tiistai 19. maaliskuuta 2024

Arvostelu: Kung Fu Panda 4 (2024)

KUNG FU PANDA 4



Ohjaus: Mike Mitchell
Pääosissa: Jack Black, Awkwafina, Viola Davis, Dustin Hoffman, James Hong, Bryan Cranston, Ke Huy Quan, Ian McShane, Lori Tan Chinn, Ronny Chieng ja Harry Shum Jr.
Genre: animaatio, seikkailu, toiminta, komedia
Kesto: 1 tunti 34 minuuttia
Ikäraja: 7

DreamWorksin animaatioelokuva Kung Fu Panda (2008) oli taloudellinen jättimenestys, jota niin kriitikot kuin katsojat kehuivat, joten jatkoa oli luvassa. Kung Fu Panda 2 (2011) ja Kung Fu Panda 3 (2016) pitivät suosiota yllä ja DreamWorks alkoi vihjailla jatkavansa sarjaa vieläkin pidemmälle. Vuonna 2022 yhtiö ilmoittikin neljännen osan olevan tekeillä. Ääninäyttelijät nauhoittivat repliikkinsä, animointi käynnistyi ja nyt Kung Fu Panda 4 saapuu elokuvateattereihin. Omasta mielestäni alkuperäinen Kung Fu Panda on yksi DreamWorksin parhaista animaatioista, mutta pidän myös sen jatko-osista. Odotin siis nelososan näkemistä positiivisin mielin ja olin ilahtunut, kun pääsin näkemään Kung Fu Panda 4:n viikkoa ennakkoon sen lehdistönäytöksessä.

Po-panda kohtaa uuden vaarallisen vastuksen, muodonmuuttaja Kameleontin, samalla kun hän etsii itselleen seuraajaa uudeksi Lohikäärmesoturiksi.




Riemastuttava Jack Black kuullaan jälleen itse kungfu-pandana, eli Po'na, suurena Lohikäärmesoturina, joka joutuu vaativimman tehtävänsä eteen - Po'n täytyy siirtyä seuraavalle tasolle entisen mestari Oogwayn tilalle Rauhan laakson henkisenä johtajana ja löytää itselleen seuraaja, josta tulee uusi Lohikäärmesoturi. Tästähän ei panda ole lainkaan ilahtunut ja hän onkin paljon mieluummin suuntaamassa seuraavaan seikkailuun, kun uusi vaara uhkaa maailmaa. Po on vanha tuttu ruokaa rakastava, hieman kömpelö hupsu, josta on mahdotonta olla pitämättä. Jälleen kerran pandan täytyy löytää itsestään todellinen sankari, sekä kypsentyä hieman.
     Vanhoista tutuista paluun tekevät myös mestari Shifu (Dustin Hoffman), Po'n hanhi-isä Ping (James Hong) ja biologinen pandaisä Li Shan (Bryan Cranston). Hurja viisikko on omalla tavallaan mukana, mutta esimerkiksi Tiikerittären ääninäyttelijä Angelina Jolien palkkio olisi ollut liian mittava, joten heille ei ole annettu puherooleja. Uusina hahmoina elokuva esittelee varastelevan Zhen-aroketun (Awkwafina), Katajala-kaupungin alamaailmaa johtavan malaijanmuurahaiskäpy Hanin (Ke Huy Quan), sekä häijyn Kameleontin (Viola Davis), joka pystyy muuttumaan keneksi tahansa ja jolla on omat katalat suunnitelmansa, mitkä Po'n pitäisi estää. Shifun rooliksi jää lähinnä pudistella päätään Po'lle jälleen kerran, kun taas pandan isät päätyvät omaan seikkailuunsa. Zhen on oiva lisäys, mutta Kameleontti jää hieman alikehitetyksi pahikseksi. Davisin ääni istuu pahikselle täydellisesti ja hahmon muuntautumiskyky on kekseliäs, joskin sitä olisi voitu hyödyntää vielä ovelammin. Kameleontti jää kuitenkin motiiveiltaan varsin tylsän geneeriseksi vihulaiseksi ja hahmoon olisi voitu keksiä huomattavasti kiinnostavampaa syvyyttä kuin se, että hän periaatteessa haluaa vain olla maailman mahtavin pahis.




Kung Fu Panda 4 on oikein toimiva lisäys elokuvasarjaan. Se ei yllä alkuperäisleffan mahtavuuteen, eikä tavoita kakkosleffankaan korkeuksia, vaan se on aika samaa tasoa varsin passelin kolmososan kanssa. Elokuva tarjoaa tuttuja Kung Fu Panda -juttuja, lähtien Po'n toistuvasta kehityskaaresta vauhdikkaaseen toimintaan, hauskaan huumoriin ja suuruudenhulluun pahikseen, joka koettelee pandan taitoja ja uskoa itseensä. Kaava toimii edelleen pääasiassa hyvin ja Po'n uudelle seikkailulle hyppää mielellään mukaan. Syvyyttä tuodaan hieman sillä, että Po'n pitäisi löytää uusi, henkisempi taso kungfusta ja jättää rakastamansa Lohikäärmesoturipestinsä seuraavalle sankarille, minkä lisäksi adoptioisä Pingin ja biologisen isä Li Shanin yhteinen seikkailu on raikasta poikkeavuutta yleensä perinteisistä ydinperheistä kertoviin amerikkalaisiin perheleffoihin.

Puolitoistatuntinen elokuva pitää pääasiassa sujuvasti otteessaan. Lapsikatsojille leffa uppoaa taatusti hyvin ja aikuiset viihtyvät mukavasti siinä sivussa, vaikka ajoittain tarinan täysi ennalta-arvattavuus voikin aavistuksen tylsistyttää. Seikkailusta ei tietenkään vauhtia ja vaaratilanteita puutu, ja yksi elokuvan huippuhetkistä on lystikäs tappelu pupujen pyörittämässä tavernassa, joka on rakennettu vaaralliselle jyrkänteelle. Komediaa on runsaasti, niin hupaisaa sanailua kuin pöhköä fyysistä kohellusta ja leffan aikana pääseekin naureskelemaan useaan otteeseen. Loppupeleissä Kung Fu Panda 4 tarjoaa juuri sitä, mitä siltä voikin odottaa. Se ei ole mikään erityisen ihmeellinen elokuva, mutta on se sentään parannus DreamWorksin viimeisimpien munausten, kuten Ruby - Teini-ikäisen merihirviön (Ruby Gillman, Teenage Kraken - 2023), Trolls: Bändi koossa (Trolls Band Together - 2023) ja vielä Suomen julkaisua vailla olevan, totaalisesti lytätyn Megamind vs. The Doom Syndicaten (2024) jälkeen.




Visuaalisesti kyseessä on tietty hienonnäköinen teos. Animaatiojälki on erinomaista, ihanan värikästä ja tarkan yksityiskohtaista. Hahmot liikkuvat sulavasti ja toimintakohtauksissa animaattorit pistävät parastaan, etenkin läpi Katajalan kaupungin kiitävässä takaa-ajokohtauksessa, jota säestää aivan mahtava instrumentaalitulkinta Ozzy Osbournen Crazy Train -kappaleesta. Hans Zimmerin ja Steve Mazzaron säveltämät musiikit ovat mainiot, mutta kenties koko leffan parasta antia on Jack Blackin Tenacious D -yhtyeen esittämä versio Britney Spearsin ...Baby One More Time -laulusta.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 15.3.2024
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Kung Fu Panda 4, 2024, DreamWorks, DreamWorks Animation, Universal Pictures


sunnuntai 17. maaliskuuta 2024

Arvostelu: Ricky Stanicky (2024)

RICKY STANICKY



Ohjaus: Peter Farrelly
Pääosissa: Zac Efron, Andrew Santino, Jermaine Fowler, John Cena, Lex Scott Davis, Anja Savcic, William H. Macy, Daniel Monks, Heather Mitchell, Debra Lawrance, Jeff Ross, Nathan Jones, Jane Badler ja Marta Kaczmarek
Genre: komedia
Kesto: 1 tunti 53 minuuttia
Ikäraja: 16

Ricky Stanicky on Zac Efronin ja John Cenan tähdittämä komediaelokuva. Projekti lähti liikkeelle jo viisitoista vuotta sitten. David Occhino ja Jason Decker olivat keksineet elokuvan tarinan ja alun perin James Francoa kaavailtiin nimikkorooliin. Kuitenkin vuonna 2012 Franco jätti leffan ja vuotta myöhemmin Jim Carrey valittiin hänen tilalle. Steve Oedekerk palkattiin ohjaajaksi ja työstämään käsikirjoitusta uudelleen. Carreykin tosin jätti projektin ja lopulta nimikkorooliin valittiin John Cena. Peter Farrelly korvasi Oedekerkin ohjaajana ja kuvaukset käynnistyivät helmikuussa 2023. Nyt Ricky Stanicky on julkaistu suoraan Amazonin Prime Video -palvelussa ja itse kiinnostuin leffasta, kun luin sen juonikuvauksen. Katsoinkin elokuvan maanantaina, toipuessani Oscar-yöstä.

Lapsesta asti ystävykset Dean, JT ja Wes ovat vierittäneet metkujensa syyt keksimänsä Ricky Stanickyn niskoille. Ongelma syntyy, kun aikuisena kolmikon puolisot vaativat päästä tapaamaan tämän legendaarisen kaverin ja kolmikon täytyy palkata joku esittämään Rickyä.




Zac Efron, Andrew Santino ja Jermaine Fowler näyttelevät lapsesta asti ystävinä olleita Deania, JT:tä ja Wesiä, jotka ovat vuosikaudet päätyneet erilaisiin ongelmiin ja metkuihin. Päästäkseen tilanteista kuin koira veräjästä, kolmikko on kerta toisensa perään vierittänyt syyt kuvitteellisen Ricky Stanickyn harteille ja kuin ihmeen kaupalla, kerta toisensa perään homma on toiminut. Kaveruksilla menee kuitenkin sormi suuhun, kun heidän puolisonsa, Deanin tyttöystävä Erin (Lex Scott Davis), JT:n vaimo Susan (Anja Savcic) ja Wesin poikaystävä Keith (Daniel Monks) vaativat päästä tapaamaan Rickyn, josta kolmikko puhuu aina niin ylistävään sävyyn. Efron, Santino ja Fowler ovat uskottavat pitkäaikaisina kavereina, mutta he eivät ole erityisen hauskoja, eivätkä heidän hahmonsa ole järin tykättävät. Dean, JT ja Wes ovat pitäneet huijausta yllä vuosia, jopa kaikista rakkaimmilleen ja hyvin nopeasti ainakin itse toivoin, että he jäisivät jutusta kiinni. Davis, Savcic ja Monks lähinnä ajavat asiansa trion elämänkumppaneina.
     Elokuvan todellinen tähti on kuitenkin John Cena, joka näyttelee Rodia, näyttelijäksi kovasti pyrkivää ja pervoja sovituksia hittibiiseistä esittävää alkoholistia, jonka Dean, JT ja Wes epätoivossaan palkkaavat esittämään Ricky Stanickyä. Riemastuttavasti revittelevä Cena osoittaa komediakykyjään jälleen kerran ja tarjoaa useat hyvät naurut rääväsuisena Rodina, jolla hyvin nopeasti hämärtyy käsitys siitä, onko hän vain esittämässä Rickyä, vai onko hän ihan oikeasti Ricky Stanicky. Maininnan arvoinen on myös mainio William H. Macy Deanin ja JT:n jämptinä pomona, herra Summerhayesinä.




John Cena toimii Ricky Stanicky -elokuvan pelastavana enkelinä. Leffa olisi takuulla toiminut myös rooliin kymmenisen vuotta sitten kiinnitetyn Jim Carreyn kanssa, vaikka hommassa olisi voinut käydä niin, että Carreyn Ricky-tulkinta alkaisi tuntua liikaa hänen hahmoltaan Sähköputkimies-komediassa (The Cable Guy - 1996). Elokuvan juoni on vekkuli, vaikkakin turhan pitkäksi venytetty, eikä leffa onnistu ihan perustelemaan liki kahden tunnin kestoaan. Lisäksi katsojan on hyvin helppo arvata, kuinka kertomus tulee etenemään. Kaverikolmikko ei tosiaan ole järin pidettävä ja katsojana odottaa, missä kohtaa totuus Rickystä selviää muille ja mitä seurauksia siitä koituu. Harmillisesti kaiken kasvattelun jälkeen leffan loppuratkaisu tuntuu kuitenkin todella lepsulta, aivan kuin alkuperäinen finaali olisi ollut erilainen ja tyytymättömien studiopomojen tai testiyleisöjen takia lopetus piti pikavauhtia kirjoittaa uuteen uskoon.

Elokuvan alku on vielä aika takelteleva ja pääkolmikko aiheuttaa lähinnä vaivaantunutta oloa naurujen sijaan. Ensimmäisen vartin aikana ehdinkin jo tuumia, että tästä voi tulla aika raskas katselukokemus. Kuitenkin kun Rod ilmestyy mukaan kuvioihin, meno paranee kertaheitolla. Rodin häröt versiot tunnetuista kappaleista ovat hulvattomia ja on todella hilpeää seurata, kun Rod esiintyy ensimmäistä kertaa Ricky Stanickynä suuressa perhejuhlassa. On mielenkiintoista katsoa, kuinka kauan mies onnistuu pitämään kulissia yllä ja kuinka syvälle kaverikolmikon elämään hän uppoutuu. Lopputuloksena on ailahteleva, mutta silti tarpeeksi hupaisa ja viihdyttävä kertakäyttökomedia.




Elokuvan ohjauksesta vastaa Peter Farrelly, jonka filmografiaan kuuluu yksi komediagenren parhaista teoksista, Nuija ja tosinuija (Dumb and Dumber - 1994). Ei Farrelly todellakaan onnistu Ricky Stanickyssa yhtä hyvin, mutta hän saa kuitenkin Cenan kautta nostettua hilpeän ilmapiirin ylle. Usean ihmisen kautta kulkenut käsikirjoitus ajaa passelisti asiansa, tarjoten menevän idean ja joitain todella hauskoja juttuja, mutta joka ei ihan vie tarinaa toimivaan päätökseen. Lopetus myös jättää pohtimaan, mitä elokuva yrittää sanoa valehtelun kannattavuudesta ja sen seurauksista. Ricky Stanicky on kuvattu sujuvasti, mutta leikkauksessa se kaipaisi hieman tiivistämistä. Lavasteet, asut ja maskeeraukset ovat oivat ja äänimaailma hyvin rakennettu, joskin Dave Palmerin säveltämät musiikit eivät missään kohtaa erotu edukseen.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 12.3.2024
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste ja kuvat / poster and still images of Ricky Stanicky www.press.amazonstudios.com
Copyright material used under fair use for review and educational purposes.
Ricky Stanicky, 2024, Farrelly Films, Footloose Productions, Gerber Pictures, Michael De Luca Productions, Rocket Science, Smart Entertainment


lauantai 16. maaliskuuta 2024

Arvostelu: When Evil Lurks - Paha vaanii (Cuando acecha la maldad - 2023)

WHEN EVIL LURKS - PAHA VAANII

CUANDO ACECHA LA MALDAD



Ohjaus: Demián Rugna
Pääosissa: Ezequiel Rodríguez, Demián Salomon, Paula Rubinsztein, Luis Ziembrowski, Marcelo Michinaux, Emilio Vodanovich, Sivina Sabater, Virginia Garófalo, Federico Liss, Lucrecia Nirón Talazac, Isabel Quinteros, Desirée Salgueiro, Pablo Galarza ja Gonzalo Galarza
Genre: kauhu
Kesto: 1 tunti 39 minuuttia
Ikäraja: 18

Cuando acecha la maldad, eli When Evil Lurks - Paha vaanii on argentiinalais-yhdysvaltalainen kauhuelokuva. Demián Rugna työsti elokuvan käsikirjoituksen, jolla hän voitti palkinnon Sitgesin elokuvajuhlilla vuonna 2021 ja sai projektilleen rahoittajat. Kuvaukset käynnistyivät vuotta myöhemmin ja lopulta When Evil Lurks - Paha vaanii sai maailmanensi-iltansa Toronton elokuvajuhlilla syyskuussa 2023. Monissa maissa leffa julkaistiin vuoden lopulla ja nyt se saapuu myös Suomeen. Itse kiinnostuin elokuvasta, kun sen rankkuutta alettiin hehkuttamaan viime syksynä. Odotin, että leffa esitettäisiin Suomessa vain Night Visions -festivaaleilla ja ilahduinkin, kun huomasin elokuvan saavan kunnon teatterilevityksen. Kävinkin katsomassa When Evil Lurks - Paha vaanii -elokuvan heti sen ensi-iltaviikonloppuna.

Pienessä kylässä Yazurlon veljekset ovat vakuuttuneet siitä, että yksi kyläläisistä on paholaisen riivaama. Veljet päättävät ottaa perheensä mukaansa ja paeta paikalta, mutta pahuus jää vainoamaan heitä.




When Evil Lurks - Paha vaanii keskittyy Yazurlon veljeksiin, Ezequiel Rodríguezin ja Demián Salomonin näyttelemiin Pedroon ja Jimiin, jotka asuvat pienessä kylässä kahdestaan, Pedron vaimon Sabrinan (Virginia Garófalo) erottua miehestä ja vietyä lapset Santinon (Marcelo Michinaux) ja Jairin (Emilio Vodanovich) mukanaan. Perheen merkitys korostuu jälleen, kun yksi kylän miehistä (Pablo Galarza) vaikuttaisi olevan riivattu ja lähimmäisiä pitäisi suojella. Veljeksistä juuri Pedro nousee paremmin esille ja Rodríguez tulkitsee mainiosti vaikeaa hahmoaan. Pedro ei todellakaan ole mikään puhtoinen pulmunen, mutta kenties juuri siksi rikkinäisen miehen yritys puhdistaa syntinsä ja olla kerrankin entisen perheensä tukena tuntuu niin vahvalta. Salomon toimii mainiosti tämän rinnalla Jimi-veljenä, joka ei ole ihan niin nopeasti vakuuttunut siitä, että paholainen olisi saapunut piinaamaan kylää.
     Elokuvassa nähdään myös Federico Liss Sabrinan uutena miehenä Leona, Lucrecia Nirón Talazac Sabrinan ja Leon tyttärenä Vickynä, Paula Rubinsztein Pedron ja Jimin äitinä, Isabel Quinteros riivatun miehen äitinä María Elenana, Luis Ziembrowski kylää johtavana Ruizina ja Desirée Salgueiro tämän raskaana olevana vaimona, sekä Sivina Sabater Mirtana, hieman manaajamaisena Puhdistajana, joka on vuosikausia taistellut pahoja voimia vastaan. Sivunäyttelijätkin suoriutuvat pääasiassa passelisti rooleistaan, joskin Vodanovichin esitys autistisena nuorena on kiusallinen yliampuvuudessaan. Tästä tosin voi syyttää luultavasti enemmän ohjausta. Sabater istuu mainiosti rooliinsa Puhdistajana, jonka tehtäväksi jää selittää hahmoille ja katsojille mytologiaa riivatuista ja paholaista vastaan taistelemisesta.




Nykyään aika lailla kerran vuodessa julkaistaan uusi kauhuelokuva, josta tulee genren faneille pakkokatsottavaa sen hurjan maineen takia. Uutiset kesken leffan oksentavista tai ulos teatterista pakenevista katsojista myyvät paremmin kuin elokuvan varsinaiset trailerit. Joskus nämä tempaukset saavat lopulta ihmettelemään, että "tästäkö nyt kohistiin", mutta silloin tällöin vastaan osuu sellaista raakuuksilla mässäilyä, että voi pojat. Kaiken ennakkopöhinän jälkeen minun täytyy myöntää, että odotin When Evil Lurks - Paha vaanii -elokuvalta aavistuksen hirveämpää menoa, mutta jo tällaisenaan pidin leffasta ja pakkohan se on todeta, että mukana oli pari juttua, joita en todellakaan olisi uskonut näkeväni. Kun jenkkikauhussa on totuttu siihen, että naiset ja lapset ovat usein turvassa, ainakin pahimmilta kohtaloilta, näitä argentiinalaistekijöitä ei ole kiinnostanut tällainen nössöily. Seassa on joitain niin hävyttömän brutaaleja kuvia, että herkimmille elokuvaa ei voi mitenkään suositella.

Jos taas riivausleffat ovat juttusi, etkä kavahda karuja raakuuksia, When Evil Lurks - Paha vaanii voi olla juuri sinun kuppisi teetä. Leffasta löytyy vikansa muun muassa joidenkin logiikkaongelmien kautta (hahmot eivät esimerkiksi yhdessä kohtaa huomaa erään hahmon katoamista pitkään aikaan), mutta pääasiassa kyseessä on tehokas kauhutapaus ja taattua nannaa lajityypin ystäville. Elokuva ei ole varsinaisesti pelottava, mutta siinä leijailee uhkaava ilmapiiri, joka pitää hyvin otteessaan läpi puolentoista tunnin keston. Sekaan ripoteltuja hirveitä kuvastoja enemmän pidin siitä, ettei kauhu rakennu halpiskikkana toimivien kovaäänisten äkkisäikyttelyjen varaan, eikä se riivausjuttujensa kanssa tunnu tavanomaiselta manausrainalta, joita tulee joka vuosi muutama kappale.




Ohjaaja Demián Rugna rakentaa oivallisesti jännittävää tunnelmaa, joskin ihan kunnon kauhun väreisiin hän ei pääse. Rugnan käsikirjoitus kaipaisi hieman viilausta, mutta se toimii passelisti tällaisenaan, erityisesti syventäessään Pedroa elokuvan edetessä. When Evil Lurks - Paha vaanii on hyvin kuvattu ja sujuvasti leikattu kasaan. Lavasteet ovat hienot, äänimaailma pätevästi rakennettu musiikkeja myöten. Monille kovat myyntivaltit ovat elokuvan käytännön tehosteet. Brutaalit näyt ovat tehty inhottavan hienoilla nukeilla ja maskeerauksilla, sekä tietty runsaasti tekoverta sun muita feikattuja eritteitä hyödyntäen.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 11.3.2024
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Cuando acecha la maldad, 2023, Machaco Films, Aramos Cine, Shudder, Instituto Nacional de Cine y Artes Audiovisuales


torstai 14. maaliskuuta 2024

Arvostelu: All of Us Strangers (2023)

ALL OF US STRANGERS



Ohjaus: Andrew Haigh
Pääosissa: Andrew Scott, Paul Mescal, Claire Foy ja Jamie Bell
Genre: draama, romantiikka, fantasia
Kesto: 1 tunti 45 minuuttia
Ikäraja: 12

All of Us Strangers perustuu Taichi Yamadan kirjaan Strangers (1987). Kirjan pohjalta oli jo Japanissa tehty elokuva The Discarnates (1988) ja vuonna 2017 Blueprint Picturesin tuottajat Graham Broadbent ja Sarah Harvey ottivat yhteyttä Yamadaan, työstääkseen uuden filmatisoinnin kirjasta. Andrew Haigh pestattiin ohjaajaksi ja käsikirjoittajaksi ja kuvaukset käynnistyivät kesällä 2022. All of Us Strangers sai maailmanensi-iltansa Telluriden elokuvajuhlilla elokuussa 2023 ja Suomessa siitä oli jo ennakkoesitys viime vuonna, mutta vasta nyt elokuva on saapunut kunnon teatterikierrokselle. Itseäni kiinnosti elokuva sen näyttelijäkaartin vuoksi ja tietämättä oikeastaan mitään sen tarinasta, kävin katsomassa All of Us Strangersin heti sen ensi-iltaviikonloppuna.

Lontoossa asuva yksinäinen käsikirjoittaja Adam rakastuu naapuriinsa Harryyn, samalla kun hän muistelee lapsuuttaan ja käy tapaamassa vanhempiaan... jotka kuolivat 30 vuotta sitten.




Uusi Sherlock -televisiosarjasta (Sherlock - 2010-2017) tuttu Andrew Scott tarjoaa kenties uransa parhaan roolisuorituksen Andyna, lontoolaisena televisiokäsikirjoittajana ja homomiehenä, joka painiskelee yhä menneisyytensä traumojen kanssa. Scott on roolissaan niin upea, että on kummallista, ettei hän napannut työllään parhaan miespääosan Oscar-ehdokkuutta. Sentään BAFTA- ja Golden Globe -gaalat huomioivat häntä ehdokkuuksilla. Scott tulkitsee erinomaisesti monimutkaista hahmoaan, jota vaivaa yksinäisyys, mutta samalla myös pelko olla kontaktissa muiden ihmisten kanssa. Hän tuntee suurta surua, josta hän kokee olevan mahdotonta päästä irti ja hänen masennuksensa kuvaus on taatusti samaistuttava monille. Lisäksi hänen homoseksuaalisuutensa vaikuttaa olevan yhä vaikea asia hänelle. Toisaalta hän sanoo olevansa sinut asian kanssa, etenkin kun nykypäivänä homous on hyväksyttävämpää kuin ennen, mutta samalla hänen takaraivossaan kolkuttavat lapsuudesta vanhemmilta kuullut jutut homoista. Tämä on takuulla myös samaistuttavaa osalle katsojista.
     Elokuvassa nähdään myös kovaa nousua elokuva-alalla tekevä Paul Mescal Andyn naapurina Harryna, jonka Andy hissuksiin päästää lähelleen ja miesten välille alkaa syttyä kiihkeitä tunteita. Viime vuonna Mescal häikäisi Aftersun - päivämme auringossa -leffassa (Aftersun - 2022) ja seuraavaksi hänet nähdään Gladiator 2:n (2024) pääroolissa. The Crown -sarjasta (2016-2023) tuttu Claire Foy ja leffoista lähes täysin kadonnut Jamie Bell taas näyttelevät Adamin vanhempia, jotka kuolivat 30 vuotta sitten, mutta joiden luona Adam edelleen vierailee säännöllisin väliajoin. Vanhemmat näyttävät samalta kuin Adam heidät lapsuudestaan muistaa. Scottin ohella myös Mescal, Foy ja Bell vakuuttavat vahvasti osissaan. Scottin ja Mescalin väliltä löytyy todella voimakasta kemiaa.




En tosiaan tiennyt All of Us Strangersista etukäteen muuta kuin sen neljä näyttelijää. Olin tosin lukenut ja kuullut, että nessupaketti olisi otettava teatteriin mukaan, sillä kyseessä olisi niin murskaavan surullinen elokuva. Vastassani oli hienosti näytelty, intiimi ja henkilökohtaiselta tuntuva elokuva, joka yhdistelee miesten välistä rakkaustarinaa lapsuudentraumojen läpikäymiseen, menneestä irti päästämiseen, sekä onnistuneeseen masennuksen ja muiden mielenterveysongelmien käsittelyyn. Elokuvasta löytyy surulliset hetkensä ja vaikka olin liikuttunut, en ihan kyyneliin asti kuitenkaan herkistynyt. Leffanäytöksessä ympäriltäni kuuluneesta niiskuttelusta päätellen kehotan silti nappaamaan ne nenäliinat mukaan.

Ohjaaja-käsikirjoittaja Andrew Haigh on ottanut lähdemateriaalina toimivasta Taichi Yamadan kirjasta tarinan vanhemmista ja päähenkilön vaikean ja kiinnostavan suhteen heihin, ja yhdistänyt mukaan omasta takaa kertomusta miesten rakkaudesta. Haigh onnistuu ujuttamaan tämän puolen sekaan taitavasti ja puolet tukevat toisiaan hyvin. Kohtaukset, joissa Adam käsittelee lapsuuttaan ja keskustelee kuolleiden vanhempiensa kanssa selventävät sitä, miksi Adamin on niin vaikea päästää Harrya lähelleen. Haigh luo elokuvaan ajoittain lähes unenomaisen ilmapiirin, mikä jättääkin katsojan pohtimaan, ovatko kohtaukset vanhempien kanssa vain Adamin päänsisäistä käsittelyä, ovatko miehen mielenterveysongelmat siinä pisteessä, että hän näkee hallusinaatioita, vai onko kyse sittenkin ihan kummituskertomuksesta? All of Us Strangers on pitkään todella vahva suoritus kaikin tavoin, mutta omasta mielestäni se kompuroi lopetuksessaan. Haigh on rakentanut kaikkea pitkään väkevästi ja mysteerisesti, mutta hänen luoma loppuratkaisunsa suorastaan ärsytti minua. Sen enempää paljastamatta sanon, että lopun käänne tuntuu liikaa halvan shokkireaktion kalastelulta ja elokuva kadottaa samalla tietyt hienovaraisuutensa, sekä osuvat teemansa siitä, ettei eteenpäin voi liikkua, jos ei ensin päästä irti menneistä.




Pidin All of Us Strangersissa myös sen tietystä näytelmällisyydestä. Kyseessä voisi hyvin olla myös teatteriesitys, etenkin kun kohtaukset sijoittuvat pääasiassa joko Adamin asuntoon tai lapsuudenkotiin. Teknisiltä ansioiltaankin elokuva on mainio. Se on tyylikkäästi kuvattu ja sujuvasti leikattu kasaan, kummankin puolen korostaen tiettyä unenomaisuutta. Lavastajat ja puvustajat pääsevät valloilleen etenkin Adamin vanhempien ja lapsuudenkodin kanssa, jotka ovat jämähtäneet 1980-luvulle. Äänimaailma on hyvin rakennettu Emilie Levienaise-Farrouchin haikeasti tunnelmoivia musiikkia myöten.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 10.3.2024
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
All of Us Strangers, 2023, Searchlight Pictures, Film4, Blueprint Pictures, TSG Entertainment


keskiviikko 13. maaliskuuta 2024

Arvostelu: May December (2023)

MAY DECEMBER



Ohjaus: Todd Haynes
Pääosissa: Natalie Portman, Julianne Moore, Charles Melton, Elizabeth Yu, Cory Michael Smith, Gabriel Chung, Piper Curda, D. W. Moffett ja Lawrence Arancio
Genre: draama
Kesto: 1 tunti 57 minuuttia
Ikäraja: 12

May December pohjautuu löyhästi Mary Kay Letorneaun suhdeskandaaliin alaikäisen oppilaansa kanssa. Tämän pohjalta Samy Burch ja Alex Mechanik työstivät elokuvan tarinan ja Burch varsinaisen käsikirjoituksen. He saivat tuottaja Jessica Elbaumin mukaan ja Todd Haynes pestattiin ohjaajaksi. Kuvaukset käynnistyivät syksyllä 2022 ja lopulta May December sai maailmanensi-iltansa Cannesin elokuvajuhlilla toukokuussa 2023. Yhdysvalloissa elokuva julkaistiin Netflixin suoratoistopalvelussa viime joulukuussa, mutta jostain syystä leffa on saapunut vasta nyt Suomeen ja ihan elokuvateattereihin. Itse kuulin May Decemberistä vasta, kun se alkoi saada palkintoehdokkuuksia (muun muassa parhaan musikaali- tai komediaelokuvan ja naispääosan Golden Globe -ehdokkuudet ja parhaan alkuperäiskäsikirjoituksen Oscar-ehdokkuuden) ja ihmettelin, kun elokuva ei ilmestynytkään Netflixiin. Kun May December vihdoin julkaistiin Suomessa, kävin katsomassa sen heti ensi-iltapäivänä.

Näyttelijä Elizabeth Berry pestataan tositapahtumiin perustuvaan elokuvaan, näyttelemään 36-vuotiasta naista, jolla oli salasuhde 13-vuotiaan pojan kanssa. Valmistautuakseen rooliinsa, Elizabeth tunkee itsensä edelleen suhteessa olevan kohuparin elämään.




Julianne Moore ja Charles Melton näyttelevät Gracie Athertonia ja Joe Yoota, jotka nousivat kohuotsikoihin 1990-luvulla, kun tuohon aikaan 36-vuotiaan Gracien ja 13-vuotiaan Joen välillä paljastui olevan salasuhde. Gracie tuomittiin vankilaan, mutta tämä ei paljoa aiheuttanut ryppyjä rakkauteen, vaan pari on pysynyt yhdessä vuosia, mennyt naimisiin ja hankkinut kolme lasta (Elizabeth Yu, Gabriel Chung ja Piper Curda). Gracie ja Joe pohjautuvat tosiaan Mary Kay Letorneauhun ja Vili Fualauuhun, opettajaan ja oppilaaseen, joilla oli salasuhde. Leffa ei suoraan kerro heidän tarinaansa, vaan on saanut vain innoitteensa tästä tosielämän kohuparista. Moore suoriutuu erittäin hyvin roolistaan iäkkäänä Graciena, jota kohtaan katsojana ehtii muodostua monenlaisia tunteita. Gracie esitellään mukavana ja lämpimänä naisena, joka ei tunnu ymmärtävän parisuhteensa synnyn rikollisia ja kyseenalaisia puolia, vaan naiselle ikä taitaa olla pelkkä numero. Riverdale-sarjasta (2017-2023) tuttu Melton taas pääsee yllättämään Joena, joka myös herättää monenlaisia tuntemuksia katsojassa. Aluksi katsoja näkee Joen automaattisesti pedofilian uhrina, mutta leffa monimutkistaa hahmoa kiinnostavasti. Melton pysyttelee pitkään jäykkänä pökkelönä, mutta pääsee elokuvan loppupäässä näyttämään lahjojaan.
     Jos jo vankilatuomiot, rikkoutuneet perhe- ja ystävyyssuhteet, sekä pitkä mediakohu eivät koetelleet tätä pariskuntaa tarpeeksi, pakka sekoittuu entisestään, kun heidän kotiovelleen saapuu Natalie Portmanin näyttelemä Elizabeth Berry, näyttelijä, joka on valittu esittämään Gracieta elokuvassa Graciesta ja Joesta. Portman esittelee jälleen kerran huimia lahjojaan ja myös Elizabethin kohdalla katsojan mielipide muovautuu voimakkaasti läpi leffan.




Näiden kolmen monimutkikkaan ihmisen ja heidän monimutkikkaiden suhteidensa äärelle uppoutuu niin voimakkaasti, että hiljalleen etenevä parituntinen May December tuntui olevan nopeasti ohi. Elokuva todella haastaa katsojansa, esittelemällä hahmot ja skenaarion, jotka paperilla tuomitsee välittömästi, mutta kun leffa vie katsojaa syvemmälle tämän vaikean suhteen syövereihin, mielipiteet tosiaan muovautuvat varsin villistikin. Päähän ehtii nousta ajatuksia, että kenties tässä on ollut kyse aidosta rakkaudesta, kun taas toisinaan suhteen näkee oksettavana grooming-juttuna. Elokuva käyttää aikansa avatakseen, mistä tässä kaikessa on kyse ja ripottelee pitkin kestoaan ovelia vihjeitä näiden kolmen hahmon todellisista väreistä, kunnes paljastaa ne tehokkaassa huipennuksessa hienosti.

Näistä ripotteluista pidin erityisesti kohtauksesta, jossa Elizabeth on mukana, kun Gracie ja tämän Mary-tytär valitsevat mekkoa tytön valmistujaisiin. Sen lisäksi, että kohtaus kuvataan peilin kautta ja tarkat katsojat voivat huomata Elizabethin jatkuvasti kopioivan Gracien eleitä ja asentoja, esittääkseen tätä leffassa paremmin, Gracie näyttää todellisia puoliaan lipevillä puheillaan. Hieno on myös kohtaus, jossa Elizabeth pyydetään puhumaan koulun teatteriryhmälle, jossa Mary sattuu olemaan mukana. Elizabeth puhuu siitä, kuinka häntä kiehtovat moraalisesti harmailla alueilla liikkuvat, niin sanotut "pahishahmot", eikä tunnu yhtään tajuavan, että Mary suuttuu taustalla siitä, kuinka Elizabeth puhuu hänen äidistään. Myöhemmin myös Joe suutahtaa Elizabethille, kun tämä puhuu pariskunnan elämästä tarinana, ymmärtämättä lainkaan, että oikeat ihmiset ovat todella käyneet tämän läpi. Leffa kritisoi hieman tositapahtumiin perustuvien elokuvien sensaatiohakuisuutta, joskin samalla se myös kompastuu vähän samaan kuoppaan. On hassua, että leffassa kritisoidaan Elizabethia ja elokuvantekijöitä, jotka haluavat hyötyä Gracien ja Joen suhteesta, kun samalla itse May December hyötyy Mary Kayn ja Vilin kohusuhteesta.




Tätä tiettyä kyseenalaisuutta lukuun ottamatta Samy Burchin käsikirjoitus on todella väkevä. Se pistää katsojansa todella pohtimaan, sekä sisältää oivia metaforia. Hahmojen välinen dialogi on onnistuneesti kirjoitettua ja itse hahmot ovat erinomaisen moniulotteisia. Burch ei ole halunnut käsitellä vaikeaa aihettaan tyypillisen mustavalkoisesti ja hyvä niin. Vahvan tekstin pohjalta ohjaaja Todd Haynesin on ollut helppo työstää vahva elokuva. Haynes leikittelee genreille toimivasti ja pääasiassa draamaan kääntyvä May December pitää myös sisällään oudon komediallisia puolia, sekä myös trillerimäistä ahdistavaa ilmapiiriä. Tähän päälle elokuva on taitavasti kuvattu ja hyvin leikattu kasaan. Tekniset puolet ovat kunnossa lavasteita, valaisua ja äänityöskentelyä myöten. Elokuvan musiikit ovat Marcelo Zarvosin tulkintoja Michel Legrandin säveltämistä musiikeista Sanansaattaja-filmiä (The Go-Between - 1971) varten. Ylidramaattiset pianonsoitot ovat samanaikaisesti kiinnostava häiriötekijä että ravisteleva tehokeino.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 9.3.2024
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
May December, 2023, Gloria Sanchez Productions, Killer Films, MountainA, Project Infinity, Taylor & Dodge


tiistai 12. maaliskuuta 2024

Arvostelu: Damsel (2024)

DAMSEL



Ohjaus: Juan Carlos Fresnadillo
Pääosissa: Millie Bobby Brown, Ray Winstone, Angela Bassett, Brooke Carter, Nick Robinson, Robin Wright ja Shohreh Aghdashloo
Genre: fantasia, jännitys
Kesto: 1 tunti 48 minuuttia
Ikäraja: 13

Damsel on Millie Bobby Brownin tähdittämä fantasiaelokuva. Dan Mazeau työsti elokuvan käsikirjoituksen ja Juan Carlos Fresnadillo pestattiin ohjaajaksi. Kuvaukset käynnistyivät alkuvuodesta 2022 ja alun perin elokuvan oli tarkoitus ilmestyä lokakuussa 2023, mutta Hollywoodin näyttelijöiden ja käsikirjoittajien lakon takia julkaisua päätettiin siirtää. Nyt Damsel on julkaistu Netflixin suoratoistopalvelussa ja itse odotin leffan näkemistä kiinnostuneena. Sen premissi vaikutti hyvältä, minkä lisäksi olin toiveikas näkemään fantasiaelokuvan, joka ei perustunut vaikkapa kirjaan tai videopeliin, eikä ollut uudelleenfilmatisointi jostain aiemmasta elokuvasta. Katsoinkin Damselin heti sen julkaisupäivänä.

Taloudellisissa vaikeuksissa rypevän perheen tytär Elodie naitetaan kuninkaallisperheen prinssille. Hääonni ei kestää kauaa, kun Elodie kauhukseen huomaa, että hänet tarvittiinkin vain rituaaliuhriksi kuninkaallisia vuosisatoja piinanneelle lohikäärmeelle.




Netflixin Stranger Things -sarjasta (2016-) ja Elona Holmes -elokuvista (2020-2022) tuttu Millie Bobby Brown näyttelee Elodieta, nuorta naisenalkua, joka naitetaan Aurean kuningaskunnan prinssille (Nick Robinson), jotta Elodien perheen talousongelmat saataisiin ratkottua. Elodie ehtii hetken uskoa, että perheen onni kääntyy, kunnes hänet hääiltana heivataan vuorella luolastoon, jossa vaanii nälkäinen lohikäärme (äänenä Shohreh Aghdashloo). Elodien täytyy käyttää kaikkea neuvokkuuttaan ja taitojaan, jos hän mielii päästä luolastosta ulos elävänä. Brown suoriutuu roolistaan tuttuun tapaansa menevästi, tulkiten hyvin Elodien kasvavaa sinnikkyyttä ja taistelutahtoa. On hetkiä, joissa Brown ei täysin vakuuta, mutta pääasiassa hän ajaa hyvin asiansa.
     Elokuvassa nähdään myös Ray Winstone Elodien isänä ja Brooke Carter Elodien pikkusiskona Floriana, sekä Angela Bassett siskosten äitipuolena ja Robin Wright Aurean kuningattarena Isabellena. Sivunäyttelijät hoitavat tonttinsa myös pääasiassa menevästi. Winstone ja Bassett ovat mainiot Elodien vanhempien osissa ja Netflixin House of Cards -sarjassa (2013-2018) häikäissyt Wright istuu jälleen täydellisesti arvokkaan, mutta häikäilemättömän johtajan osaan. Robinson on hieman puinen prinssi Harryna, kun taas Aghdashloon ääni sopii erinomaisesti luolastossa lymyilevälle lohikäärmeelle. Aghdashloon äänestä löytyy tiettyä pehmeyttä, mutta myös viekkautta ja uhkaavuutta, joilla lohikäärmeelle luodaan jännittävä presenssi silloinkin, kun sitä ei haluta vielä näyttää kunnolla katsojille.




Damselista löytyy vikansa, mutta elokuva onnistui silti jopa hieman yllättämään minut. Netflixin omat leffat eivät ole järin tunnettuja laadukkuudestaan ja vaikka aiemmin mainitsemieni pointtien takia toivoinkin hyvää lopputulosta, olin silti varautunut siihen, että kyseessä ei olisi kovin hyvä raina. Damsel kuitenkin osoittautui oikein toimivaksi fantasiaelokuvaksi, joka leikittelee hieman satukliseillä. Jo elokuvan nimi viittaa avuttomiin neitokaisiin, jotka ovat hädässä, usein jonkin hirviön armoilla. Elodie ei kuitenkaan jää odottamaan mitään prinssi Uljasta pelastamaan päivää, vaan ottaa selviytymisensä omiin käsiinsä. Uskon, että erityisesti nuoriin naiskatsojiin Damsel puree lujaa.

Elokuva lähtee käyntiin vielä varsin tyypillisin satutavoin. Vaikka heti prologista lähtien viestitään tulevasta tulisesta uhkasta, leffa esittää jonkin aikaa olevansa värikäs ja ihana rakkaustarina, kunnes paljastaa todelliset kyntensä, kun prinssi Henry pudottaa pahaa-aavistamattoman Elodien syvään kuiluun ja lohikäärmeen pesään. On pääasiassa jännittävää seurata Elodien yritystä päästä ulos luolastosta. Kohtaamiset lohikäärmeen kanssa ovat vauhdikkaita ja tiivistunnelmaisia, eivätkä ne sovi perheen pienimmille. Leffan ongelmiin taas kuuluu kertomuksen täysi ennalta-arvattavuus, joka toisaalta syö jännitettä. On myös vähän väliä turhauttavaa, kuinka Elodie ähkii ja puhkii menemään luolastossa, vaikuttaen jatkuvasti unohtavan vaanivan vaaran. Lohikäärmeen hajuaisti taas vaihtelee tarkkuudessaan kohtausten välillä. Toisinaan peto osaa paikallistaa Elodien tarkasti, välillä taas neito saattaa piileskellä viereisen kivenmurikan takana, eikä lohikäärme löydä häntä. Yhdessä kohtaa taas lohikäärme aiheuttaa aivan järjetöntä tuhoa liekeillään ja seuraavassa kohtauksessa sama alue esitetään koskemattomana ja vehreänä.




Elokuvan ohjauksesta vastaa Juan Carlos Fresnadillo, joka oli aiemmin tehnyt muun muassa 28 viikkoa myöhemmin -kauhuleffan (28 Weeks Later - 2007). Fresnadillo tuokin mukavia kauhuvivahteita mukaan Damseliin, eikä tee siitä mitään koko perheen fantasiaseikkailua. Dan Mazeaun käsikirjoitus sisältää todella hyviä ideoita ja kelpo toteutuksen, joka kuitenkin kaipaisi hieman lisäpotkua, tiettyjen epäkohtien viilausta ja turhien, katsojille liikaa ja tyhmästi selittelevien repliikkien poistoa. Esimerkiksi yhdessä kohtaa katsojalle on jo hyvin tehty selväksi, ettei Elodie ole suinkaan ensimmäinen sinisilmäinen nuori nainen, jolle on tehty vastaava temppu, mutta silti Elodien täytyy lähes suoraan kameralle selittää tilannetta. Teknisiltä ansioiltaan Damsel yllättää erityisesti. Se on hyvin kuvattu ja luolastossa valaisua hyödynnetään tyylikkäästi. Pimeys vallitsee, mutta katsoja näkee silti täysin hyvin, mitä Elodie puuhaa. Lavasteet ovat hienot, puvut oivalliset ja maskeeraajat ovat saaneet aikaan ikävän näköisiä palovammoja. Isoimmaksi huojennuksekseni itse lohikäärme on vaikuttava digihirviö, mutta jotkut tietokoneella luoduista taustoista ja rakennuksista eivät ihan vakuuta. Äänimaailma on hyvin rakennettu ja David Flemingin säveltämät musiikit tunnelmoivat mainiosti taustalla.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 8.3.2024
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Damsel, 2024, PCMA Management and Productions, Roth/Kirschenbaum Films


maanantai 11. maaliskuuta 2024

Arvostelu: Tuulen laakson Nausicaä (風の谷のナウシカ - 1984)

TUULEN LAAKSON NAUSICAÄ

風の谷のナウシカ



Ohjaus: Hayao Miyazaki
Pääosissa: Sumi Shimamoto, Gorō Naya, Ichirō Nagai, Yoshiko Sakakibara, Iemasa Kayumi, Yōji Matsuda, Hisako Kyōda, Kōhei Miyauchi, Mahito Tsujimura, Miina Tominaga, Makoto Terada, Akiko Tsuboi ja Rihoko Yoshida
Genre: anime, seikkailu, scifi, toiminta
Kesto: 1 tunti 57 minuuttia
Ikäraja: 12

Tuulen laakson Nausicaä on Hayao Miyazakin ohjaama ja käsikirjoittama anime-elokuva, joka perustuu Miyazakin omaan manga-sarjakuvaan. Piirtäjänä toiminut Miyazaki oli tehnyt ohjaajadebyyttinsä elokuvalla Lupin III - Cagliostron linna (ルパン三世 カリオストロの城 - 1979) ja vaikkei leffa ollut erityisen iso menestys, Animage-lehden toimittaja Toshio Suzuki ehdotti Miyazakille töitä. Miyazaki tarttui tarjoukseen ja loi mangan nimeltä Tuulen laakson Nausicaä, jota ryhdyttiin julkaisemaan vuonna 1982 ja joka nousi Animagen suosituimmaksi sarjakuvaksi. Animagen ja sen julkaisijan Tokuma Shotenin johtajat kannustivat Miyazakia kääntämään mangan elokuvan muotoon ja Miyazaki suostui sillä ehdolla, että saisi toimia ohjaajana. Miyazaki pyysi entisen yhteistyökumppaninsa Isao Takahatan tuottajaksi ja animaattoreiksi valittiin Topcraft-studio. Lopulta Tuulen laakson Nausicaä sai maailmanensi-iltansa 11. maaliskuuta 1984 - tasan 40 vuotta sitten! Maailmalle elokuva levisi aluksi englanniksi dubattuna ja nimellä "Warriors of the Wind", josta leikattiin jopa kaksikymmentä minuuttia pois. Miyazaki ja muut elokuvaa tehneet suuttuivat tästä, eivätkä pitkään suostuneet levittämään leffaansa ulkomaille, ennen kuin heidän myöhempiä töitä leikkaamattomina levittänyt Walt Disney -yhtiö tarjoutui esittämään elokuvaa ilman muutoksia. Julkaisuajan säädöistä huolimatta Tuulen laakson Nausicaästä tuli maailmanlaajuinen menestys, jota kriitikot ylistivät. Suosio johti siihen, että Topcraft-animointiyhtiön hankkineet Miyazaki, Takahata ja Toshio Suzuki perustivat Studio Ghiblin, joka nousi vuosien varrella maailman tunnetuimmaksi animeyhtiöksi. Itse en ollut aiemmin nähnyt Tuulen laakson Nausicaätä, vaikka olin tiennyt siitä jo kauan ja olin ostanut sen muutamia vuosia sitten, kun keräsin hyllyyni kaikki Studio Ghiblin leffat. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 40 vuotta, päätin vihdoin ja viimein katsoa ja arvostella sen juhlavuoden kunniaksi.

Tulevaisuudessa maailma on tuhoutunut suuren sodan myötä. Ihmiskuntaa uhkaa saastemeri ja jättivaltiot Tolmekia ja Pejite käyvät taistelua. Kun sota saapuu rauhalliseen Tuulen laakson kylään, paikallinen prinsessa Nausicaä päättää lopettaa konfliktin ja pelastaa luonnon ja sen eläimet, jotka valtiot yrittävät tuhota.




Elokuvan päähenkilö on sen nimikkohahmo, Nausicaä (äänenä Sumi Shimamoto), rauhaisan Tuulen laakson prinsessa. Kyseessä ei kuitenkaan ole mikään disneymäinen satuprinsessa ja avuton neito hädässä, vaan neuvokas ja päämääräinen seikkailija, joka on tottunut monenlaisiin vaikeuksiin ja onkin tiukan paikan tullen heti keksimässä ratkaisuja ja antamassa ohjeita. Toisin kuin muut, Nausicaä haluaa ratkoa asiat mahdollisimman rauhanomaisesti ja yrittääkin luoda yhteyttä myös vaaralliseksi muodostuneeseen luontoon ja sen hurjiin eläimiin, kuten jättimäisiin ötököihin, ohmuihin. Vuonna 1984 naissankarit olivat vähissä ja onkin hyvä nähdä, että tuohon aikaa oli kehitelty tällainen väkevä roolimalli nuorille tytöille. Nausicaä on nopeasti pidettävä tapaus, jonka vauhdikkaaseen seikkailuun lähtee mielellään mukaan.
     Muita hahmoja leffassa ovat muun muassa Nausicaän isä, sairastunut kuningas Jihl (Mahito Tsujimura), kylän viisas Muori (Hisako Kyōda), kauan poissa ollut seikkailija Yupa (Gorō Naya), silmälappuinen soturi Mito (Ichirō Nagai), Tolmekian johtaja Kushana (Yoshiko Sakakibara) ja tämän oikeana kätenä toimiva Kurotowa (Iemasa Kayumi), sekä pejiteläiset sisarukset Asbel (Yōji Matsuda) ja Lastelle (Miina Tominaga). Sivuhahmoja hyödynnetään mainiosti tarinassa, eikä yksikään vie huomiota päätähdeltä, vaikka erityisesti vanha Muori onkin oivallisen vekkuli tyyppi.




Tuulen laakson Nausicaä osoittautui todella vaikuttavaksi animeseikkailuksi - enpä oikeastaan yhtään vähempää odottanut, kun miettii, mikä työtiimi on ollut puikoissa. Vaikka kyseessä ei vielä varsinaisesti ole ollut Studio Ghiblin teos, sama jengi on periaatteessa ollut tässä ensimmäistä kertaa kasassa ja jo ensimmäisellä työllään poppoo osoittaa, miksi heidän yhtiönsä tulisi nousemaan hurjan arvostetuksi. Leffa säväyttää aika lailla joka osa-alueellaan, oli kyse sitten elokuvan tarinasta, sen maailmasta tai sen täyttämistä hahmoista - puhumattakaan häikäisevästä visuaalisesta toteutuksesta. Mutta palataan siihen myöhemmin.

Heti ensiminuuteillaan elokuva vakuuttaa, esitellessään lähtökohtia maailmalleen. Leffa sijoittuu dystooppiseen tulevaisuuteen, jossa ihmiskunta on omilla luomuksillaan tuhonnut kaiken ja vuosisatoja myöhemmin jäljelle jääneet elävät nyt rippeissä. Heti alussa isketään pöytään teemoja ihmisten aiheuttamasta tuhosta ja ilmastonmuutoksesta, jotka uhkaavat niin luontoa ja sen eläimiä kuin myös ihmiskuntaa itseään. Filmin kantavana teemana onkin luonnon, eläinten ja ylipäätään elämän arvostus, sekä sodan järjettömyys. Kuten Miyazakin myöhemmissäkin töissä tultaisiin useasti näkemään, ohjaaja nostaa sankareiksi luonnon kanssa yhtä olevia eläinrakkaita hahmoja, kun taas viholliset saapuvat aiheuttamaan tuhoa rakentamillaan koneilla ja aseilla.




Elokuva nappaa nopeasti mukaansa ja pitää otteessaan läpi kestonsa, tarinan kasvaessa yhä vain suurempiin ja eeppisempiin mittoihin. Mistään erityisen lapsiystävällisestä seikkailusta ei ole kyse, vaan filmi äityy ajoittain aika hurjaksikin. Toimintakohtaukset ovat välillä yllättävänkin rajuja ja ohmu-jättiötököiden hyökkäykset voivat olla perheen pienemmille katsojille karmivia. Ei leffa kuitenkaan pelkkää menoa ja meininkiä ole, vaan se osaa jatkuvasti rauhoittua ja syventyä päähenkilöönsä ja Nausicaän matkan syvempiin puoliin. Elokuva muuttuu myös loppupäässä onnistuneen herkäksikin. Hayao Miyazaki tekeekin loistotyötä niin ohjaajana kuin käsikirjoittajana, adaptoidessaan omaa mangaansa animemuotoon. Elokuvan teon aikaan mangasta oli julkaistu vasta osa numeroista ja Miyazaki joutuikin tekemään monia muutoksia, viedäkseen leffan tarinan päätökseen ja tiivistäessään kertomusta, esimerkiksi tiputtamalla pois mangasta tuttuja hahmoja.

Visuaalisesti Tuulen laakson Nausicaä on puhdasta silmäkarkkia. Animaattorit tekevät häikäisevää työtä läpi elokuvan, eikä filmistä löydy ainuttakaan hutiloiden piirrettyä otosta. Hahmot ja erilaiset olennot liikkuvat sulavasti ja etenkin Nausicaän lentokohtaukset ovat näyttäviä. Taustat ovat häkellyttävän yksityiskohtaisia ja elokuvan aikana nähdäänkin monenlaista maisemaa kauniista Tuulen laaksosta karumpiin sodan turmelemiin lokaatioihin. Värejä, valoja ja varjoja hyödynnetään upeasti. Kaiken kaikkiaan silmä todella lepää tätä filmiä katsoessa. Ääniefektit eivät ole ihan yhtä laadukkaasti toteutettuja, mutta sen sijaan tässä kohtaa vielä ensikertalaisen Joe Hisaishin säveltämät musiikit säestävät tapahtumia tehokkaasti ja monipuolisesti.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 19.1.2023
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
風の谷のナウシカ, 1984, Nibariki, Tokuma Shoten, Hakuhodo, Topcraft