heti ensisilmäyksestä lähtien katsojana ihmettelee, miksi auton keulassa on niin monta valoa? Leffan äänitys on paikoitellen heikkoa ja etenkin kohdissa, joissa joku huutaa, ääni särkyy kehnon kuuloiseksi. Myös ääniefektit ovat välillä kömpelöitä, etenkin huoltoasemakohtauksessa, jossa äänitehosteilla on painotettu vain kenkien kopinaan, jolloin hetkeen ei muuta kuule. Elokuvaan valitut kappaleet säestävät mukavaa tunnelmaa ja niitä kuunnellessa tulee juuri sellainen tunne, että olisi automatkalla ja radiosta soi viihdyttäviä kipaleita. Leffassa kuullaan mm. Ramonesin "Blitzkrieg Bop" ja Lindsey Buckinghamin biisit "Dancin' Across the USA" ja elokuvasarjan tunnuskappaleeksi noussut "Holiday Road".

Yhteenveto: National Lampoon's Vacation on ihan menevä hassuttelupätkä, joka ei tarjoa niin monia nauruja kuin se kuvittelee ja toivoo. Kohellusta on kuitenkin mukana ja leffan aikana pääsee muutamaan otteeseen naureskelemaan ja useasti hymähtelemään hölmöille hetkille. Näyttelijät suoriutuvat ihan toimivasti rooleistaan ja ovat parhaimmillaan, kun heistä löytyy energiaa. Elokuvassa on mainio tunnelma läpi keston ja pätkän katsoo mielellään uudestaankin. Hieman yliampuvampaa meininkiä toivoisi mukaan, jolloin saisi nauraa makeammin. National Lampoon's Vacation on oivallinen valinta kesäloman aloituselokuvaksi, jonka voi katsoa koko perheen voimin. Sen jälkeen "Holiday Road" jää varmasti soimaan päässä. Hyvää kesää kaikille ja ensi vuonna sitten leffan jatko-osa, National Lampoon's European Vacation (1985)!

Arvosana: 5/10

Kirjoittanut: Joonatan, 6.6.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
National Lampoon's Vacation, 1983, Warner Bros. Pictures

keskiviikko 21. kesäkuuta 2017

Arvostelu: Minions / Kätyrit (2015)

MINIONS (2015)

KÄTYRIT



Ohjaus: Kyle Balda ja Pierre Coffin
Pääosissa: Pierre Coffin, Sandra Bullock, Jon Hamm, Michael Keaton, Allison Janney, Jennifer Saunders, Steve Coogan, Michael Beattie, Katy Mixon, Steve Carell ja Geoffrey Rush
Genre: animaatio, seikkailu, lastenelokuva
Kesto: 1 tunti 31 minuuttia
Ikäraja: 7

Illumination Entertainmentin ensimmäinen elokuva, Despicable Me (Itse ilkimys - 2010) esitteli maailmalle pienet keltaiset olennot, jotka pukeutuivat kakkuloihin ja haalareihin, puhuivat outoa kieltä ja joilla oli vaihtelevasti yksi tai kaksi silmää. Nämä minionit - eli suomeksi "kätyrit" - nousivat erittäin suureen suosioon ja yhtäkkiä monen vanhemman lompakot tyhjenivät minionlelujen ja muiden oheistuotteiden takia. Hahmojen suosio huomattiin ja Despicable Me 2:ssa (Itse ilkimys 2 - 2013) heidän rooliaan kasvatettiin. Tämä ei kuitenkaan riittänyt ja jo ennen sarjan toisen osan ilmestymistä ilmoitettiin, että minioneista tehtäisiin oma elokuva. Leffan teko alkoi vuonna 2012 ja sen piti ilmestyä jo loppuvuodesta 2014, mutta se päätettiin siirtää seuraavalle kesälle, jotta oheistuotteet myisivät varmasti paremmin. Minions sai ensi-iltansa kesällä 2015 ja se nousi suureksi hitiksi. Niinkin suureksi, että kyseessä on tällä hetkellä kaikkien aikojen kolmanneksitoista menestynein elokuva, yli miljardin dollarin lipputuloillaan! Itse kävin myös katsomassa leffan, vaikken erityisesti minioneista pitänytkään. Olin kuitenkin positiivisesti yllättynyt ja pidin elokuvaa ihan mainiona. Ostin Minionsin Anttilan konkurssimyynnistä parilla eurolla, mutta katsoin leffan vasta vähän alle vuotta myöhemmin uudestaan, sillä sarja on saamassa jatkoa elokuvalla Despicable Me 3 (2017) ja siihen täytyi tietenkin valmistautua katsomalla ja arvostelemalla sarjan aiemmat osat.

Minionit ovat miljoonia vuosia palvelleet kaikkein pahimpia pahiksia, mutta eräänä päivänä ne huomaavat, että heillä ei ole enää ketään palveltavaa. Tämän takia kolme urheaa minionia lähtevät seikkailulle etsimään uutta rikollisneroa, jotta olennoilla olisi jälleen tarkoitus.

Kolme rohkeaa minionia ovat nimeltään Kevin, Stuart ja Bob, ja heidän ääninään kuullaan (kuten muidenkin minionien) elokuvan toinen ohjaaja, Pierre Coffin. Vaikka yleisesti minionit ovat aika lailla samanlaisia, on kolmikolle luotu toimivasti erilaiset persoonat, jolloin heidät erottaa selvästi leffan aikana. Kevin on porukan pisin ja kolmikon johtaja, joka kokee olevansa muita kahta viisaampi, eikä hölmöile ihan yhtä paljoa. Stuart on yksisilmäinen kitaransoittaja, joka toivoo tapaavansa miniontytön... jos sellaisia edes on. Pelottaa ajatus siitä, että nämä oliot lisääntyisivät. Bob on kolmikon lyhyin ja selkeästi myös lapsellisin, sillä hän innostuu kaikesta kahta toveriaan enemmän ja hän kantaa kaiken aikaa ruskeaa pehmonallea kainalossaan. Bobin älykkyysosamäärä vaikuttaa olevan tiimin pienin, mutta eivät Stuart ja Kevinkään ole mitään järjenjättiläisiä. Jokaiselle kolmikosta on saatu lähes yhtä paljon tehtävää, jolloin kukaan ei tunnu vain roikkuvan mukana. Tarkkaavaisimmat katsojat ja sarjan fanit saattavat huomata, että Kevin ja Stuart ovat esiintyneet jo aiemmissa Itse ilkimyksissä.
     Sandra Bullock ääninäyttelee Scarlet Overkillia, joka uskoo olevansa kaikkein suurin pahis. Scarlet on ylimielinen hahmo, jolla on selkeät maailmanvalloitussuunnitelmat. Hahmo on muiden rikollisten idoli ja nauttii suosiostaan. Alussa hänelle annetaan hieman taustatarinaa, mutta vain todella pikaisesti. Leffan alkupäässä hahmo on ihan hauska, mutta mitä pidemmälle elokuva kulkee, sitä ärsyttävämmäksi hän muuttuu.
     Matkallaan minion-kolmikko tapaa mm. Nelsonin rikollisperheen, johon kuuluvat Walter-isä (Michael Keaton), Madge-äiti (Allison Janney), Walter Jr. -poika (Michael Beattie), Tina-tytär (Katy Mixon) ja Tutti-vauva. Rikollisperhe on hauska idea ja on harmi, että he esiintyvät ensimmäisen puolen tunnin jälkeen vain pariin otteeseen taustoilla. Perheessä on jotain todella outoa ja katsojana kiehtoo tietää, miten heistä on tullut sellainen rosvotiimi.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat Scarletin mies Herb Overkill (Jon Hamm), joka suunnittelee rikollisvempaimia ja Ison-Britannian kuningatar (Jennifer Saunders). Leffassa kuullaan myös koomikko Steve Coogan parissa ääniroolissa professorina ja vartijana, sekä Geoffrey Rush kertojaäänenä.

Varoitan heti, että jos minionit ovat mielestänne ärsyttäviä, teidän ei kannata katsoa tätä elokuvaa. Minions keskittyy täysillä nimikkohahmoihinsa ja pääkolmikko on lähes kaiken aikaa ruudulla. Jo heti elokuvan alussa, kun Universalin logo ilmestyy ruutuun, tuttu tunnusmusiikki kuullaan minionien hoilaamana. Hahmojen ääneen ja outoon puhetapaan - joka kuulostaa ihme höpönlöpöltä, mutta josta löytää eri kielien sanoja - kannattaa tottua, sillä sitä on luvassa paljon. Kahdessa Itse ilkimyksessä minionit olivat usein mielestäni rasittavia, etenkin toisessa osassa, jossa heidän urpoilullaan ei ollut oikein mitään syytä kuin lapsien hauskuuttaminen. Yllättävää kyllä, tässä elokuvassa hahmot toimivat! ...ainakin suurimman osan ajasta. Tällä kertaa minionien esiintymiselle on hyvä syy, sillä he ovat tarinan keskiössä ja näin hölmöilyt voivat jopa viedä tarinaa eteenpäin. Kolmikolle käykin kaikenlaista jännää, joista suurin osa on tarkoitettu vitseiksi. Leffan aikana saa naureskella moneen kertaan, mutta mukaan on tungettu myös tarpeettomia kohtia, joiden toivoisi lähinnä loppuvan, kun ne ovat kestäneet vasta viisi sekuntia. Yksi näistä hetkistä on täysin turha tanssikohtaus minionien ja vartijoiden kesken, joka vain kestää ja kestää. Leffassa nähdään myös todella tarpeettomasti paljas minionin pylly, jotta lapsikatsojat pääsisivät kikattamaan hieman lisää.

Kahden Itse ilkimyksen tapaan myös Minionsissa on ajateltu lähinnä lapsiyleisöä, eikä elokuva ole kunnolla koko perheelle tarkoitettu, kuten monet nykypäivän Disney- ja Pixar-seikkailut. Tällä kertaa tosin tarina on ihan mukaansatempaava, jolloin aikuiskatsojakin saattaa jämähtää ruudun ääreen, kun muksu haluaa katsoa elokuvan. Vanhemmille on ujutettu mukaan vitsejä ja viittauksia liittyen esimerkiksi Beatlesiin ja Nixoniin, joita lapsi ei luultavasti tajua. Kaiken kohelluksen seassa ehkä hauskin juttu mielestäni koko leffassa oli kuitenkin se, kuinka stereotypisesti englantilaiset esitetään elokuvassa: suurin osa lontoolaisista tuntuu juovan teetä kaiken aikaa. Tavallaan pidän sarjan lisäosa-Minionsia parempana kuin sarjan oikeita osia, joiden juonet eivät oikein innostaneet - etenkään toisen osan. Tässä on kunnon seikkailuhenkeä, joka on tosin paikoitellen pilattu tyhmillä vitseillä ja korvia kiduttavalla älämölöllä. Onneksi elokuva ei kuitenkaan ole täysin tarpeeton rahastuslisäosa, vaan se toimii esiosana Itse ilkimys -sarjalle. Monet varmasti ihmettelivät alkuperäistä teosta katsoessaan, että mitä ihmettä nuo keltaiset heput oikein ovat? Tässä elokuvassa siihen saadaan heti ensiminuuteilla vastaus, mikä voi jopa yllättää jotkut. Monet luulivat, että Itse ilkimyksen päähenkilö Gru (Steve Carell) oli luonut minionit apureikseen, mutta totuus onkin, että nämä oliot ovat astelleet maan päällä kauemmin kuin yksikään ihminen!

Minionsin animointi on todella hyvää ja taustoilla nähdään paljon yksityiskohtia. Elokuva on ihanan kirkas ja sitä on erittäin miellyttävää katsoa. Hahmot ovat sarjalle tutun karikatyyrimaisia, mikä toimii. Elokuvan ohjauksesta vastaavat Itse ilkimykset ohjannut Pierre Coffin ja Illuminationin toisen elokuvan, The Loraxin (2012) ohjannut Kyle Balda. Kaksikko on hoitanut hommansa ihan hyvin ja saanut näyttelijöistä kunnolla energiaa irti. Coffin on päässyt loistamaan myös pääosassa, mitä hän tuntuu rakastavan esittävänsä. Käsikirjoittaja Brian Lynch on luonut hauskan tarinan, mutta joitain kohtia olisi voinut hieman tiivistää, sillä ne tuntuivat jokseenkin venytetyiltä. Ääniefektit ovat mainioita, kuten myös leffaan sävelletty musiikki. Elokuvassa kuullaan myös kappaleita, kuten The Turtlesin "Happy Together" ja The Spencer Davis Groupin "I'm a Man".

Blu-rayn kuvanlaatu on erinomainen. Lisämateriaalina Blu-raylla on kolme lyhytelokuvaa; interaktiivinen kartta, josta löytyy leffan teosta kertovia pätkiä, kuvia ja tietoiskuja; elokuvan tekoprosessista kertova "Behind the Goggles - The Illumination Story of the Minions", joka sisältää useita lyhyitä videoita; sekä minioneiden laulama "Jingle Bells".

Yhteenveto: Minions on ihan viihdyttävä pätkä, joka sisältää paljon hölmöilyä ja äänekkyyttä. Yllättävää kyllä, itse minionit eivät ole yhtä ärsyttäviä kuin Itse ilkimyksissä, vaikka välillä toivoisikin, että he olisivat hiljaa. Pääkolmikolle - Kevinille, Bobille ja Stuartille - on luotu toimivasti erilaiset persoonat, jolloin heidät erottaa toisistaan koko leffan ajan. Elokuvan tarina on ihan mielenkiintoinen ja siinä on useita hauskoja kohtia. Valitettavasti jotkut jutut ovat todella typeriä ja muutamat vitsit tuntuvat vain täytteeltä ilman oikeaa syytä, minkä lisäksi jotkut kohdat kestävät liian kauan. Visuaalisesti Minions on todella tyylikäs ja kirkas, jolloin sitä katsoo mielellään. Lapsille tämä toimii varmasti ja heille se onkin tarkoitettu. Muunkin ikäiset minionfanit kokevat tästä luultavasti riemua, minkä lisäksi vanhemmat voivat ihan sujuvasti katsoa tämän lapsiensa kanssa. Minions on hieman parempi kuin ensimmäinen Itse ilkimys ja selvästi parempi kuin Itse ilkimys 2, mutta ei sille jää silti jatkoa kaipaamaan. Mutta kun leffa tuotti tolkuttoman summan rahaa ja lapset rakastavat hahmoja, niin jossain kohtaa on jatko varmasti odotettavissa. Kyllähän sen käy katsomassa, mutta tällä hetkellä pärjään vain yhdellä leffalla. Lopputekstien jälkeen nähdään vielä lyhyt musiikkiesitys, joten ei kannata pistää elokuvaa pois ennen sitä.

Arvosana: 5/10

Kirjoittanut: Joonatan, 6.6.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Minions, 2015, Illumination Entertainment, Universal Pictures

maanantai 19. kesäkuuta 2017

Arvostelu: Despicable Me 2 / Itse ilkimys 2 (2013)

DESPICABLE ME 2 (2013)

ITSE ILKIMYS



Ohjaus: Pierre Coffin ja Chris Renaud
Pääosissa: Steve Carell, Kristen Wiig, Miranda Cosgrove, Dana Gaier, Elsie Fisher, Benjamin Bratt, Moises Arias, Steve Coogan, Russell Brand ja Ken Jeong
Genre: animaatio, seikkailu, lastenelokuva
Kesto: 1 tunti 38 minuuttia
Ikäraja: 7

Illumination Entertainmentin esikoiselokuva Despicable Me (2010), eli suomalaisittain Itse ilkimys oli suuri menestys, joten jatkoa oli tietysti luvassa. Itse ilkimys 2:n tuotanto alkoikin heti kesällä 2010 ja elokuva ilmestyi kolme vuotta myöhemmin. Leffa menestyi paremmin kuin edeltäjänsä ja sai pääasiassa hyviä arvioita. Edeltäjän tapaan en käynyt katsomassa Itse ilkimys 2:kaan leffateatterissa ja näin sen vasta vuoden 2015 alussa, kun vuokrasin sen. En erityisemmin pitänyt elokuvasta, enkä ole katsonut sitä toistamiseen. Kuitenkin nyt kun sarja on saamassa jatkoa leffalla Despicable Me 3 (Itse ilkimys 3 - 2017), oli jälleen aika katsoa aiemmat osat läpi. Ensimmäinen Itse ilkimys löytyi digiboxilta tallennettuna, mutta tämä toinen osa täytyi käydä vuokraamassa Makuunista. Katsoin Itse ilkimys 2:n muutama päivä ensimmäisen jälkeen, enkä pitänyt sitä vieläkään kovin kummoisena ja tulin siihen tulokseen, etten välttämättä jaksa koskaan enää katsoa sitä uudelleen.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellistä osaa Despicable Me!

Gru on jättänyt rikollisen elämän taakseen ja keskittyy olemaan Margon, Edithin ja Agnesin isä. Kuitenkin kun vaarallinen aine varastetaan huippusalaisesta laitoksesta, Antivoroliiga pistää Grun selvittämään, kuka on varkauden takana.

Vaikka Gru (Steve Carell) elää kunnollista elämää ja on löytänyt uuden ammatin hillobisneksestä, hän kaipaa silti pahuuksia. Orpotytöt ovat hänelle nykyään kaikki kaikessa, mutta he eivät tarjoa hänelle tarpeeksi jännitystä. Päätyessään AVL:n tehtävään, Gru kokee tekevänsä oikein, vaikka häntä hieman häiritseekin olla hyvisten puolella. Hahmo tuntuu paikoitellen tylsältä, eikä hänestä löydy samaa innokkuutta kuin edellisessä osassa.
     Margo (Miranda Cosgrove) on alkanut kiinnostua pojista ja hänelle luodaan romanssintynkää, mitä Gru ei tietenkään hyväksy. Margo on edelleen tytöistä fiksuin, mutta välillä ihastuminen aiheuttaa sitä, että hän toimii sydämensä, eikä aivojensa kautta. Vaarallisista asioista innostuva Edith (Dana Gaier) saa kolmikosta vähiten huomiota, eikä hänelle oikeastaan tapahdu mitään erityistä leffan aikana. Tytöistä nuorin, Agnes (Elsie Fisher) on sama tuttu intoilija, mutta häneen luodaan hyvin surullisempaakin puolta, Agnesin alkaessa kaivata itselleen äitiä isän vierelle.
     Grun lisäksi suurta varkautta lähtee tutkimaan agentti Lucy Wilde, jonka äänenä kuullaan Kristen Wiig, joka esitti edellisessä elokuvassa orpokodin tympeää neiti Hattiea. Lucy on erittäin innoissaan kaiken aikaa, mikä käy Grun hermoille, joka haluaisi työskennellä yksin. Hahmo voi käydä myös katsojien hermoille, Lucyn höpöttäessä väärissä tilanteissa kaiken aikaa. Leffan aikana mietin usein, miksi Lucy on pitänyt tunkea mukaan tai miksi hänestä tehtiin niin rasittava?
     Lucyn lisäksi uusina hahmoina esitellään Salsa & Salsa -ravintolan omistaja Eduardo Perez (Benjamin Bratt), tämän poika Antonio (Moises Arias) ja Antivoroliigan johtaja Siilas Bebander (Steve Coogan), jonka sukunimestä tehdään todella lapsellisesti pilkkaa.
     Elokuvassa nähdään myös edellisestä osasta tuttuja hahmoja, kuten Grun laitteet suunnitteleva tohtori Nefario (Russell Brand), joka kaipaa todella paljon rikollista elämää, sekä tietenkin Grun keltaiset, hassusti puhuvat kätyrit eli minionit, joiden ääninä kuullaan elokuvan ohjaajat Pierre Coffin ja Chris Renaud. Tekijät huomasivat, että minionit olivat nousseet suursuosioon ensimmäisen osan myötä, joten tässä niiden osuutta on kasvatettu huomattavasti.

Ensimmäisen Itse ilkimyksen tarina ei ollut kovin kummoinen, mutta mukana oli toimivia vitsejä sen verran paljon, että lopputulos viihdytti mukavasti. Itse ilkimys 2 ei niinkään. Edellisen osan arvostelussa sanoin, että elokuva oli tehty lähinnä lapsikatsojille, mutta monet julmat vitsit naurattivat sen verran, että varttuneempikin katsoi leffan sujuvasti mukana. Tämä jatko-osa on tehty vain lapsia ajatellen. Elokuvassa on todella harvoin kohtia, joista joku ala-asteikäisiä vanhempi voisi nauttia. Lapset rakastuivat minioneihin, joten niiden osuutta on tosiaan kasvatettu. Tarinan kannalta he eivät kuitenkaan ole erityisen tärkeitä. Leffassa on joitain kohtauksia, jotka ovat mukana vain, jotta minioneilla olisi enemmän aikaa hassutella. Valitettavasti tällä kertaa heidän hassuttelunsa ei leviä kotisohvalle asti. Kuten vuosia sitten esimerkiksi Kelju K. Kojootti tai Jerry-hiirtä jahtaava Tom-kissa osoittivat, on yllättävän hauskaa, kun jotain hassua hahmoa sattuu. Eihän hahmoja oikeasti satu, vaikka kuinka monta kertaa heidät räjäytettäisiin tai he putoaisivat kilometrienkin korkeudelta maahan ja siten katsojat voivat huojentuneemmin nauraa heidän kivulleen. Edellisessä osassa minionit olivat hauskimmillaan, kun niitä sattui ja sitä näkisikin mielellään lisää. Harmi vain, että tekijät eivät tajunneet, mikä minioneista tekee hauskan ja olettavat, että katsojille riittää se, kun minionit puhuvat hölmösti tai ovat todella kovaäänisiä tai pukeutuvat outoihin asuihin. Lapset kokevat tästä varmasti riemua, mutta aikuiset alkavat lähinnä epätoivoisesti muistelemaan vanhoja kunnon Disney-klassikoita.

Edellisessä osassa heikko tarina korvaantui hyvällä huumorilla, joten ehkä tässä leffassa heikko huumori korvaantuisi hyvällä tarinalla? Valitettavasti ei. Itse ilkimys 2 kulkee epätasapainossa eteenpäin, eikä tarina tiedä, mihin keskittyä. Välillä katsotaan agenttiseikkailua, välillä superrikollisia, välillä perhedraamaa ja välillä minionit saapuvat hölmöilemään minuutiksi tai kahdeksi. Erilaiset tunnelmat eivät kulje käsi kädessä, minkä lisäksi elokuva on itse asiassa aika tylsä. Agenttiseikkailu ei ole kovin kiinnostava, varsinkin kun höpisevä Lucy on kaiken aikaa ruudulla niissä kohtauksissa ja agenttihommathan ovat tietty isoimmassa osassa tarinaa. Leffa ei saa katsojia jännittämään mukanaan tai oikeastaan tuntemaan mitään muutakaan positiivista. Jotkut naurut elokuva tarjoaa, mutta siihen se jääkin. Lopputuloksena on mitäänsanomaton hömpötys. Ei Itse ilkimys 2 huono ole, mutta ei se ole edes viihdyttävä. Heikon teoksen katsoo kerran, mutta ei sitä tekisi mieli nähdä enää uudestaan. Mutta kuten olen jo sanonut, lapsille tämä aika varmasti toimii ja jos ei jaksa vahtia muksujen puuhailua, voi pistää tämän pyörimään ja he ovat poissa jaloista noin puolitoista tuntia.

Elokuvan animointi on parempaa kuin edellisessä osassa, mutta pohjatyyli hahmoille ja taustoille on sama. Leffassa on näkyvissä enemmän yksityiskohtia, mikä tekee katselukokemuksesta hieman miellyttävämmän. Taustoihin on lisätty lisää ihmisiä, jolloin teos ei näytä visuaalisesti vain hieman kalliimmalta lastenohjelmalta vaan kunnon elokuvalta. Ohjauksesta vastaavat tosiaan minioneita esittävät Chris Renaud ja Pierre Coffin, jotka ovat yrittäneet parhaansa Cinco Paulin ja Ken Daurion kehnon käsikirjoituksen pohjalta. Elokuvasta ei näy samanlaista innostusta kuin edellisestä, aivan kuin Renaud ja Coffin olisivat pakottaneet itsensä tekemään leffaa, josta he eivät täysin välitä.

Yhteenveto: Itse ilkimys 2 on heikko jatko-osa ihan toimivalle animaatiolle. Elokuva on usein tylsä ja lapsellinen, jolloin kymmenenvuotiasta vanhemman on vaikea kokea siitä riemua. Gru ja tytöt ovat ihan mielenkiintoisia, mutta uudet hahmot eivät, eikä ole juonikaan. Vitsit ovat kehnoja ja leffa luottaa siihen, että katsojia naurattaisi minionien kovaäänisyys ja typerä puhetapa. Visuaalisesti elokuva on sentään tyylikkäämpi kuin edeltäjänsä, mutta se ei riitä pelastamaan lopputulosta. Ei leffa huono ole, muttei se ole edes kiva tai viihdyttävä. Lapsille Itse ilkimys 2 kannattaa näyttää ja voihan sen sivusilmällä aikuisena vilkaista, mutta kovin kummoista teosta ei kannata odottaa, paitsi jos tykkää lapsellisista jutuista ja jos minionit riemastuttavat suuresti. Toivon todella, että sarjan kolmas osa olisi tätä parempi. Illumination Entertainmentin uusimmat leffat The Secret Life of Pets (2016) ja Sing (2016) ovat olleet todella mainioita, joten toivoisin, että taso jatkuisi samana.

Arvosana: 4/10

Kirjoittanut: Joonatan, 22.5.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.ssninsider.com
Despicable Me 2, 2013, Universal Pictures, Illumination Entertainment

lauantai 17. kesäkuuta 2017

Arvostelu: Transformers: Age of Extinction / Tuhon aikakausi (2014)

TRANSFORMERS: AGE OF EXTINCTION (2014)

TRANSFORMERS: TUHON AIKAKAUSI



Ohjaus: Michael Bay
Pääosissa: Mark Wahlberg, Nicola Peltz, Peter Cullen, Jack Reynor, Kelsey Grammer, Stanley Tucci, Mark Ryan, John Goodman, Ken Watanabe, John DiMaggio, Titus Welliver, T.J. Miller, Reno Wilson, Frank Welker, Bingbing Li ja Sophia Myles
Genre: toiminta, scifi
Kesto: 2 tunti 45 minuuttia
Ikäraja: 12

Hasbron megasuosituista muuntautujaleluista ilmestyi vuonna 2007 elokuva nimeltä Transformers, joka oli myös supersuosittu. Elokuva sai jatkoa vuonna 2009 teoksella Transformers: Revenge of the Fallen, joka oli todella menestynyt, mutta josta kovin moni ei erityisemmin pitänyt. Sarjan kolmannesta osasta, Transformers: Dark of the Moonista (2011) pidettiin hieman enemmän ja tämäkin leffa oli suuri hitti, joten jatkoa oli tietty sillekin luvassa. Dark of the Moonin teon aikana monet näyttelijät sekä leffat ohjannut Michael Bay ilmoittivat, etteivät jatkaisi sarjaa enää kolmannen filmin jälkeen. Bayn kohdalla kävi lopulta kuitenkin toisin ja hänet saatiin suostuteltua tekemään neljäs osa, joka aloittaisi uuden tapahtumasarjan, jota joku toinen voisi seuraavassa osassa jatkaa. Elokuvan teko alkoi aika lailla heti kolmannen osan ilmestymisen jälkeen ja lopulta Transformers: Age of Extinction, eli suomalaisittain Transformers: Tuhon aikakausi ilmestyi kesällä 2014. Elokuva oli suuri menestys ja tienasi yli miljardin ympäri maailman, mutta kriitikot eivät välittäneet siitä. Monet jopa valitsivat sen ilmestymisvuotensa huonoimmaksi teokseksi. Itse pidin leffasta, kun kävin katsomassa sen ensi-illassa kavereideni kanssa. Sain leffan 2014 jouluna lahjaksi ja olen katsonut sen pariin otteeseen uudestaan. Nyt kun sarja on saamassa jatkoa elokuvalla Transformers: The Last Knight (2017), oli jälleen aika katsoa sarjan aiemmat osat läpi ja arvostella ne. Pakko sanoa, etten muistanut, kuinka puuduttava pätkä Age of Extinction onkaan...

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellisiä osia Transformers, Transformers: Revenge of the Fallen ja Transformers: Dark of the Moon!

Ihmiset jahtaavat Autoboteja tappaakseen ja tutkiakseen heitä. Pakomatkalla oleva Optimus Prime saa apua keksijä Cade Yeagerilta ja tämän tyttäreltä Tessalta, jotka auttavat Optimusta ja tämän johtamia Autoboteja ratkaisevaan taisteluun transformereiden ja ihmisten kohtalosta.

Keksijä Cade Yeagerina nähdään Mark Wahlberg, joka sopii rooliinsa erinomaisesti. Cade rakentaa vajassaan kömpelöitä robotteja, muttei ole saanut aikaiseksi mitään menestyvää tai kunnolla toimivaa laitetta. Hän ei kuitenkaan aio antaa periksi, sillä oikea tilaisuus voisi tarjota hyvin rahaa, jotta Cade voisi tehdä tyttärensä elämästä parempaa. Hienointa hahmossa onkin, ettei hän aio koskaan antaa periksi, vaan työntää itsensä esteiden läpi. Kun isot transformerit pyörivät hänen ympärillään taistelemassa, Cade ei vain juokse pakoon, vaan tarttuu löytämäänsä laseraseeseen ja opettelee käyttämään sitä, jotta voisi ammuskella pahiksia Autobotien kanssa. Hahmo on todella onnistunut ja katsojana seuraa kiinnostuneena hänen matkaansa läpi elokuvan, etenkin kun Wahlbergista on vaikea olla pitämättä, vaikka hän ei yleisesti kaikkein paras näyttelijä olekaan.
     Caden tytär Tessaa esittää Nicola Peltz, joka on sarjan uusi naistähti, jonka tarkoituksena on saada lisää katsojia teattereihin ulkonäkönsä takia. Valitettavasti Peltz ei vakuuta muissa kohdissa kuin alussa, tapahtumien ollessa vielä aika tavallisia. Tessa joutuu tietysti pelastettavaksi muutamaan otteeseen, eikä hän kovin paljoa muuta tee kuin huutaa isäänsä tai poikaystäväänsä Shanea apuun. Shanea näyttelee Jack Reynor, joka ei ole kovin kummoinen näyttelijä. Shane on rallikuski, joka ajaa hyvin, mutta monissa muissa tilanteissa hänen rohkeutensa katoaa ja hän tuntuu vain turhalta painolastilta matkassa.
     Autoboteja jahtaavia ihmisiä johtaa Frasier-sarjasta (1993-2004) tutun Kelsey Grammerin näyttelemä herra Attinger, joka jostain syystä vihaa transformereita, eikä näe niissä mitään hyvää. Herra Attinger toimii lähinnä varjoista ja pistää alamaisensa likaamaan kätensä, mutta tiukan paikan tullen myös hän saattaa saapua taistoon mukaan. Grammer on ihan toimiva roolissaan.
     Yleensä mainio Stanley Tucci esittää Joshua Joycea, jonka omistama yhtiö valmistaa omia transformereita. Valitettavasti tässä leffassa Tucci on aika pahasti hakoteillä. Heti ensiesiintymisestään lähtien katsojana ärsyttää hänen hahmonsa, joka uskoo olevansa muiden yläpuolella. Joycesta on yritetty tehdä hauska, mutta lopputuloksena on lähinnä rasittava tyyppi, jolla on aivan liian paljon turhaa tehtävää ja vielä turhempaa sanottavaa.
     Muita ihmishahmoja elokuvassa ovat Caden ärsyttävä ystävä Lucas (T.J. Miller), paha CIA-agentti Savoy (Titus Welliver), Joycen avustaja Su (Bingbing Li) ja persoonaton tutkija Darcy (Sophia Myles), jonka mukanaolon unohtaa jatkuvasti leffan aikana. Sun rooli tuntuu muuttuvan oudosti vähän väliä, jolloin tuntuu, että tekijät ovat vain heitelleet ideoita hahmon olemuksesta ja päättäneet toteuttaa ne kaikki, vaikka ne eivät yhdistyisikään toisiinsa. Lucasista on yritetty saada aikaiseksi leffan huumorihahmo ja lähes jokainen hahmon repliikki on tarkoitettu vitsiksi. Kuitenkin vain muutama heitto saa hymähtämään ja muuten hahmo vain ärsyttää. En erityisesti välitä T.J. Milleristä näyttelijänä, eikä tämä leffa muuta mielipidettäni hänestä. Tämä leffa saattaa itse asiassa ollakin se syy, miksen oikein pidä hänestä.
     Elokuvassa nähdään aiemmista osista tutut Autobotit Optimus Prime (Peter Cullen) ja monien suursuosikki Bumblebee, joka ei vieläkään osaa puhua normaalisti ja jonka rooli on harmittavan pieni aiempiin osiin verrattuna. Optimus ei ole samanlainen sankarihahmo kuin aiemmin, eikä hän enää välitä ihmisistä. Kuitenkin Optimus kokee vastuuta suojella ihmiskuntaa ja uuden uhan iskiessä hän on valmis tekemään kaikkensa pitääkseen ihmiset turvassa. Uusia Autoboteja esitellään jälleen ja tämän elokuvan sankaritiimiin kuuluvat samuraita muistuttava Drift (Ken Watanabe), iso parrakas Hound (John Goodman) ja vihreä Crosshairs (John DiMaggio), jota ei oikein kiinnosta ihmisten kohtalo. Leffassa nähdään myös edellisestä osasta tuttu miniformer Brains (Reno Wilson).
     Robopahiksia ovat tällä kertaa cybertronilainen palkkiometsästäjä Lockdown (Mark Ryan) ja ihmisten rakentamien transformerien johtaja Galvatron (Frank Welker). Lockdown on mainio pahis ja jokseenkin jopa uhkaava.

Transformers: Age of Extinction jatkaa sarjan tarinaa viisi vuotta kolmannen elokuvan jälkeen ja näyttää hyvin nopeasti, missä mennään. Dark of the Moonin sotaisa lopputaistelu Chicagossa on vaikuttanut maailmaan suuresti, jolloin jokaista robottia pidetään ihmisten vihollisena. Filmin lähtökohdat ovat erittäin mielenkiintoiset ja kun näkee tuhoutuneen Chicagon, jota rakennetaan uudestaan, sarja saa hieman realistisemman hengen, sillä katsojana ymmärtää, että näillä isoilla robosodilla on oikeasti vaikutuksia. Muuten elokuvassa ei viitata aiempiin osiin, vaan leffa aloittaa uudenlaisen tarinan, josta löytyy paljon tuttua, mutta myös selkeästi erilaisia juttuja. Tässä leffassa Yhdysvaltojen sotilaita ei esitetä hyviksinä, vaan lähes kaikki ovat uhkia päähenkilöille, jolloin hahmojen täytyy pysytellä piilossa ja siellä miettiä suunnitelmia voittaakseen. Toimintaa on tietty paljon mukana, kuten on tullut tavaksi näissä teoksissa, minkä lisäksi jossain kohtaa tarinaan tuodaan mukaan pakollinen "MacGuffin", eli esine, joka on elintärkeä hahmoille, mutta joka ei katsojia oikein kiinnosta - tässä tapauksessa transformerteknologiaa sisältävä Siemen. Tämä Siemen ei todellakaan ole mielenkiintoinen, mikä aiheuttaa myös sen, että loppupää leffasta muuttuu tylsemmäksi, kun koko homma alkaa pyöriä Siemenen ympärillä, sillä kaikki haluavat sen itselleen.

Siemen ei kuitenkaan ole ainoa tekijä, miksi elokuva voi tuntua tylsältä. Age of Extinction kestää nimittäin lähes kolme tuntia, mikä on aivan liian pitkä kesto viihdeleffalle, jossa robotit mäiskivät toisiaan turpaan. Sitähän tämä leffa tarjoaa ja paljon, kuten myös ammuskelua ja tietenkin räjähdyksiä. Elokuvasta voisi luoda juomapelin, jossa jokaisen räjähdyksen kohdalla pitää ottaa huikka. Vielä leffan alkupäässä toimintakohdat eivät ole kovin suuria, jolloin niihin on saatu yksinkertaista jännitettä mukaan, mutta mitä pidemmälle tarina kulkee, sitä suuremmiksi toimintakohtaukset muuttuvat. Elokuva on tietty toteutettu ajatuksella "isompi parempi", jolloin kaiken pitää olla massiivisempaa, eeppisempää ja upeampaa kuin aiemmissa osissa. Siihenhän tässä päästään, mutta millä hinnalla? Noin puolessa välissä leffaa alkaa yksinkertainen takaa-ajokohtaus, joka muuttuu pelastusoperaatioksi ja siitä taas takaa-ajoksi, jonka jälkeen on vain pieni hengähdystauko ennen mahtipontista lopputaistelua, joka on venytetty ylisuuriin mittoihin. Edellisessä elokuvassa nähtiin jo suuri taistelu ja siihen se sopi, sillä kyseessä oli oman tarinansa loppuhuipennus. Age of Extinctionin tarkoitus on aloittaa uusi tarina Transformers-saagassa ja jos jo uuden tarinan ensimmäinen osa on näin megalomaaninen, alkaa hieman pelätä, millaiseksi meno äityy seuraavissa osissa? Lopputaisteluun ei ole saatu oikein mitään jännitettä mukaan, vaikka koko ajan tapahtuu hirveästi kaikkea eri paikoissa. Muutamia oikeasti eeppisiä hetkiä on mukana, kuten fanien rakastamien Dinobotien saapuminen, mutta muuten katsojana turtuu näkemäänsä.

Sen lisäksi, että loppuskabaan lisätään jatkuvasti uusia tilanteita, läpi elokuvan tarinaan lisätään uusia juonikuvioita, vaikka yhtäkään aiempaa ei ole vielä saatu vietyä loppuun. Pohjatarina siitä, että sankareita jahdataan, on toimiva, minkä lisäksi inhimmillisempi kuvio isän ja tyttären suhteesta kiinnostaa, mutta leffassa on mukana täysin tarpeettomia juttuja, jotka olisi voinut säästää seuraavaan osaan. Yksi turhimmista jutuista on alaikäisen Tessan ja aikuisen Shanen suhteen hyväksyttäväksi tekevä laki, jonka mukaan he saavat seurustella, sillä aloittivat suhteensa, kun molemmat olivat vielä alaikäisiä. Tätä koskeva kohtaus on aivan liian pitkä ja täysin turha minkään asian kannalta. Huumoria on tietty mukana, muttei samoissa määrin kuin aiemmin ja tämä on vakavampi teos kuin kolme edeltäjäänsä. Maailmanlopun tunnelmaa on välillä onnistuttu luomaan, mutta jonnekin se aina tuppaa katoamaan. On elokuvassa hyviäkin hetkiä ja takaa-ajo transformerien aluksilla kaupungin läpi on selvästi viihdyttävintä koko hommassa. Ensimmäiset puoli tuntia toimivat hyvin, mutta siitä eteenpäin taso alkaa laskea. Lopputuloksena on heikko teos, joka yrittää olla liikaa kaikkea, jolloin se ei oikein osaa olla mitään.

Ai niin, räjähdysjuomapeli-ideaan voi lisätä myös kaikki kerrat, jolloin USA:n lippu näkyy kuvassa - myös Tessan tyyny, jossa lipun kuvio esiintyy, lasketaan - tai kun leffassa on selkeää tuote-esittelyä. Yksi törkeimmistä tuotekohdista nähdään, kun transformeralus osuu Bud Light -olutpulloja kuljettavaan rekkaan ja pullot leviävät kadulle. Jos se ei riitä, että levinneistä pulloista on pitänyt ottaa muutaman sekunnin kuva mukaan, Cade nappaa yhden pullon maasta ja ottaa siitä hörpyn niin, että logo varmasti näkyy. Hauskinta on, että vaikka Age of Extinction tuntuu olevan täynnä tuote-esittelyä, leffan tuottanut Paramount Pictures haastettiin oikeuteen, koska mukana ei ole erään kiinalaisen yhtiön mainosta!

Ohjauksesta tosiaan vastaa Michael Bay, joka on kadonnut omaan suuruudenhulluuteensa leffaa tehdessä. Ehkä olisi oikeasti aika, että Bay lopettaisi näiden tekemisen. Hän nimittäin sanoi, että tämä olisi nyt oikeasti viimeinen hänen ohjaamansa Transformers-pätkä, mutta miten kävikään? Sarjan viides osa The Last Knight on myös hänen tekemänsä. Toivottavasti hän onnistuu siinä paremmin. Käsikirjoittajana on pysynyt pari edellistäkin kirjoittanut Ehren Kruger, joka olisi voinut selkeästi hillitä, kuinka paljon tavaraa hän tunkee tarinaan. Myös monet repliikit ovat aika kamalia. Leikkausvaiheessa olisi pitänyt poistaa useita kohtia, jotka ovat aivan tarpeettomia. Elokuvasta saisi helposti parikymmentä minuuttia pois ilman, että tarina kärsii, minkä lisäksi monet hidastukset voisi palauttaa takaisin tavalliseen nopeuteen, mikä lyhentäisi kestoa lisää. Leffa on kuvattu ihan hyvin, mutta jatkuvat alakulmakuvat alkavat jossain kohtaa häiritä. Visuaaliset efektit ovat pääasiassa näyttäviä, vaikka onkin hieman tylsää, että ihmisten luomat transformerit muuntautuvat täysin eri tavalla, eivätkä yhtä tyylikkäästi kuin aiemmin nähdyt muuntautumiset. Tämän lisäksi yhteen kohtaan on jäänyt vihreät näytöt päälle, jotka on jälkituotannossa tarkoitus korvata muilla kuvilla. Vain muutama näyttö on korvattu kuvilla, joita jotkut hahmoista ottavat. Ääniefektit ovat erinomaiset ja Steve Jablonsky on tehnyt jälleen mainiota työtä sävellystensä kanssa. Tällä kertaa lopputekstien aikana ei kuulla Linkin Parkia, vaan Imagine Dragonsin huikea kappale "Battle Cry", jonka rumpujen aikana on aivan pakko nostaa äänet kaakkoon!

Blu-rayn kuvanlaatu on aivan upea! Lisämateriaalina kaksilevyisellä Blu-ray -julkaisulla on elokuvan teosta, hahmoista, roboteista, tehosteista ja lokaatioista kertova "Evolution Within Extinction", kuvauksissa tapahtuneita hölmöilyjä näyttävä "Just Another Giant Effin' Movie", sarjan leluista kertova "A Spark of Design", sekä Michael Bayn selitys siitä, mitä hän haluaa toimintaelokuviltaan. Mukana on myös T.J. Millerin juontama pätkä, jossa hän käy Bayn, Wahlbergin ja Grammerin luona kiittelemässä nolosti siitä, että pääsi mukaan elokuvaan. Katsottavaa on yhteensä kolmeksi tunniksi.

Yhteenveto: Transformers: Age of Extinction sisältää ainekset olla mainio viihde-elokuva, mutta se kadottaa ne, hukkuessaan omaan mahtipontisuuteensa. Elokuva sisältää aivan liian paljon kaikkea, jolloin se tuntuu olevan todella täynnä. Eeppisyystasoa on täytynyt jälleen kasvattaa ja vaikka kaikki näyttääkin todella hyvältä, alkaa jatkuva massiivisuus jossain kohtaa puuduttaa. Puolen välin jälkeen leffa on lähinnä jatkuvaa taistelemista, joka käy loppupäässä hyvinkin tylsäksi. Leffan alkupää on vielä toimiva, mutta taso laskee hitaasti alaspäin. Kyseessä on heikko teos, joka ei oikein mene edes viihdyttävänä hömppänä, kun kesto lähentelee Schindler's Listiä (1993). Mark Wahlberg on erittäin mainio pääosassa, mutta muut näyttelijät eivät ole kummoisia. Hyviä hetkiä on kyllä mukana, mutta filmi on ahdettu niin täyteen, että ne eivät pääse oikeuksiinsa. Elokuvassa riittäisi materiaalia uudelle trilogialle, mutta se käyttää kaiken - jopa suuren loppusodan - heti avausosassaan. Kun lopuksi ilmoitetaan, että taistelu on vasta alkanut, muuttuu koko homma yhtäkkiä pelkäksi introksi ja alkaa pelottaa, miten isoja juttuja seuraavaksi on tiedossa, kun oikeat sodat alkavat. Jos pidit aiemmista sarjan osista, niin katso myös Transformers: Age of Extinction, tosin sillä varoituksella, että kyseessä on sarjan heikoin osa. Ne, jotka eivät pitäneet aiemmista osista, luultavasti vihaavat tätä, joten ei kannata katsoa. Leffan loppukohtaus pohjustaa nopeasti sarjan seuraavaa osaa, joten kannattaa vilkaista Age of Extinction ennen The Last Knightia. Toivon, että se olisi parempi ja viihdyttävämpi pätkä... sekä huomattavasti lyhyempi!

Arvosana: 4/10

Kirjoittanut: Joonatan, 10.6.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.news.tfw2005.com
Transformers: Age of Extinction, 2014, Paramount Pictures, Hasbro, Di Bonaventura Pictures, Tom DeSanto/Don Murphy Production, Ian Bryce Productions, Amblin Entertainment, China Movie Channel, Platinum Dunes

perjantai 16. kesäkuuta 2017

Arvostelu: 300 (2006)

300 (2006)



Ohjaus: Zack Snyder
Pääosissa: Gerard Butler, David Wenham, Vincent Regan, Michael Fassbender, Tom Wisdom, Lena Headey, Dominic West, Andrew Pleavin, Andrew Tiernan ja Rodrigo Santoro
Genre: toiminta, fantasia
Kesto: 1 tunti 57 minuuttia
Ikäraja: 16

"This is Sparta!"

300 perustuu Frank Millerin samannimiseen sarjakuvaan vuodelta 1998, joka taas perustuu vuoden 1962 elokuvaan The 300 Spartans, joka taas perustuu todelliseen Thermopylain taisteluun, joka sodittiin noin 2500 vuotta sitten. Elokuvan suunnittelu alkoi 2000-luvun alussa, kun tuottaja Gianni Nunnari luki Millerin sarjakuvan. Tuotanto lähti kunnolla käyntiin vuonna 2004, kun ohjaajaksi valittiin Zack Snyder. Kuvaukset alkoivat vuotta myöhemmin. Elokuva näytettiin ensimmäistä kertaa loppuvuodesta 2006, mutta oikeat ensi-illat olivat vasta seuraavana vuonna. 300 oli menestys ja monet pitivät siitä todella paljon, kehuen leffan visuaalisuutta, mutta osa taas kritisoi elokuvaa sen hölmöydestä. Itse näin elokuvan ensimmäistä kertaa muistaakseni ala-asteen lopussa, kun isäni suositteli sitä. Olin innoissani fantasialeffoista ja eeppisistä taisteluista, joten hän ajatteli tietty, että 300 tarjoaisi juurikin niitä, sekä paljon verta. Oikeassa oli ja pidin elokuvasta todella paljon. Olen katsonut leffan muutamaan otteeseen uudestaan ja omistan sen Blu-rayna. Kun tajusin, että olen julkaissut jo lähes kolmesataa arvostelua, en voinut vastustaa kiusausta ja katsoin elokuvan jälleen kirjoittaakseni sen kolmanneksi sadanneksi arvostelukseni.

Spartan kuningas Leonidas lähtee kolmensadan spartalaisen sotilaan kanssa taistelemaan persialaisten massiivista armeijaa ja näiden jumalallista johtajaa Kserksestä vastaan, joka aikoo vallata koko Kreikan itselleen.

Pääosassa kuningas Leonidasina nähdään Gerard Butler, joka ei näyttelijänä ole mitä parhain, mutta hän kykenee tuomaan tarvittavaa voimaa, raivoa, huumoria ja henkeä rooliin, jolloin ei voisi kuvitella ketään muuta hahmoksi. Leonidas rakastaa Spartaa ja sen asukkaita, sekä vaimoaan Gorgoa (Lena Headey) ja on valmis tekemään mitä tahansa puolustaakseen rakkaitaan. Hahmo on ylväs johtaja, joka on erinomainen taisteluissa. Butler toimii roolissaan täydellisesti ja katsojana haluaa nähdä koko ajan lisää hänen machoilujaan. Myös Headey toimii Spartan kuningattarena, eli Leonidasin vaimona.
     Leonidasin kolmensadan sotilaan joukosta tärkeimmät hahmot ovat The Lord of the Rings -trilogiasta (2001-2003) tutun David "Faramir" Wenhamin esittämä Dilios, joka toimii myös elokuvan kertojaäänenä, Vincent Ragenin näyttelemä kapteeni Artemis, Tom Wisdomin esittämä Artemiksen nuori poika Astinos ja nykyään todella tunnetun Michael Fassbenderin näyttelemä Stelios. Sotilaille ei ole luotu erityisesti persoonia, vaan he ovat lähinnä vain taitavia lihaskimppuja, jotka eivät anna minkään tulla tielleen. Vaikka Diliosin kertojaääni toimii, jossain kohtaa alkaa kuitenkin ärsyttämään, että hän on todella usein äänessä.
     Elokuvan suurta pahista, Kserksestä näyttelee Rodrigo Santoro. Kserkses on kirjaimellisesti suuri, ollessaan selvästi muita hahmoja muutaman pään pidempi, mikä voikin olla syy siihen, miksi hän kokee olevansa jumala. Kuitenkin kun spartalaiset listivät hänen persialaisia sotilaitaan, Kserkseksestä näkyy tärinä, joka syntyy raivosta ja ennen kaikkea pelosta, joten kovin jumalainen hän ei voi olla. Santoro sopii erittäin hyvin arvokkaaksi, mutta uhkaavaksi Kserksekseksi.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat inhottava poliitikko Theron (Dominic West), arkadialaisia sotilaita johtava Daksos (Andrew Pleavin) ja epämuodostunut Efialtes (Andrew Tiernan), joka haluaisi olla spartalainen soturi.

300:n juoni on hyvin yksinkertainen. Spartalaiset saavat tietää persialaisten olevan tulossa valloittamaan Kreikkaa ja päättävät pistää lopun näille aikeille. Jokseenkin pitkien alkuselitysten jälkeen päästään sotimaan ja siinä sitten taistellaan kolmensadan hengen voimin tuhatkertaista armeijaa vastaan loppuleffa. Hommaa monimutkistetaan hieman sillä, että spartalaisten tärkeä juhla lähestyy, eikä silloin saisi taistella ketään vastaan, minkä lisäksi jotkut Spartan tärkeimmät ovat korruptoituneet ja ovat siirtyneet rahan ja vallan toivossa Kserkseksen puolelle. Nämä asiat eivät kuitenkaan tunnu tärkeimmältä elokuvassa. Tärkeintä tekijöille on ollut, miten sarjakuva on saatu muutettua elokuvaksi. Itse en ole "300" -sarjista lukenut, mutta olen nähnyt siitä sivuja ja kuvia, ja on pakko sanoa, että visuaalisesti teos on siirretty aivan mielettömän upeasti filmatisoinniksi. Läpi elokuvan kulkee vahva visuaalinen teema, joka syntyy voimakkaasta, kultaista ja ruskeaa korostavasta värimäärittelystä, kamerakikkailusta ja hidastuksista. Elokuvan on tarkoitettu vaikuttavaksi ja eeppiseksi elämykseksi, ja sitä se myös on.

Onneksi leffaa ei ole yritetty lapsiystävällistää, vaan raakuudet on pidetty vahvasti mukana. Näyttävissä taisteluissa roiskuu verta, katkotaan raajoja ja survotaan miekkoja sekä keihäitä ihmisistä läpi. Muitakin hirveyksiä on mukana, kuten ihmisistä tehtyjä seinämiä ja puiden koristeita. Leffassa nähdään myös seksiä ja alastomuutta, joten lapsille tämä ei todellakaan sovi. Vaikka elokuva, sekä sarjakuva pohjautuvatkin todelliseen tapahtumaan, on mukaan lisätty fantasiaelementtejä, kuten outoja ihmisten ja eläinten sekoituksia, sekä muita hirviöitä. Yliluonnollisuudet sopivat täydellisesti mukaan tarinaan ja luovat lisää kiehtovuutta visuaaliseen ilmeeseen. Sen lisäksi, että taisteluun ilmestyy kummallisia olentoja, sotimisen yksitoikkoisuutta on saatu vähennettyä tarjoamalla kaiken aikaa uusia ja erilaisia vastuksia. Kun ensimmäiset persialaissotilaat makaavat verilammikoissa, Kserkses lähettää kuolemattomia taistelijoita, sarvikuonoja, elefantteja ja noitia. Kaikki on tehty niin massiivisesti ja näyttävästi, että paikoitellen koko jutun eeppisyys tuntuu yliampuvalta. Onneksi elokuva selvästi tietää olevansa yliampuva, jolloin liiallisuudet kruunaavat kokonaisuuden.

300 on aivan varmasti enemmän miesten leffa kuin naisten. Alusta loppuun elokuvassa kulkee sellainen äijätunnelma, että katsojienkin testosteronitaso nousee huomattavasti ja tekisi todella paljon mieli katsoa leffa loppuun pelkissä alushousuissa ja sandaaleissa - pyyhe tietty liehuvaa viittaa korvaamassa. Moni katsoja ei tietenkään näytä samalta rasvaprosentti-nollalta kuin spartalaiset sotilaat, mutta ainahan voi kuvitella. Siinä voi sitten nousta ylös ja huutaa kuningas Leonidasin kanssa taistojen välissä repliikkejä, kuten "Nyt kannattaa syödä, sillä tänä yönä illastamme helvetissä!" ja "Valmistautukaa saamaan kunniaa!" Monia naisia ja homoja tässä voivat kiinnostaa lähinnä spartalaisten paljaat, lihaksikkaat vartalot, jotka on tietenkin öljytty, jotta ne kiiltävät kaiken aikaa. Niitä tosiaan riittää, mutta onneksi elokuva ei kuitenkaan ole pelkkää lihasten pullistelua ja raakuuksia, vaan mukana on myös ihan kiva määrä huumoria. Vaikka vitsit toimivat, parhaat naurut leffa tuottaa ollessaan äärimmäisen hölmö, mitä se tekee lähes koko kestonsa ajan. Elokuva tiedostaa olevansa hölmö ja tekee sen arvokkaasti, jolloin ei voi muuta kuin nauttia. Kyseessä ei todellakaan ole erityisen hyvä elokuva, mutta siinä on sitä oikeaa särmää, miksi sen haluaa katsoa yhä vain uudestaan.

Elokuvan on ohjannut Zack Snyder, joka oli tätä ennen tehnyt zombieleffan kehutun uudelleenfilmatisoinnin Dawn of the Dead (2004), jota itse tosin inhoan. 300 on huomattava parannus siihen ja Snyderillä on selvästi silmää upeille kohtauksille, minkä hän on osoittanut myös myöhemmissä elokuvissaan. Nykyäänhän Snyder on tunnettu muistakin sarjakuvaleffoista, kuten Watchmen (2009), Man of Steel (2013) ja Batman v Superman: Dawn of Justice (2016). Hän on myös ollut käsikirjoittamassa 300:a yhdessä Kurt Johnstadin ja Michael B. Gordonin kanssa. Kolmikolla on selvästi ollut hauskaa kirjoitellessaan, mikä näkyy lopputuloksessa. Elokuva on kuvattu hyvin, kuten myös leikattu. Puvustus on onnistuneesti toteutettu (jos spartalaisten sandaaleja, viittaa ja kalsareita voi erityisemmin puvuiksi kutsua), kuten myös maskeeraus. Monet taustat ovat selvästi tietokoneella toteutetut ja nykypäivänä elokuva näyttää usein todella digitaaliselta, mutta toisaalta se tuo oman lisäyksensä voimakkaan visuaaliseen ilmeeseen. Ainoa harmi on, että veriroiskeet on toteutettu tietokoneella, eikä tekoveripanoksilla, jolloin niissä olisi aidompi ja karumpi tunnelma. Äänitehosteet ovat mainiot, minkä lisäksi säveltäjä Tyler Bates on tehnyt erittäin hyvää työtä musiikkien parissa. Pauhaava musiikki yhdistettynä mahtipontisiin kuoroihin nostaa elokuvan eeppisyystasoa entisestään.

Blu-rayn kuvanlaatu on mainio. Lisämateriaalina Blu-raylla on poistettuja kohtauksia, "The 300 - Fact or Fiction?" jossa kerrotaan, mikä kaikki elokuvasta pohjautuu historiallisiin tapahtumiin ja hahmoihin, spartalaisten esittelyvideo, lyhyt pätkä elokuvan teosta, alkuperäinen testikuvaus, sekä kaksitoista "Webisodea", joissa kerrotaan lisää elokuvan teosta, hahmoista, kuvauksesta, tehosteista, lavasteista ja puvuista. Katsottavaa on yhteensä hieman yli puoleksitoista tunniksi.

Yhteenveto: 300 on niin äijäleffa kuin äijäleffa vain voi olla. Kaikki elokuvassa on yliampuvaa, mutta se sopii teoksen tyyliin upeasti. Leffa on erittäin hölmö, mutta se onneksi myös tietää sen, jolloin elokuva onnistuu, eikä ole kuraa, kuten jokseenkin samanlaiset Wrath of the Titans (2012) ja Gods of Egypt (2016). Elokuvan visuaalinen ilme on todella voimakas ja tuntuu kuin sarjakuvan sivut olisi muutettu eläviksi. Tehosteet ovat eläneet aikansa, mutta digitaalisuus tavallaan myös sopii lopputulokseen. Elokuva on todella eeppinen, massiivinen ja näyttävä, sekä erittäin raaka, joten lapsille tämä ei sovi. Pääosassa nähtävä Gerard Butler on paras valinta rooliinsa ja tarjoaa oman eeppisyytensä mukaan. Muut näyttelijät ovat ihan hyviä, joitain hieman parempia poikkeuksia lukuunottamatta. Jos pidät suurista miekka-ja-magia -elokuvista tai jos olet sarjakuvan fani, niin kannattaa vilkaista 300. Monet nuoret miehet voivat innostua leffan äijäilystä, kun taas jotkut naiset voivat pitää spartalaisten miesten öljytyistä lihaksista. Ne taas, jotka kaipaavat elokuvasta jotain oikeasti henkistä sisältöä, voivat kiertää tämän pätkän kaukaa. Elokuvalle tehtiin jatkoa vuonna 2014 leffalla 300: Rise of an Empire (2014), mutta siitä en oikein pitänyt. Voi olla, että kirjoitan siitä joskus, mutta erityisemmin minua ei houkuta katsoa sitä uudestaan. 300:sta on tehty myös pilaversio Meet the Spartans (2008), mutta siihen en suosittele koskemaan pitkällä tikullakaan... tai tässä tapauksessa keihäällä.

Arvosana: 6/10

Kirjoittanut: Joonatan, 30.5.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.pinterest.com
300, 2006, Warner Bros. Pictures, Legendary Entertainment, Virtual Studios, Hollywood Gang Productions, Atmosphere Entertainment MM, Mel's Cite du Cinema, Nimar Studios

keskiviikko 14. kesäkuuta 2017

Arvostelu: Rough Night (2017)

ROUGH NIGHT (2017)



Ohjaus: Lucia Aniello
Pääosissa: Scarlett Johansson, Jillian Bell, Ilana Glazer, Zoë Kravitz, Kate McKinnon, Paul W. Downs, Ryan Cooper, Ty Burrell, Demi Moore ja Colton Haynes
Genre: komedia
Kesto: 1 tunti 41 minuuttia
Ikäraja: 16

Kun ensimmäisen kerran kuulin Rough Nightista, ajattelin, että kyseessä voisi olla hauska hömppäkomedia, jonka naureskelee ainakin kerran läpi. Kuitenkin kun huomasin, että leffassa nähtäisiin Kate McKinnon, mielenkiintoni laski, sillä en voi sietää häntä. McKinnon esiintyi viime vuonna Ghostbustersissa (2016), Mastermindsissa (2016) ja Office Christmas Partyssa (2016), ja hän oli jokaisessa vielä ärsyttävämpi kuin edellisessä. Yritin kuitenkin ajatella, että ehkä leffa olisi silti ihan kelpo komedia, kunnes näin trailerin, joka näytti todella typerältä koheltamiselta. Yleensä komediaelokuvien trailereissa näytetään parhaat palat ja jos kyseisessä trailerissa olivat Rough Nightin hauskimmat hetket, niin kovin hyvin ei leffa toimi, sillä en nauranut kertaakaan. Meninkin katsomaan elokuvan, odottaen mahdollisesti vuoden huonointa komediaa, mutta yritin pienesti toivoa, että voisin yllättyä edes hieman.

Jess on menossa naimisiin, joten hänen collegeaikaiset ystävänsä päättävät järjestää hänelle polttariviikonlopun Miamissa. Kaikki ei kuitenkaan suju odotetulla tavalla ja yhtäkkiä heillä on ongelmana kuollut miesstrippari.

Pääosassa Jessinä nähdään Scarlett Johansson, joka esiintyy yleensä toimintarooleissa. Johansson osoittaa sopivansa tällaiseenkin leffaan ja jopa pääosaan, mutta hauska hän ei kuitenkaan ole. Jess pyrkii senaattiin ja on yrittänyt parantaa tapojaan bile-elämästä. Valitettavasti tällainen polttarimatka voi aiheuttaa hänelle huonoa menestystä unelmauralla. Vaikka hahmo usein sanookin, ettei hänen pitäisi tehdä sitä ja tätä, hän huomaakin yhtäkkiä käyttävänsä kokaiinia ja tanssivansa sydämensä kyllyydestä.
     Hauskan tyttöviikonlopun on suunnitellut Alice, jota esittää Jillian Bell. Alice on todella villi ja vapaa tapaus, joka haluaa pitää niin paljon hauskaa kuin on vain mahdollista. Hän on takertunut liikaa collegemuistoihinsa ja kuvittelee nelikon olevan yhtä hyviä ystäviä kuin kymmenen vuotta aiemmin. Vaikka paikoitellen Bell ärsyttää, löytyy häneltä myös ihan toimivaa suoritusta.
     Ilana Glazer näyttelee Frankieta, joka tuntuu haluavan protestoida kaikkea mahdollista, mutta välillä taas unohtaa kaiken sellaisen. Frankien ajatukset eivät välillä siirry katsojille asti, jolloin parissa kohtaa hän tuntuu toimivan aiemmin kerrotun ajatusmaailman vastaisesti. Eniten hänestä tuodaan esille hänen viharakkaussuhteensa Zoë Kravitzin esittämää Blairia kohtaan, sillä he olivat aikoinaan pari. Blairilla on uudet parisuhdeongelmat miehen kanssa, mutta niitä ei nosteta esille kovin usein. Yhtä kohtausta lukuunottamatta Blair ei pääse selkeästi esille ja jääkin muiden naisten jalkoihin ruutuajassa. Glazerin ja Kravitzin kemia on mainiota, vaikkei kaksikko muuten kovin ihmeellinen olekaan.
     Nelikon mukana Miamissa juhlii Jessin australialaisystävä Pippa, jona nähdään Kate McKinnon. Onneksi McKinnon ei ole sama ärsyttävä friikkityyppi, joka hän oli aiemmin mainitsemissani viime vuoden leffoissa, muttei hän vieläkään vakuuta. Paikoitellen Pippa tuntuu roikkuvan mukana vain, koska hänet esiteltiin aiemmin tarinassa. Kun muut käyvät keskustelua, välillä leikataan kuvaan hänestä, kun hän ilmeilee oudosti tai sanoo väliin kommentteja, joihin kukaan ei vaivaudu reagoimaan. Pääasiassa McKinnon on siedettävä, mutta hän osaa olla myös rasittava ilmeidensä ja yliampuvan näyttelemisensä takia.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat Paul W. Downsin esittämä Jessin kihlattu Peter, Ty Burrellin ja Demi Mooren esittämä kiimainen pariskunta, sekä Ryan Cooperin ja Colton Haynesin esittämät miesstripparit.

Rough Night ei valitettavasti ollut parempi kuin odotin. Alun kohtaukset vaikuttavat vielä ihan kivoilta (jos noloa collegeprologia ei lasketa mukaan), mutta kun bailaaminen Miamissa alkaa, myös tason lasku alkaa. Suuri osa leffasta on pelkkää koheltamista, vaikka mukaan on saatu hieman draamaakin, kun vanhat ystävykset eivät näe enää usein, eivätkä he välttämättä täysin halua olla toistensa kanssa. Onneksi koko leffa ei ole pelkkää juhlimista, kuten etukäteen pelkäsin, vaan suurimmaksi osaksi juoni keskittyy siihen, kun viisikko yrittää keksiä tavan hankkiutua eroon ruumiista ilman, että heidän puuhiaan huomataan. Valitettavasti tämä ei kuitenkaan tunnu tarpeeksi laajalta tarinalta, jotta leffan pituus selittyisi, joten mukana on paljon ylimääräistä. Ei pituudessa olisi vikaa, jos se käytettäisi paremmin hyödyksi ja naiset yrittäisivät mahdollisimman erilaisia - ja tietty hauskoja - tapoja ruumiin hävittämiseen, mutta useat minuutit kuluvat vain siihen, että he istuvat/seisovat ja miettivät, mitä tekisivät. Tähän päälle kertyy vielä lisäminuutteja siitä, kun Jessin poikaystävä Peter kuulee puhelimen kautta vain muutaman sanan, joihin lukeutuu "strippari" ja paniikissa hän lähtee ajamaan osavaltioiden halki, peläten tulevan vaimonsa olevan pettäjä.

Elokuva sisältää paljon paniikissa tapahtuvaa huutamista, mikä käy useaan otteeseen hermoille. Ja kun älämölöttäminen ei ole edes hauskasti toteutettu, näiden kohtien katsomisen miellyttävyys on hyvin alhainen. Rough Night ei itse asiassa ole erityisen hauska. Muutamat hymähdykset leffa saa aikaiseksi katsojassa, mutta siihen se jääkin. Mitään hulvatonta on täysin turha odottaa, paitsi jos aivan kaikki naurattaa. Leffa on selvästi suunnattu teinitytöille, sekä nuorille naisille, joten monet vitsit toimivat varmasti paremmin heille kuin itselleni, mutten usko, että elokuva kovin paremmaksi siitä muuttuu. Suurimmaksi osaksi vitsit ovat muista komedioista varastetut, jolloin lähinnä unelmoi katselevansa niitä leffoja eikä tätä. Nämä vitsit ovat myös huonosti muunnettu Rough Nightia varten, jolloin käy enemmänkin sääliksi tekijöitä. Hauskinta koko elokuvassa on heti alussa lentokentällä nähtävä hetki, kun yksi naisista päättää aloittaa juhlimisen ja avata samppanjapullon. Korkki lentää tietty voimakkaan pamauksen säestämänä, mitä useat luulevat laukaukseksi ja heittäytyvät maahan. Siinä kohtaa naurahdin ääneen, mutta sekin vitsi meni pilalle, kun hahmojen täytyi kommentoida itse, mikä jutusta teki niin hauskan. Sentään elokuvalla on ihan mielenkiintoinen loppuhuipennus, mutta kun sitä aiemmin nähdyt tunti ja vartti eivät ole miellyttäneet, ei finaalilla ole enää oikein mitään väliä, eikä se pelasta lopputulosta. Rough Night on huono teos, jonka suurin ongelma on se, ettei se tee sitä, mitä sen lajityypin pitäisi: olla hauska.

Leffan on ohjannut Lucia Aniello, joka on aiemmin ohjannut vain sarjoja ja lyhytelokuvia. Hän on toiminut myös käsikirjoittajana yhdessä Peteriä näyttelevän Paul W. Downsin kanssa. Kaksikko on selvästi katsonut paljon komedioita tätä varten, muttei ole ymmärtänyt, mikä niissä on hauskaa. Rough Night on sentään kuvattu hyvin, mutta leikkauksessa olisi voinut poistaa turhia pätkiä, kuten erään huoltoasemahölmöilyn, joka ei vie tarinaa eteenpäin millään lailla. Musiikkina kuullaan lähinnä olemassa olevia jumputuskappaleita, mutta mukana on myös leffaan sävellettyä musisointia, joka ei tosin korostu mitenkään filmin aikana.

Yhteenveto: Rough Night on huono elokuva, joka tarjoaa parhaimmillaan muutamat hymähdykset ja parit naurut, sekä ihan kivan loppuhuipennuksen, mutta siihen se jää. Näyttelijät ovat lähinnä vain ihan toimivia rooleissaan. Scarlett Johansson on ihan hyvä pääroolissa, muttei osaa olla hauska, kuten ei myöskään osaa Kate McKinnon, ihan sama kuinka paljon hän irvisteleekin ja puhuu ylikorostetun kehnolla australialaisaksentilla. Elokuva on liian pitkä ja se tuntuu välillä jopa tylsältä, mikä on todella huono juttu komedialle. Monet vitsit ovat kehnoja ja mukana on kohtia, jotka ovat täysin tarpeettomia. Rough Night on suunnattu 16-26 -vuotiaille naisenaluille ja heille se voi toimia, mutta monet muut se jättää kylmäksi. Jos pitää mennä katsomaan komedia, niin käykää mieluummin vilkaisemassa Baywatch (2017), sillä se sentään hyödynsi hölmöyttään vitseissään tai odottakaa ihan hauskalta vaikuttavaa The Housea (Pimeä kasino - 2017). Lopputekstien aikana ja niiden jälkeen nähdään vielä lyhyet kohtaukset, joten ei kannata lähteä salista ennen kuin elokuva on varmasti päättynyt.

Arvosana: 3/10

Kirjoittanut: Joonatan, 13.6.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.comingsoon.net
Rough Night, 2017, Sony Pictures Entertainment, Paulilu Productions

maanantai 12. kesäkuuta 2017

Arvostelu: Despicable Me / Itse ilkimys (2010)

DESPICABLE ME (2010)

ITSE ILKIMYS



Ohjaus: Pierre Coffin ja Chris Renaud
Pääosissa: Steve Carrell, Miranda Cosgrove, Dana Gaier, Elsie Fisher, Jason Segel, Russell Brand, Will Arnett, Kristen Wiig ja Julie Andrews
Genre: animaatio, seikkailu, komedia, lastenelokuva
Kesto: 1 tunti 35 minuuttia
Ikäraja: 7

Muistan hämärästi, kun Illumination Entertainmentin esikoiselokuva Despicable Me, eli suomeksi Itse ilkimys ilmestyi. Kaikkialla oli yhtäkkiä keltaisia ukkeleita haalareissa, joilla oli erikoiset kakkulat ja jotka puhuivat hölmösti. Lapset tietenkin rakastuivat näihin minioneiksi kutsuttuihin olentoihin, mikä aiheutti vanhempien lompakkojen tyhjenemisen. En käynyt katsomassa leffaa teattereissa, kun se ilmestyi, sillä se ei parin trailerin perusteella minua kiinnostanut. Näinkin sen vasta noin vuotta myöhemmin ja vaikka se oli mielestäni ihan kiva, en ollut erityisen innoissani ja nämä ihme keltaiset minionit lähinnä vain ärsyttivät minua. Leffan suosio kasvoi ja muutama vuosi myöhemmin ilmestyivätkin Despicable Me 2 (2013), sekä lisäosa Minions (2015). Niidenkin näkemisen jälkeen ei mielenkiintoni sarjaa kohtaan ole oikein noussut ja olen aina jättänyt Itse ilkimyksen kaupan hyllylle, vaikka se olisikin ollut kuinka halvalla myynnissä. Minulle leffat olivat lähinnä kertakäyttökamaa, jonka läpi hekottelee kerran, mutta jota ei välttämättä tarvitse nähdä enää uudestaan. Kuitenkin nyt sarja on saamassa jatkoa leffalla Despicable Me 3 (2017), joten täytyi tietty katsoa aiemmat leffat uudestaan arvioimista varten. Sarjan aloittaja olikin minulla digiboxilla tallennettuna, josta katsoinkin sen yhdessä tyttöystäväni kanssa. Vaikka leffa naurattikin enemmän kuin viimeksi, toivoin todella usein, että olisin Hans Zimmerin konsertissa kuin kotisohvalla katsomassa tätä. Noh, oli Itse ilkimys onneksi jonkin verran menevämpi teos kuin muistin.

Superkonna Gru aikoo tehdä kaikkein suurimman rikoksen, eli varastaa Kuun taivaalta. Tähän hän tarvitsee kutistussäteen, joka täytyy varastaa itseään täynnä olevalta pahikselta, Vektorilta. Apunaan Grulla on kolme hyväsydämistä orpoa ja suuri joukko hömelöitä minioneja.

Mainion Steve Carellin ääninäyttelemä roisto Gru ei tunnu oikein pitävän kenestäkään. Parkkeeratessaan hän runnoo viereiset autot ja kahvilajonoissa hän jäädyttää muut asiakkaat etuillakseen. Gru on kylmäsydäminen tapaus, joka yrittää vain olla kaikista paras rikollinen. Hän ei onneksi yritä mennä niin pitkälle, että valloittaisi koko maailman, vaan yrittää lähinnä näyttää kaikille, millaisia ilkeyksiä pystyy tekemään. Kuuvarkaus on juuri sellainen uutisaihe, jollaisessa Gru toivoo näkevänsä nimensä. Kuitenkin leffan aikana Grun sydän alkaa lämmetä, adoptoidessaan orpotytöt, jotka osoittavat, että hän voisi olla muutakin kuin konna. Gru on hauska hahmo ja puhuu erikoisella aksentilla.
     Kolme orpotyttöä ovat onnistuneesti todella erilaiset, mutta silti he tuntuvat yhtenäiseltä porukalta. Margo (Miranda Cosgrove) on tytöistä vanhin ja samalla myös älykkäin ja vastuullisin. Margo epäilee valehtelevaa Gruta, mutta yrittää löytää hänestä parhaat puolet. Edith (Dana Gaier) sen sijaan ei oikein innostu muista ja tekee mitä huvittaa. Hän esittää muille, ettei pidä mistään, mutta vähän väliä hänestä näkyy, että hän vain esittää. Kolmikon nuorin, yksisarvisia fanittava Agnes (Elsie Fisher) innostuu kahden muunkin puolesta ja löytää kaikesta parhaat puolet. Hän ei mieti Grusta mitään pahaa, vaan pitää tätä vain hassuna herrana, jolla on söpö torahammaskoira ja kivoja keltaisia kavereita.
     Vektori (Jason Segel) on ihan hauska tapaus, mutta paikoitellen jokseenkin ärsyttävä tyyppi, kokiessaan olevansa roistoista parhain. Grukin kokee niin itsensä kohdalla, mutta hän näyttää sen koomisella tavalla, toisin kuin itserakas Vektori. Hahmo on hölmön näköinen oranssissa verryttelypuvussaan ja pottakampauksessaan, mutta muuten hän ei oikein jää mieleen, eikä hän ole kovin uskottava rikollisnero.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat tohtori Nefario (Russell Brand), joka suunnittelee kaikki Grun vempaimet, pahispankin johtaja Perkins (Will Arnett), orpokodissa työskentelevä tympeä neiti Hattie (Kristen Wiig), Grun tyytymätön äiti (Julie Andrews), sekä Grun naapuri Fred (Danny McBride). Lasten suosikkien, eli minionien (jotka kulkevat Suomessa myös nimellä kätyrit) ääninä kuullaan mm. Jemaine Clement ja leffan ohjaajat Pierre Coffin ja Chris Renaud.

Siinä missä nykypäivän Walt Disney -elokuvat kuten Zootopia (2016) ja Pixarin leffat kuten Inside Out (2015) onnistuvat tosissaan olemaan KOKO perheen elokuvia, joista aikuiset voivat nauttia ehkä jopa enemmänkin kuin lapset, Itse ilkimys pyrkii olemaan juuri lapsia riemastuttava elokuva. Tämä on huomattavissa heti alusta alkaen, kun visuaalinen tyyli tulee selville. Hahmot ovat todella karikatyyrisiä, jolloin monissa henkilöissä yhdistyvät pyöreät vartalot ja tikkuraajat. Taustat eivät ole realistisia, ja talot sekä kulkuneuvot ovat erikoisen näköisiä, mikä saa leffan näyttämään usein kalliilta lastenohjelmalta. Toinen huomio on jokseenkin lapsille suunnattu superpahistarina, joka sisältää opetuksia ja joka näyttää, että paha voi aina muuttua hyväksi. Kolmanneksi ovat tietenkin ne minionit, joita leffassa esiintyy vähän väliä, vaikka heille ei olisi joskus edes mitään käyttöä. Heidän tarkoituksensa on vain ja ainoastaan hauskuutta tyhmällä puhetavallaan, josta ei saa lähes mitään tolkkua, sekä sillä kun he toilailevat ja heitä sattuu. Mikä olisi hauskempaa kuin hassun näköinen hahmo? No tietty se, kun hassun näköistä hahmoa sattuu! Mutta sattuminen on tehty koomisesti, eikä hahmolle käy mitään, vaan se jää vain hassuun asentoon, niin kyllä naurattaa. Eipä siinä mitään, tunnustan itsekin nauraneeni minionien hölmöilyille ja ne ärsyttivät minua huomattavasti vähemmän kuin viime katselukerralla. Ja pakko myös tunnustaa, että ilman minioneita Itse ilkimys ei olisi mitään.

Jotta vanhemmat kykenisivät katsomaan tämän muksujensa kanssa loppuun, on mukana paljon huumoria myös aikuisille - jopa yllättävän julmia vitsejä. Yhdessä kohtaa leffaa orpotyttökolmikko palaa orpokotiin ja kävelee pahvilaatikon ohi, jossa lukee "Häpeän laatikko" ja moikkaavat jotain orpoa, joka on joutunut pimeään boksiin häpeämään. Todella rankkaa, mutta todella hauskaa! Toinen julma vitsi, joka mieleen jää, liittyy Grun äitiin ja kuinka tämä murskaa takaumissa lapsi-Grun unelmia. Komediapuoli onkin onnistuneinta elokuvassa ja leffa naurattaa makeasti useassa kohtaa. Valitettavasti muuten teos ei ole kovin ihmeellinen, minkä huomaa etenkin loppuhuipennuksessa, josta puuttuu huumori, sillä pitää mennä tositoimiin. Muissakin vakavissa kohdissa tunnelma tuntuu lässähtävän, eikä leffa saa kunnolla tempaistua mukaansa. Leffan ideat rikollisten yhteisestä kulttuurista ovat ihan mielenkiintoisia, mutta pankkia lukuunottamatta ne jätetään pelkiksi pintaraapaisuiksi. Näin Itse ilkimys tosin saa katsojan kiinnostumaan maailmasta ja toivomaan lisätietoja. Suurin kysymys tietenkin on, että mitä ne minionit oikeasti ovat ja mistä ne oikein tulevat?

Elokuva on animoitu ihan hyvin, vaikka leffan visuaalinen ilme ei olekaan mielestäni mitä parhain. Studion ensimmäiseksi leffaksi on ihan ymmärrettävää, että kovin suurella budjetilla tätä ei olla voitu tehdä, mutta useasti huomaa yksityiskohtien puuttumisen. Monessa kohtaa, kun näkyy laajoja kuvia kaduista, ihmisiä ei näy lähestulkoon missään, vaan kaikki rahat taisivat mennä suuren minion-joukon animoimiseen. Joitain tyylikkäitä pätkiä on mukana, mutta siihen se jää. Visuaalisesti hauskinta on, kuinka Vektori on yksinkertaisesti piilottanut varastamansa pyramidin maalaamalla sen siniseksi kuin taivas ja lisäämällä mukaan pari hassua valkoista pilveä. Itse ilkimyksen ohjauksesta vastaavat tosiaan Chris Renaud ja Pierre Coffin, jotka ovat onnistuneet ihan kelvosti, jos ottaa huomioon, että tämä on kummankin esikoiselokuva. Sergio Pablosin tarina ei ole mitä parhain, mutta sen pohjalta syntynyt Cinco Paulin ja Ken Daurion käsikirjoitus toimii, kun mukaan on lisätty paljon vitsejä.

Yhteenveto: Itse ilkimys on pohjimmiltaan keskinkertainen ja todella lapsellinen elokuva, mutta se sisältää paljon todella mainiota ja yllättävän julmaa huumoria, jotta aikuisetkin jaksavat katsoa leffan muksujensa kanssa. Gru on hyvä päähenkilö ja hänen kehitystään on mielenkiintoista seurata, minkä lisäksi orpotytöt ovat toimivan erilaisia toisistaan, mutta silti yhtenäinen tiimi. Sen sijaan leffan "pahis", eli Vektori ei erityisemmin säväytä. Minionit eivät ole sinänsä kovin tärkeitä ja ne paikoitellen ärsyttävät, mutta totuus on, ettei leffa olisi mitään ilman heitä ja kyllähän se naurattaa, kun niitä sattuu. Animointityyli ei ole parhaasta päästä ja leffa näyttää lähinnä lastenohjelmalta. Lapsille Itse ilkimys sopiikin paremmin ja heille tämä kannattaa näyttää, jos pankkitili on valmis tyhjentymään minion-lelujen takia. Kyllähän sen siinä samalla katsoo, mutta mitään erityisen ihmeellistä ei ole luvassa.

Arvosana: 5/10

Kirjoittanut: Joonatan, 18.5.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Despicable Me, 2010, Universal Pictures, Illumination Entertainment