keskiviikko 23. toukokuuta 2018

Arvostelu: Robin Hood (1973)

ROBIN HOOD (1973)



Ohjaus: Wolfgang Reitherman
Pääosissa: Brian Bedford, Phil Harris, Monica Evans, Peter Ustinov, Terry-Thomas, Pat Buttram, Andy Devine, Carole Shelley, Billy Whitaker ja Roger Miller
Genre: animaatio, seikkailu
Kesto: 1 tunti 23 minuuttia
Ikäraja: S

Robin Hood on Walt Disneyn animaatioelokuvien klassikkosarjan 21. osa. Elokuva perustuu vanhoihin englantilaisiin kansantarinoihin lainsuojattomasta jousimiehestä nimeltä Robin Hood. Hahmosta ja hänen seikkailuistaan on tehty useita kirjoja, lauluja, näytelmiä, pelejä ja tietenkin myös elokuvia, kuten Robin and Marian (1976), Robin Hood: Prince of Thieves (1991), Robin Hood: Men in Tights (1993), Robin Hood (2010), sekä tietty kaikkein suosituin ja tunnetuin, eli Errol Flynnin tähdittämä The Adventures of Robin Hood (1938). Suosittu seikkailijahahmo kun on, myös Walt Disney -yhtiö halusi tehdä oman version hänestä. Alunperin herra Disneyn tarkoituksena oli tehdä elokuva kettuhahmo Reynardista, mutta hän alkoi epäillä, ettei se saisi erityisen hyvää vastaanottoa ja projekti päätyi jäihin. Kun Robin Hoodin teko alkoi, tekijät päättivät pitää Reynard-ideasta kettupäähenkilön ja näin leffan Robin Hoodista tuli kettu. Elokuva on merkkiteos, sillä se oli ensimmäinen Disney-elokuva, jota alettiin tekemään Disneyn kuoleman jälkeen. Tämän takia paineet olivat suuret, sillä jos leffa ei olisi menestynyt, olisi animaatioiden teko vaikeutunut pahasti Disney-yhtiölle. Ottaen huomioon, millainen megastudio Walt Disney on nykyään, ei varmaan ole suuri yllätys, että Robin Hood todella oli hitti - jopa kaikkein menestynein Disney-animaatio ilmestyessään! Itse olin nähnyt Robin Hoodin useamman kerran lapsena ja pidin siitä paljon. Kesti kuitenkin vuosia, kunnes katsoin sen jälleen, arvostellakseni sen alkuvuodelle 2018, kuten monta muutakin Walt Disneyn klassikkosarjan teosta.

Kuningas Richardin ollessa ristiretkellä, hänen veljensä prinssi Juhana on ottanut vallan ja pitää kyläläiset köyhinä ja itsensä todella rikkaana. Onneksi on ovela Robin Hood ja hänen kaverinsa Pikku John, jotka haluavat oikeudenmukaisuutta ja varastavat rikkailta, antaakseen rahat takaisin köyhille. Tästä prinssi Juhana ei tietenkään pidä ja yrittää napata Robin Hoodin.

Brian Bedfordin ääninäyttelemä Robin Hood on ovela ja viekas, millaiseksi ketut yleensä kuvitellaan, mutta hänestä löytyy myös paljon sankarillisuutta. Vain alussa hahmoa voi pitää pahaisena varkaana, mutta nopeasti huomaa, että hän on todella hieno henkilö, joka välittää Nottingham-kaupungin asukkaista ja tekee mitä tahansa heidän vuokseen. Robin Hood tosiaan ryöstää rikkailta ja antaa köyhille, minkä takia monet rakastavat häntä. Vaikka onkin lainsuojaton, Robin Hoodia ei huoleta kiinnijääminen, vaan hän haluaa nauttia elämästään täysillä. Hän on myös erittäin taitava jousiampuja.
     Robin Hoodia auttaa Pikku John (Phil Harris), joka nimestään huolimatta ei ole kovin pieni, vaan karhu, joka on suurempi kuin Hood. Pikku John on mukava heppu, joka kuitenkin mätkii pahis-sarvikuonoja pataan, jos tarvitsee. Hahmo on hassu ja hyvä toveri Robin Hoodille. Tämä ei muuten ole ensimmäinen elokuva, jossa Phil Harris esittää karhua. Hän nimittäin ääninäytteli Baloo-karhua elokuvassa Viidakkokirja (The Jungle Book - 1967).
     Robin Hoodilla on joskus ollut suhde Marian-neidon (Monica Evans) kanssa, mutta jostain syystä he ovat ajautuneet erilleen. Hahmot ovat kuitenkin palavasti rakastuneita toisiinsa ja kaipaavat toisiaan kaiken aikaa. Marian-neito on kuninkaallinen, joten hänen ja Robin Hoodin romanssia ei kukaan hyväksyisi. Hahmo ei kovin paljoa tee elokuvassa, mutta hän on selvästi Robin Hoodin heikkous. Kettujen lempi onkin mainiosti tuotu esille ja se on uskottavaa läpi teoksen. Kummallista Marian-neidossa on se, että kuningas Richard on hänen setänsä, mutta Richard on leijona, kun taas Marian on kettu. Lapsilta tämä menee ohi, mutta aikuisia se saattaa hämmentää erittäin paljon.
     Elokuvan pahis on tosiaan prinssi Juhana (Peter Ustinov), joka on pistänyt itsensä johtajaksi, kuningas Richardin ollessa poissa. Prinssi Juhana on julma, mutta samalla erittäin hölmö ja kuvittelee olevansa paljon älykkäämpi kuin onkaan. Robin Hoodin onkin helppo varastaa aivan hänen silmiensä edestä. Prinssi Juhana yrittää olla uhkaava, mutta joutuu helposti paniikkiin, alkaa kaipaamaan äitiään ja imee peukaloaan. Hahmo on erinomainen pahis, sillä häntä ei luulisi ulkoapäin kovin pahaksi, hömelön oloinen kun on, mutta hänen tekonsa ovat hirveitä.




Muita pahiksia elokuvassa ovat prinssi Juhanan avustaja sir Hiss (Terry-Thomas) ja Nottinghamin säälimätön sheriffi (Pat Buttram). Sir Hiss osaa hypnotisoida ja hän saikin kuningas Richardin lähtemään. Sir Hiss huomaa monia asioita, joita prinssi Juhana ei ja yrittääkin varoittaa johtajaansa, kun Robin Hood on läsnä, mutta prinssi Juhana ei valitettavasti huomioi häntä. Sir Hiss vaikuttaa välillä uskolliselta palvelijalta ja välillä taas siltä, ettei hän jaksaisi prinssi Juhanaa enää sekuntiakaan. Tällä kertaa Disney-seikkailussa pahiksen kätyri ei olekaan se hölmö tyyppi, vaan se fiksumpi. Nottinghamin sheriffi tosiaan on säälimätön. Hän vie lapsiltakin rahat ja selityksenä hän antaa, että kyseessä on vero. Hahmo tekee asiat niin inhottavasti ja ärsyttävästi, että häntä vihaa hyvin nopeasti. Nämäkin pahishahmot ovat mainioita.
     Muita hahmoja leffassa ovat munkki Tuck (Andy Devine), joka yrittää hieman vastustaa prinssi Juhanan hirmuvaltaa, rouva Kotkot (Carole Shelley), joka on Marian-neidon ystävä, pupupoika (Billy Whitaker), joka ihailee Robin Hoodia yli kaiken, sekä trubaduuri Allan a Dale (Roger Miller), joka toimii kertojana.

Robin Hoodin tunnelma on mainiosti luotu. Lähes koko leffan kulkee iloinen mieli, joka välittyy todella selkeästi Robin Hoodin ja Pikku Johnin ystävyydestä. Tosiaan vain ihan elokuvan alussa päähenkilöä voi pitää varkaana, mutta loppuleffan ajan häntä pitää hyväntekijänä ja sankarina. Aluksi kaksikko varastelee prinssi Juhanalta vain huvin vuoksi, mutta mitä pidemmälle tarina kulkee, sitä paremmin he tajuavat, että heidän täytyy päättää prinssi Juhanan hirmuvalta. Hän nimittäin oikeasti pitää Nottinghamilaisia tiukassa otteessaan sheriffin avulla. Kaupunkilaisille ei jää mitään, sillä sheriffi ja prinssin sotilaat vievät kaiken veroina, joita kasvatetaan kaiken aikaa. Lapset eivät luultavasti näe vielä, kuinka hirveää tilannetta elokuvassa näytetään, sillä mukana on söpöjä eläimiä ja hassuja kohtia. Hirveistä kohtina esimerkkinä elokuvan alkupäässä nähtävä kohtaus, jossa eräässä pikkutalossa vietetään pupupojan syntymäpäiviä ja hän saa lahjaksi kolikon, jota varten koko suuri perhe on säästänyt. Yhtäkkiä sheriffi tulee ja vie kolikon paljon itseään pienemmältä pupupoloiselta. Katsojana pistää koko ajan enemmän ja enemmän vihaksi, mitä pidemmälle tarina kulkee ja toivoisi, että Robin Hood ampuisi jokaista pahista nuolella päähän.




Tunnelman luonti onkin erittäin hyvin tehty, sillä vakavat ja hirveät asiat ovat täysin tasapainossa iloisen mielen kanssa. Hirveisiin kohtiin on tietty pistetty mukaan jonkinlaista hupsuilua tai Robin Hood saapuu pelastamaan päivän, jotta ne eivät ole täysin kauheita lapsikatsojille. Huumoria on mukana piristämässä elokuvaa ja se toimii sekä lapsille että aikuisille. Seikkailuhenki on läsnä koko elokuvan alusta loppuun, mikä syntyy hahmoista ja elokuvan maailmasta, jonne itsekin haluaisi päästä; ihan sama oliko kyseessä nuhjuinen kaupunki, hieno linna, vai vihreä metsä. Katsojana haluaisi liittyä Robin Hoodin tiimiin ja lähteä varastelemaan rikkailta. Ryöstelykohtauksia on mielenkiintoista seurata, sillä ne ovat erittäin kekseliäitä. Romantiikkaakin on tietty mukana, mikä syntyy Robin Hoodin ja Marian-neidon kohdatessa pitkästä aikaa. Rakkaus ei ole erityisen suuressa roolissa, mutta välittyy hyvin katsojille. Välillä elokuva on valitettavasti hieman tylsä ja se loppuu aika yllättäen, mutta onneksi nämä eivät erityisemmin haittaa kokonaisuutta. Robin Hood onkin hyvä seikkailuelokuva koko perheelle, eikä mikään ihme, että se oli aikoinaan niin suosittu.

Visuaalisesti Robin Hood on hienon näköinen elokuva ja se on animoitu erinomaisesti... tavallaan. Animoinnissa on nimittäin kierrätetty materiaalia sekä aiemmista Disney-elokuvista että myös ihan tästä leffasta! Kyse on siis lyhyistä pätkistä, joissa hahmot tekevät täysin identtisesti jotain, mikä on nähty jossain aiemmin. Tavallaan on hauskaa, jos kyse on edellisistä Disney-elokuvista kierrätetyistä asioista, sillä silloin voi miettiä kopioinnin nokkelana viittauksena kyseisiin kohtiin, mutta tavallaan sitä voi pitää laiskana työnä. Elokuva kuitenkin näyttää hyvältä, joten itselläni ei ole valittamista. Hahmot ovat hienosti toteutettuja ja värimaailma on erinomainen. Ohjauksesta vastaa Wolfgang Reitherman, joka oli tätä ennen ohjannut Disney-elokuvat Miekka kivessä (The Sword in the Stone - 1963), Viidakkokirja ja Aristokatit (The Aristocats - 1970). Hän toimi ohjaajana myös 101 dalmatialaista -leffassa (One Hundred and One Dalmatians - 1961), joten kokemusta ja taitoa häneltä löytyy. Robin Hoodin musiikin on säveltänyt George Bruns, joka on tehnyt hyvää työtä. Elokuvassa kuullaan myös muutama laulu, mutta silti tätä Disney-pätkää on vaikea laskea musikaaliksi.

Blu-rayn kuvanlaatu on todella hyvä, mutta valitettavasti Blu-ray -julkaisun lisämateriaalit eivät ole. Lisämateriaalina on laula-mukana -versio elokuvasta, poistettu tarinaosio "Love Letters", vaihtoehtoinen loppu, lähes kymmenenminuuttinen Mikki Hiiri -lyhytelokuva "Ye Olden Days", sekä galleria elokuvaa varten tehdyistä luonnoskuvista, mutta itse elokuvan teosta ei ole mitään pätkää, eikä edes poistettuja kohtauksia.




Yhteenveto: Robin Hood on mainio seikkailuelokuva koko perheelle, josta löytyy hyvässä tasapainossa vakavia teemoja ja iloista mieltä. Elokuvan maailma on todella karu paikka, joten onneksi mukana on hassuttelua, joka toimii sekä lapsille että aikuisille. Robin Hood itse on erittäin hyvä seikkailuhahmo ja hänen toverinsa Pikku John on hauska heppu. Robin Hoodin ja Marian-neidon rakkaustarina on saatu hyvin tehtyä elokuvaan. Kaikki kolme pahista - prinssi Juhana, sir Hiss ja Nottinghamin sheriffi - ovat mainioita tapauksia omilla tavoillaan, vaikka inhottavia tyyppejä ovatkin. Paikoitellen leffa on hieman tylsä ja lopetus tulee oudon yllättäen, mutta muuten elokuva tarjoaa hyvän seikkailukertomuksen. Visuaalisesti leffa on hyvännäköinen, eikä minua häiritse animointipätkien kopiointi vanhoista Disney-leffoista. Itse koen ne lähinnä kivoina viittauksina aiempaan tuotantoon. Suosittelen Robin Hoodia seikkailunnälkäisille lapsille sekä lapsenmielisille.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 31.3.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Robin Hood, 1973, Walt Disney Productions


maanantai 21. toukokuuta 2018

Arvostelu: Solo: A Star Wars Story (2018)

SOLO: A STAR WARS STORY (2018)



Ohjaus: Ron Howard
Pääosissa: Alden Ehrenreich, Joonas Suotamo, Woody Harrelson, Emilia Clarke, Donald Glover, Paul Bettany, Phoebe Waller-Bridge, Thandie Newton, Jon Favreau ja Linda Hunt
Genre: scifi, seikkailu, toiminta
Kesto: 2 tuntia 15 minuuttia
Ikäraja: 12

Kauan sitten, kaukaisessa galaksissa...

George Lucasin luoma Star Wars on kenties maailman tunnetuin elokuvasarja. Aluksi sitä ilmestyi kolmen leffan verran vuosina 1977 (Star Wars: Episode IV - A New Hope), 1980 (Star Wars: Episode V - The Empire Strikes Back) ja 1983 (Star Wars: Episode VI - Return of the Jedi), minkä jälkeen Lucas palasi jatkamaan sarjaa esiosatrilogialla vuosina 1999 (Star Wars: Episode I - The Phantom Menace), 2002 (Star Wars: Episode II - Attack of the Clones) ja 2005 (Star Wars: Episode III - Revenge of the Sith). Vielä 2005 puhuttiin siitä, että elokuvien puolella sarja olisi päättynyt, mutta kun Lucas myi Lucasfilm-yhtiönsä Walt Disney -yhtiölle, ilmoitettiin että uusia Star Wars -filmejä olisi tulossa. Sen lisäksi, että Disney päätti jatkaa sarjaa uudella trilogialla, yhtiö ilmoitti myös tekevänsä lisäosaleffoja, joista ensimmäisenä ilmestyi Rogue One: A Star Wars Story (2016). Sen jälkeen paljastettiin, että yhtiöllä oli tekeillä elokuva yhdestä Star Warsin suosituimmasta hahmosta, Han Solosta, mikä herätti hyvin ristiriitaisia reaktioita. Jotkut alkoivat innolla odottamaan filmiä sankarinsa nuoruusvuosista, kun taas jotkut pohtivat, onko tämä jo liian näkyvää rahastusta. Itse kuulun harmillisesti niihin jälkimmäisiin. Kun kuulin elokuvasta, en ollut kovin yllättynyt, mutten myöskään innostunut millään lailla. Pientäkin intoa on latistanut se, kuinka paljon ongelmia ilmeni leffan kuvauksissa. Sen alkuperäinen ohjaajakaksikko Phil Lord ja Christopher Miller erotettiin, kun he olivat ehtineet kuvaamaan jo viikkoja. Uudeksi ohjaajaksi valittiin Ron Howard, joka joutui kuvaamaan paljon uudestaan. Tämän lisäksi liikkui huhuja, ettei Lucasfilm olisi tyytyväinen Han Solon näyttelijän, Alden Ehrenreichin suoritukseen, joten hänelle olisi pestattu valmentaja kuvauksiin. Vaikka leffaa kuvattiin vähän väliä uudestaan ja siinä oli hyvin paljon ongelmia, Lucasfilm piti kiinni toukokuun ensi-illasta, mikä sai minut pelkäämään, että lopputuloksena olisi kiirehditty ja kehno tekele. Meninkin hyvin varautuneena katsomaan Solo: A Star Wars Storyn sen lehdistönäytökseen, toivoen, että lopputulos onnistuisikin kaikesta huolimatta yllättämään.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää hieman SPOILEREITA koskien saagan aiemmin ilmestyneitä osia Star Wars: Episode IV - A New Hope ja Rogue One: A Star Wars Story!

Nuori Han Solo ja hänen uusi ystävänsä Chewbacca päätyvät mukaan galaksin pahamaineisten gangstereiden bisneksiin.

En varmuudella tiedä, onko totta, että Alden Ehrenreichille olisi palkattu näyttelijävalmentaja kuvauksiin, muttei sillä mielestäni ole loppujen lopuksi mitään väliä, sillä joka tapauksessa Ehrenreich suoriutuu työstään kunnialla. Aluksi itselleni tuotti vaikeuksia se, että jotakuta muuta kuin Harrison Fordia kutsutaan Han Soloksi, mutta hyvin nopeasti hyväksyin Ehrenreichin version hahmosta. Ehrenreich on selkeästi tutkinut Fordin eleitä Hanina ja onnistunut imitoimaan niitä, jolloin hahmo todella tuntuu nuorelta versiolta vanhasta tutusta Solosta. Homma ei kuitenkaan muutu pelkäksi kopioimiseksi, vaan Ehrenreich onnistuu tuomaan mukaan myös oman lisäyksensä. Nuori Han Solo on tietty energisempi ja innokkaampi kuin alkuperäisen trilogian versio. Hahmo on paljon optimistisempi, sillä hän ei ole vielä ehtinyt näkemään galaksia kunnolla.
     Ja mitäpä olisi Han Solo ilman hänen uskollista karvatoveriaan Chewbaccaa? Star Wars: The Force Awakensissa (2015) ja Star Wars: The Last Jedissä (2017) hahmoa esittänyt Joonas Suotamo palaa kolmatta kertaa rooliin, ja on hienoa nähdä, kuinka paljon ruutuaikaa hahmo saa. Hanin tavoin myös Chewbacca on nuorempana hieman erilainen kuin millaisena hänet on totuttu näkemään. Tai no, nuorempana ja nuorempana. Kuten jo trailereista kävi selville, Chewbaccalla on ikää ainakin yli 200 vuotta, joten kovin nuoresta wookieesta ei ole kyse. Suotamo on selvästi jo täysin kotonaan karvapuvussa ja toivon, että hän saa jatkaa roolia vielä pitkään. Pääsin muuten haastattelemaan Suotamoa toukokuun alussa; haastattelun voi löytää tästä.
     Elokuvassa esiintyy myös alkuperäisestä trilogiasta tuttu Lando Calrissian, tällä kertaa laulaja Donald Gloverin tulkitsemana. Myös Glover onnistuu ottamaan vaikutteita alkuperäisestä näyttelijästä, Billy Dee Williamsista, ja tuomaan mukaan jotain uutta. Lando on omahyväinen ja hyvin itseensä luottava rento heppu. Toveriksi Landolle on luotu uusi droidihahmo L3-37 (Phoebe Waller-Bridge). Uusissa Star Wars -leffoissa on mielestäni onnistuttu erinomaisesti etenkin droidihahmojen kanssa. Rogue Onen K-2SO oli hauskan sarkastinen ja The Force Awakensin BB-8 on mitä suloisin tapaus. Olinkin siis järkyttynyt, kuinka pahasti L3-37:n kohdalla on epäonnistuttu. Hahmolle on luotu persoonaa sillä, että hänen mielestään droidit ovat kuin orjia ja hän haluaa vapauttaa droidit ja synnyttää vastarinnan. Aluksi tämä on hauskan kekseliäs idea, mutta hyvin nopeasti se muuttuu todella saarnaavaksi, etenkin kun hahmosta ei löydy mitään muita puolia.





Onneksi muut uudet hahmot ovat paljon paremmin kirjoitettuja, vaikkeivät varmasti tule nousemaan yhtä suosituiksi kuin edes Star Warsin vähemmän klassiset henkilöt. Woody Harrelson on oiva valinta Tobias Beckett -rikolliseksi, joka antaa Hanille tärkeitä oppeja. Harmillisesti Beckettin rikollisryhmään kuuluvat Val-vaimo (Thandie Newton) ja nelikätinen Rio-olio (Jon Favreau) jäävät aika unohdettaviksi. "Game of Thrones" -sarjasta (2011-) tutun Emilia Clarken kulmakarvat eivät liiku yhtä villisti kuin yleensä, eikä hänen Qi'ra-hahmonsa erityisemmin mitään tarjoakaan. Parissa kohtaa Clarke pääsee onneksi mukaan toimintaan ja osoittaa, ettei Qi'ralle kannata ryttyillä. Paul Bettany nähdään gangsteripomo Dryden Vosina, jolle Beckett työskentelee. Alunperin rooliin oli valittu Michael K. Williams, mutta kun hän ei päässyt uusintakuvauksiin, hänet korvattiin Bettanylla. Korvaus on mainio ja Bettany toimii osassaan, vaikka Drydenin ruutuaika jää harmillisen pieneksi. Mukana saattaa myös olla tuttuja naamoja aiemmista elokuvista...

Ottaen huomioon, millaisia vaikeuksia Solo: A Star Wars Storyn kuvauksissa oli, monet olivat jo täysin valmiita totaaliseen katastrofiin. Olenkin siis äärimmäisen yllättynyt, kuinka onnistunut lopputulos on. Kyseessä ei todellakaan ole Star Wars -saagan parhaimmistoa, mutta heikompien tekijöiden kanssa tämä olisi voinut olla paljon huonompi. Filmi nappasi minut heti mukaansa vauhdikkaan alkunsa ansiosta ja hyvin nopeasti pystyin sanomaan, että Solo tulee olemaan selkeästi parempi Star Wars Story kuin aiempi Rogue One. Filmin aikana myös nähdään yksi todella näyttävä sotakohtaus, joka oli minun mielestäni sitä, mitä Rogue Onen olisi pitänyt olla. Se tuntui oikeasti karulta sodalta, millaista ei ole aiemmin Star Warseissa nähty. Tämä on kuitenkin vain yksi kohtaus ja muu leffa onkin sitten hyvin erilaista. Kyseessä on paljon pienimuotoisempi tarina kuin yleensä kaukaisessa galaksissa ja pidin erittäin paljon siitä, ettei koko universumin kohtalo ole vaakalaudalla, vaan elokuva kertoo galaksin alamaailmasta ja sen rikollisista. Imperiumi osoittaa olemassaolonsa muutamassa kohtaa, mutta pääasiassa leffa keskittyy muihin asioihin. Ja hyvä niin, sillä siten elokuvakokemus tuntui oudonkin raikkaalta. Solosta löytyy sitä vanhaa tuttua, mutta samalla se tarjoaa ennennäkemättömiäkin juttuja ja osoittaa, että Lucasfilmillä todella on tarinoita kerrottavanaan.




Elokuvan juoni ei valitettavasti ole mitä mielenkiintoisin, mutta paikat ja tapahtumat, minne juoni hahmoja vie, ovat niin kiehtovia, että filmi todella vie mukanaan. Leffa kulkee nopealla temmolla eteenpäin, muttei kuitenkaan kiirehdi, jolloin se onnistuu viihdyttämään läpi kestonsa. Toimintakohtaukset ovat tyylikkäitä ja takaa-ajot jännittäviä. Myös rauhalliset kohtaukset, joissa hahmoja syvennetään, ovat kiinnostavia. Hahmotkin ovat tässä Star Wars Storyssa mielenkiintoisempia Rogue Oneen verrattuna, mikä saa katsojan paremmin syventymään seikkailuun. He eivät ole persoonattomia ja heillä tuntuu olevan oikea tarkoituksensa. Lucasfilm on selvästi ottanut opikseen Rogue Onesta, eikä tällä kertaa vain hylkää uusia hahmojaan leffan lopuksi. Alden Ehrenreich vahingossa jo paljastikin haastattelussa, että hän on kirjoittanut kolmen elokuvan sopimuksen ja kuten tästä oli pääteltävissä, Solon tarina jää kesken. Ja kun ottaa huomioon, kuinka energisen, mukaansatempaavan, jännittävän, jokseenkin hauskan ja oikeasti yllättävän elokuvan tekijät saivat ongelmista huolimatta aikaiseksi, minulla ei ole mitään sitä vastaan, että jatkoa on tulossa.

Ennen Solon näkemistä ajattelin, ettei hahmon sooloelokuvaa (heh heh) oikeastaan tarvita, sillä Han on niin mysteerinen heppu Star Wars: Episode IV - A New Hopessa, ettei hänen taustojaan tarvitse selittää. Kuitenkin mitä pidemmälle elokuva kulki, sitä enemmän minua alkoi kiinnostaa Hanin menneisyys. Pidin tavasta, miten hän päätyy rikollisille poluille ja kaikkein eniten pidin siitä, miten Han tapaa Chewbaccan. Ensikohtaaminen on aivan mahtavasti ja todella kunnioittavasti kirjoitettu. Kaksikon ystävyyden muodostuminen onkin filmin parasta antia, sillä se on saatu tuntumaan aidolta. Pidin myös Hanin ja Landon ensikohtaamisesta, sekä siitä, miten peli Millennium Falcon -aluksen kohtalosta on kirjoitettu mukaan. Ja jo A New Hopessa mainittu Kesselin reitti on erinomaisesti ja hyvin yllättävästi toteutettu. Vuosia fanit ovat kiukutelleet siitä, ettei Han voinut lentää Kesselin reittiä alle kahdessatoista parsekissa, sillä parsek on matkan mittayksikkö eikä ajan. Lucasfilm onkin onnistunut keksimään tälle hauskan ja ennen kaikkea toimivan selityksen. Valitettavasti yhtiö on päättänyt tunkea mukaan selityksiä sellaisillekin asioille, joita en usko, että kovin moni haluaisi tietää. Onko kukaan koskaan oikeasti miettinyt, miksi Hanin sukunimi on Solo? Jos olet, niin nyt saat sen selville! Star Wars: The Last Jedissä monia häiritsi Millennium Falconin ohjaamossa roikkuvat kultaiset avaruusnopat, joille luotiin outoa merkitystä, vaikkei niitä oltu aiemmin kunnolla nähty. No mutta onneksi Solossa niitä oikein korostetaan monta kertaa!

Noppien lisäksi filmistä löytyy paljon muitakin viittauksia muuhun Star Wars -maailmaan. Viittauksia on niin leffoihin, kirjoihin, sarjoihin kuin peleihinkin ja täytyy olla aikamoinen fani, jotta ne kaikki tunnistaa. Jo ensimmäisestä Star Wars -filmistä lähtien joka elokuvassa on kuultu lause "I have a bad feeling about this." ("Minulla on paha aavistus tästä.") Tässä lause oli mainiosti käännetty muotoon "I have a really good feeling about this!" ("Minulla on todella hyvä aavistus tästä!") Leffasta löytyy myös viittaus, joka ei liity Star Wars -leffoihin, mutta on ihan ymmärrettävästi mukana, sillä alkuperäinen Han Solo -näyttelijä Harrison Ford esiintyi siinäkin. Elokuvaan on nimittäin piilotettu ensimmäisen Indiana Jones -seikkailun, Raiders of the Lost Arkin (1981) alussa nähty kultainen patsas!




Solon ohjaajana toimii tosiaan Ron Howard, joka osoittautui oikeaksi mieheksi hommaan. Hän on hyvin ymmärrettävä valinta, sillä Howard ja George Lucas ovat olleet ystäviä vuosikymmenien ajan, joten on ihan loogista, että Howard jatkaisi jotain Lucasin luomaa. Paikoitellen elokuvasta kyllä huomaa, kun siinä on käytetty alkuperäisen ohjaajakaksikko Lordin ja Millerin materiaaleja, sillä ne ovat selkeästi vitsikkäämpiä, mutta Howard on onnistunut luomaan tarpeeksi hyvän tasapainon niiden kohtausten ja oman henkensä välille. Kasdanin veljesten työstämä käsikirjoitus ei ole mitä kiinnostavin juoneltaan, joten täytyy myös kiittää Howardia, että hän on onnistunut luomaan siitä menevän kokemuksen. Mukana on muutamia kehnompia repliikkejä, mutta niitä on Star Warsista löytynyt aina. Visuaalisesti Solo on tietty silmäkarkkia. Leffa on kuvattu taidokkaasti, minkä lisäksi sen lavasteet ovat näyttävät, puvut upeita ja maskeeraukset fantastisia (vaikkakin Dryden Vosin arvet ovat hieman viimeistelemättömät). Elokuvassa on hienosti yhdistelty nukeilla luotuja avaruusolioita ja tietokone-efektejä. Filmin äänimaailmakin on oivallisesti luotu. Myös musiikeissa Solo onnistuu Rogue Onea paremmin. Siinä missä Rogue One kuulosti siltä, että joku fanipoika olisi säveltänyt musiikkia, mikä kuulostaa hieman Star Warsilta, muttei liikaa, jottei hänen työnsä jää Youtubessa tekijänoikeussyytteiden alle, Solossa on rohkeasti yhdistelty John Powellin uusia sävelmiä ja John Williamsin klassisia teemoja. Tällaisista fanipalveluksista huolimatta on kuitenkin sanottava, että leffan voi katsoa ihan sujuvasti ilman, että on nähnyt mitään muuta Star Wars -elokuvaa. Ei siitä yhtä paljon irti saa, mutta toimii se silti omana avaruusseikkailunaan.

Yhteenveto: Solo: A Star Wars Story on yllättävän mainio avaruuslänkkäri, missä on kaikin puolin yhdistelty vanhoja tuttuja Star Wars -juttuja uusiin asioihin. Visuaalisesti filmi näyttää monin tavoin samalta kuin alkuperäinen trilogia, mutta samalla se tarjoaa asioita, mitä saagassa ei ole aiemmin nähty. Ron Howardin luoma tunnelma tekee yhdistelemisen hienosti, mitä auttavat filmin musiikit, joista löytyy niin John Williamsin klassisia sävelmiä kuin John Powellin uusia sointuja. Myös Alden Ehrenreich, Joonas Suotamo ja Donald Glover onnistuvat ottamaan pohjan hahmojensa alkuperäisiltä näyttelijöiltä ja tuomaan heihin jotain uutta, jolloin meininki ei tunnu pelkältä kopioimiselta. Yhtä ärsyttävää droidia lukuunottamatta uudet hahmot ovat oivallisia ja heidän näyttelijänsä tekevät kelpo työtä. Elokuvan juoni ei ole mitä ihmeellisin, mutta sen tapahtumapaikat ja vauhdikkaat toimintakohtaukset ovat tarpeeksi mukaansatempaavia, jottei heikompi juonikuvio erityisemmin haittaa. Vaikka toisaalta pohdin yhä, onko leffa kovin tarpeellinen, olen lopulta hyvin tyytyväinen, että Solo: A Star Wars Story on olemassa. Se onnistuu monissa asioissa, etenkin siinä, että se sai minut haluamaan, ei vaan vaatimaan jatkoa. Filmi jää nimittäin aikas jännään paikkaan... Jos olet pitänyt kolmesta edellisestä Star Warsista, uskon Solonkin iskevän. Jos taas kuulut niihin, jotka inhoavat näitä uusia leffoja, tulet aika varmasti inhoamaan tätäkin. Se hyvä puoli Solossa on, että kaikista sen viittauksista ja silmäniskuista faneille huolimatta, elokuvan pystyy helposti katsomaan, vaikka aiemmat leffat eivät olisikaan tuttuja.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 20.5.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.starwars.com
Solo: A Star Wars Story, 2018, Lucasfilm, Walt Disney Pictures, Allison Shearmur Productions, Imagine Entertainment


lauantai 19. toukokuuta 2018

Arvostelu: Jurassic Park (1993)

JURASSIC PARK (1993)



Ohjaus: Steven Spielberg
Pääosissa: Sam Neill, Laura Dern, Jeff Goldblum, Richard Attenborough, Ariana Richards, Joseph Mazzello, Bob Peck, Martin Ferrero, Samuel L. Jackson, Wayne Knight ja BD Wong
Genre: seikkailu, jännitys
Kesto: 2 tuntia 7 minuuttia
Ikäraja: 12

Jurassic Park perustuu Michael Crichtonin samannimiseen kirjaan vuodelta 1990. Ohjaaja Steven Spielberg kiinnostui tarinasta jo ennen kirjan julkaisua ja Universal Pictures saikin ostettua kirjan oikeudet, jotta hän voi tehdä siitä elokuvan. Tuotanto lähti samantien käyntiin ja Crichton itse kirjoitti leffalle käsikirjoituksen ensimmäiset versiot. Kuvaukset alkoivat kesän 1992 lopussa ja Jurassic Park ilmestyi teattereihin kesällä 1993. Elokuva oli todella iso hitti, jopa kaikkien aikojen menestynein elokuva siihen aikaan! Yleisö rakastui elokuvaan ja myös kriitikot pitivät sitä upeana, vaikka muutamia negatiivisiakin arvioita ilmestyi. Leffa voitti kolme Oscar-palkintoa (mm. parhaat tehosteet), kuten myös monia muita palkintoja. Jurassic Park on vuosien varrella äänestetty useaan otteeseen parhaiden leffojen joukkoon ja monille tämä onkin kaikista paras elokuva. Itse näin elokuvan ala-asteella, kun sain isältäni DVD:nä alkuperäisen Jurassic Park -trilogian. Leffa oli mielestäni karmiva ja kesti vuosi tai pari, ennen kuin uskalsin katsoa sen uudestaan. Silloin vasta aloin oikeasti pitämään teoksesta ja olenkin katsonut sen vuosien varrella useasti uudelleen ja muutama vuosi sitten päivitin leffan ja sen jatko-osat Blu-raylle. Kun vuoden 2017 alussa mietin, mitä elokuvia arvostelisin ensimmäiselle puoliskolle vuodesta 2018, useat Steven Spielbergin leffat ilmestyivät mieleeni, Jurassic Park ensimmäisten joukossa - etenkin kun sarja on jälleen saamassa jatkoa. Katsoin elokuvan yhdessä tyttöystäväni ja ystäväni (jonka mielestä Jurassic Park on kaikkien aikojen paras leffa, minkä takia omistan tämän arvostelun hänelle) kanssa ja söimme samalla ihan tolkuttoman määrän herkkuja. Sen lisäksi näin leffan elokuvateatterissa, kun Finnkino näytti sen kuukauden klassikkona, jolloin rakastuin filmiin entistäkin enemmän.

Joukko tutkijoita kutsutaan kertomaan mielipiteensä varakkaan John Hammondin luoman dinosauruspuisto Jurassic Parkin turvallisuudesta. Aluksi kaikki on hämmästyttävää ja upeaa, mutta ihmetys muuttuu nopeasti kauhuksi, kun puiston sähköt katkeavat ja dinosaurukset pääsevät vapaaksi.

Sam Neill näyttelee tohtori Alan Grantia, joka tutkii dinosaurusten fossiileja. Dinosaurukset kiehtovat Alania ja hän haluaa saada niistä selville mahdollisimman paljon. Kun hän kohtaa eläviä dinosauruksia Jurassic Parkissa, Alanin työ alkaa tuntua tarpeettomalta, sillä puistossa dinosauruksista voi saada selville kaiken. Kun dinot pääsevät riehumaan vapaina, hahmosta alkaa muodostua sankarityyppi, joka yrittää johdattaa muita tutkijoita ja vierailijoita turvaan. Neill on oivallinen valinta ja uskottava sekä tutkijana että pienesti Indiana Jonesia muistuttavana sankarina.
     Alanin kanssa puistoon lähtee tohtori Ellie Sattler, jota esittää mainio Laura Dern. Ellie tutkii esihistoriallisia kasveja, mutta tietää myös jutun jos toisenkin dinosauruksista ja pääseekin osoittamaan taitojaan sairaan Triceratopsin kanssa. Myös Ellie pääsee sankarihommiin ja on hienoa, että hänkin on valmis kohtaamaan vaaran silmästä silmään, eikä hahmosta ole kirjoitettua kaiken aikaa panikoivaa hienohelmaa.
     Jeff Goldblum näyttelee matemaatikko Ian Malcolmia, joka tutkii kaaosteoriaa. Ian ei ole täysin vakuuttunut Jurassic Parkin hyvistä puolista ja uskoo, ettei monta kymmentä miljardia vuotta sitten kuollutta lajia kannattaisi palauttaa henkiin nykypäivänä. Vaikka hän onkin usein negatiivinen koskien puistoa, on Ianista pyritty luomaan huumorihahmo, joka ilmeillään, eleillään ja puhetavallaan hauskuuttaisi yleisöä. Goldblum on todella onnistunut roolissaan, eikä Ian ole kertaakaan ärsyttävä, kuten huumoriheppujen kohdalla usein käy.




Itse Jurassic Parkin luojaa, John Hammondia näyttelee Richard Attenborough, joka suoriutuu osastaan erinomaisesti. Hammond on todella rikas mies, joka ei turhia säästele, vaan haluaa jakaa varakkuuttaan ja on pistänyt järkyttävän suuren omaisuuden kiinni puistoonsa. Hahmo kokee Jurassic Parkin ihmeellisyyden huipentumana, eikä näe siinä mitään pahaa tai vaarallista. Attenborough on uskottava tärkeänä, mutta jokseenkin huvittavana vanhana herrana, joka uskoo täysillä siihen, mitä tekee, vaikka kukaan muu ei uskoisi häneen.
     Tutkijoiden lisäksi puistoon saapuvat vierailemaan Hammondin lapsenlapset Lex (Ariana Richards) ja Tim (Joseph Mazzello), jotka voivat alkupuoliskolla vaikuttaa ärsyttäviltä, toimiessaan vähän väliä typerästi tai ollessaan kovaäänisiä. Etenkin innokas Tim on aluksi rasittava, höpöttäessään Alanille dinosauruksista, jota eivät pojan puheet kiinnosta. Lex ja Tim pitää tietty pelastaa erilaisista vaaroista, mutta onneksi he joutuvat myös jossain kohtaa selviämään itse pelottavasta tilanteesta. Elokuvan aikana lapset muuttuvat pidettävämmiksi, jolloin alkaakin toivoa, että he eivät päätyisi Tyrannosaurus Rexin kitaan.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat lakimies Gennaro (Martin Ferrero), joka miettii lähinnä puistosta saatavia lipputuloja, vartija Muldoon (Bob Peck), joka on todella tarkka paikan turvallisuudesta, teknisiä puoli hoitavat Ray Arnold (Samuel L. Jackson) ja Dennis Nedry (Wayne Knight), sekä dinosauruksia luova tohtori Wu (BD Wong).

Jurassic Park sieppaa katsojansa välittömästi mukaansa hienosti luodun ja jännittävän avauksen ansiosta. Ei kestä kauaa, kun päähenkilöt jo matkaavat helikopterilla Isla Nublar -saarelle, jolla puisto sijaitsee ja seikkailu lähtee kunnolla käyntiin. Ensimmäisen kerran, kun jättimäinen Brachiosaurus astelee ruudulle, katsojan suu aukeaa hämmästyksestä ja elokuva imaisee vielä voimakkaammin mukaansa. Läpi leffan nähdään useita hetkiä, jolloin ei voi muuta kuin ihailla hahmojen kanssa dinosaurusten kauneutta ja kuinka hienoa olisi, jos tällainen puisto voisi olla oikeasti mahdollinen. Kuitenkin jossain kohtaa "vau dinosauruksia!" muuttuu ajatukseen "voi ei, dinosauruksia!", sillä myrskyn yllättäessä sähköt katkeavat ja verenhimoiset Velociraptorit sekä dinofanien suursuosikki Tyrannosaurus Rex pääsevät sähköaidoistaan läpi. Hämmästely alkaa muuttua pakokauhuksi, jolloin katsojana jännittää hahmojen puolesta ja uuden dinosauruksen ilmestyessä ruutuun, jännittyy paikoilleen, sillä ei ole varma, onko kyseessä kiva kaveri vai ilkeä hirmulisko?

Elokuvassa on erinomaisesti yhdistetty kevyttä seikkailuhenkeä pelottaviin hirviöihin ja leffa tarjoaa yleisölleen täydellisen jännitysnäytelmän, jonka katsomista on todella vaikea keskeyttää. Karmivien kohtausten väliin on saatu mukaan hengähdystaukoja, jolloin voi hetken aikaa helpottua, kunnes uusi toimintakohtaus alkaa; aivan kuten vuoristoradan suuren mutkittelun jälkeen pääsee hetkeksi tasaiselle kohdalle, kunnes uusi ylämäki osuu vastaan ja tietää, että nyt taas mennään. Jurassic Parkin tunnelmaa lisää upeasti se, kuinka hienosti hahmojen tunteet välittyvät kotisohvalle asti. Lapsille monet kohtaukset, kuten T-Rexin ensiesiintyminen ja Velociraptorit keittiössä, voivat aiheuttaa painajaisia, mutta monet kohdat ovat myös niin siistejä, että muksut mitä luultavimmin vaativat dinosaurusleluja, kun seuraavan kerran pääsevät lelukauppaan. Elokuva kulkee mahtavalla temmolla eteenpäin loppuun asti, eikä kertaakaan käy tylsäksi.




Jurassic Park ei kuitenkaan ole virheetön teos kaikessa mestarillisuudessaan. Mukana on nimittäin yksi todella häiritsevä jatkumovirhe, joka saattaa pilata erään jännittävimmistä kohtauksista, jos sitä alkaa pohtimaan liikaa. Kyseessä ei ole mikään yksinkertainen juttu, kuten hahmon käden sijainnin vaihtuminen kuvien välillä, vaan paljon isompi juoneen vaikuttava asia. T-Rexin aitaus on nimittäin selvästi samalla korkeudella kuin aidan toisella puolella kulkeva tie, mutta T-Rexin päästessä vapaaksi, sen aitaus muuttuu täysin ja vaihtaa jopa sijaintia yli kymmenen metriä alemmas kuin viereinen tie. Näin mukaan on saatu uusi jännittävä hetki, mutta kun elokuvaa katsoo tarkkaan, alkaa hetki muuttua oudommaksi, kun tajuaa, ettei niin voisi mitenkään käydä. Kaiken maailman outouksia ei voi tapahtua leffassa, vaikka mukana olisi erikoisella tavalla kloonattuja dinosauruksia. Mutta vaikka itse tiedostankin virheen, en näe sitä liian suurena ongelmana, sillä kyseessä on muuten niin huikeasti luotu seikkailuelokuva, että jatkumovirheen voi helposti antaa anteeksi!

Steven Spielberg toimii tosiaan ohjaajana, enkä usko, että kukaan muu olisi saanut Jurassic Parkista niin hienoa kuin hän. Spielberg on useasti aiemmin osoittanut osaavansa luoda pelottavia kohtauksia, jännittävää toimintaa ja upeaa seikkailuhenkeä, ja osoittaa sen jälleen tässä. Spielbergin luoma tunnelma on erinomainen ja on hienoa, ettei hän ole tehnyt tästä tavallista hirviöpätkää, vaan hän on saanut dinosaurukset tuntumaan oikeilta eläimiltä, mitä ne olivatkin miljoonia vuosia sitten. Käsikirjoituksesta vastaa kirjan kirjoittaneen Michael Crichtonin lisäksi David Koepp, jotka ovat tehneet loistavaa työtä. Jurassic Park on kuvattu hyvin, vaikka mukana onkin hieman liikaa dramaattisia lähikuvia hahmojen naamoista. Leikkauksella filmi on rytmitetty aivan täydellisesti. Elokuva on hyvin valaistu, mikä korostaa usein ruudulla leijuvaa usvaa. Lavasteet ovat mainiot, kuten myös maskeeraus. Visuaalisesti Jurassic Park näyttää edelleen upealta, pieniä poikkeuksia lukuunottamatta. T-Rex, Velociraptorit, Brachiosaurukset, myrkylliset Dilophosaurukset ja sairas Triceratops näyttävät uskomattoman hienoilta, mutta juokseva Gallimimus-lauma näyttää selvästi digitaaliselta. Ääniefektit ovat erinomaisia, etenkin dinosaurusten äänet. John Williamsin säveltämä musiikki on aivan huikeaa! Etenkin leffan tunnusmusiikki on täydellinen ja jää helposti soimaan päässä.

Blu-rayn kuvanlaatu on mainio. Lisämateriaalina Blu-raylla on trailer, kuvakäsikirjoituksia, lokaatioiden metsästämistä, videoita esituotantokokouksista, jälkiäänityksistä ja ohjaamisesta, sekä elokuvan teosta kertovat pätkät "The Making of Jurassic Park", "Original Featurette on the Making of the Film" ja kolmiosainen "Return to Jurassic Park", jossa näyttelijät ja tekijät kertovat vuosia myöhemmin leffan tekemisestä. Mukana on myös "Jurassic Park" -pelistä kertova video, sekä pätkiä, joissa näytetään, miten dinosaurukset toteutettiin nukeilla ja tietokoneella. Katsottavaa on yhteensä hieman yli kolmeksi tunniksi.




Yhteenveto: Jurassic Park on aivan mestarillinen seikkailuelokuva, joka saa katsojan sekä innostumaan dinosauruksista, että pelkäämään niitä. Leffa nappaa välittömästi mukaansa ja pitää tiukasti mukanaan läpi kestonsa. Elokuvassa on paljon jännittäviä ja jopa karmivia kohtia, sekä huikeaa seikkailutunnelmaa, jonka ohjaaja Steven Spielberg todella hallitsee. Hengähdystauot ovat tärkeitä ja niissä pääsee tutustumaan hahmoihin paremmin, sekä naureskelemaan mainioille vitseille. Näyttelijät ovat erittäin hyviä rooleissaan. Visuaalisesti elokuva näyttää todella hienolta; dinosaurukset ovat upeasti toteutetut, vaikka parissa kohtaa ajan hammas onkin efektejä hieman nakertanut. John Williamsin säveltämä musiikki on täydellistä. Jostain syystä mukaan on livahtanut iso jatkumovirhe, mutta siitä huolimatta kohtaus on niin jännittävän pysäyttäväksi luotu, että sen voi helposti katsoa sormien läpi. Suosittelenkin Jurassic Parkia aivan kaikille, etenkin seikkailu- ja jännitysleffojen ystäville. Lapsille tämä toimii varmasti, sillä mukana on siistejä kohtauksia ja dinoja, minkä lisäksi monet kohdat voivat heidän mittarissaan olla kuin kauhua. Kyseessä on yksi hienoimmista elokuvista, eikä mikään ihme, miksi Jurassic Parkin suosio on niin suuri ja sille tulee vielä nykyäänkin jatkoa!




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 11.6.2017 - Muokattu 16.5.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.jurassicworlduniverse.com
Jurassic Park, 1993, Universal Pictures, Amblin Entertainment


torstai 17. toukokuuta 2018

Arvostelu: Deadpool 2 (2018)

DEADPOOL 2 (2018)



Ohjaus: David Leitch
Pääosissa: Ryan Reynolds, Josh Brolin, Julian Dennison, Zazie Beetz, T. J. Miller, Karan Soni, Leslie Uggams, Stefan Kapičić, Brianna Hildebrand, Morena Baccarin, Rob Delaney, Bill Skarsgård, Terry Crews, Lewis Tan, Shioli Kutsuna ja Eddie Marsan
Genre: toiminta, komedia
Kesto: 1 tunti 59 minuuttia
Ikäraja: 16

Marvelin sarjakuviin perustuva supersankarielokuva Deadpool (2016) oli kriitikoiden kehuma jättimenestys, joten sille päätettiin tietty tehdä jatkoa. Jo ensimmäisen osan lopussa vihjailtiin jatkosta ja siitä ilmoitettiinkin vähän elokuvan ilmestymisen jälkeen. Toisen osan työstämisessä ilmeni kuitenkin ongelmia, kun päätähti Ryan Reynoldsilla ja ohjaaja Tim Millerillä tuli esiin selkeitä mielipide-eroja siitä, miten tarinaa pitäisi jatkaa, jolloin Miller erosi projektista. Uudeksi ohjaajaksi valittiin David Leitch ja kuvaukset alkoivat. Itse pidin Deadpoolia yhtenä vuoden 2016 parhaista elokuvista, joten en tietenkään malttanut odottaa sen jatkoa. Innostukseni on kuitenkin valitettavasti laskenut, sillä en pitänyt Leitchin edellisestä ohjaustyöstä Atomic Blondesta (2017) ja ihmettelin, miten hän voisi sopia tällaisen filmin tekijäksi. Sen lisäksi huomasin ikäväkseni, etten oikeastaan nauranut lainkaan trailereiden aikana, jolloin aloin tosissaan jännittämään, millainen lopputulos sitten olisi. Pelon sekaisin tuntein meninkin katsomaan Deadpool 2:n yhdessä tyttöystäväni kanssa heti ensi-iltapäivän aamuna.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellistä osaa Deadpool!

Kun kyborgimutantti Cable saapuu tulevaisuudesta murhaamaan nuoren mutanttipoika Russellin, Deadpoolin täytyy muodostaa oma supertiiminsä suojellakseen poikaa.

Ryan Reynolds tekee paluun Wade Wilsonin eli Deadpoolin rooliin ja osoittaa jälleen kerran olevansa täydellinen valinta. Reynoldsista huokuva energia ja innostus hahmoa kohtaan välittyvät katsojalle leffan alusta loppuun, minkä lisäksi hänellä kyllä riittää vitsejä. Deadpool itsessään ei kuitenkaan ole yhtä menevä hahmo kuin edellisessä elokuvassaan. Tällä kertaa hahmon draamapuolta on nimittäin kasvatettu ja hän alkaa enemmän pohtimaan tekojensa moraalista puolta. Tuttu veijari viime filmistä on onneksi yhä tallella, mutta välillä hahmo muuttuu hieman liian pehmoksi. Deadpool myös viettää harmillisen paljon aikaa ilman asuaan, esitellen Waden epämuodostunutta naamaa kameralle. Tuttuun tapaansa hahmo tietty rikkoo neljättä seinää, eli kääntyy usein puhumaan kameralle ja tiedostaa olevansa elokuvassa. Vaikka homma toimii, tapahtuu tätä hieman liian usein, jolloin jossain kohtaa se lakkaa olemasta hauskaa ja muuttuu vain ylimääräiseksi tehokeinoksi.
     Paluun tekevät myös monet muut edellisestä osasta tutut hahmot. Taksikuski Dopinder (huvittava Karan Soni) on siirtynyt kuljettamaan ainoastaan Deadpoolia, jota hän ihannoi yli kaiken. Sokea Al (Leslie Uggams) on yhä sama kärttyinen mummeli. Baarimikko Weasel (T. J. Miller) pysyy aikamoisena pelkurina, mutta hieman laiskasta olemuksestaan huolimatta onnistuu tarjoamaan useat naurut. Waden tyttöystävä Vanessa (Morena Baccarin) on pehmentynyt huomattavasti, eikä ole täysin innoissaan miehensä supersankarihommista. Myös X-Menin jäsenet metallinen Kolossi (Stefan Kapičić) ja tympeä teini Negasonic Teenage Warhead (Brianna Hildebrand) ovat mukana, mutta harmillisen pienissä rooleissa. Kolossi pysyy aika lailla samanlaisena sääntöjennoudattajana kuin viime osassa, mutta Negasonic Teenage Warheadiin on sentään tuotu jotain supersankarileffoja mullistavaa. Tällä sankarittarella on nimittäin tyttöystävä, Shioli Kutsunan esittämä Yukio.
     Tärkeimpänä uutuushahmona elokuvassa esitellään Josh Brolinin näyttelemä aikamatkaajakyborgi Cable. Brolin nähtiin jo aiemmin tänä vuonna supersankarileffan vihollishahmona, Avengers: Infinity Warin (2018) pahana Thanos-titaanina, mutta Cable on niin erilainen tyyppi, ettei katsojana ala vertailemaan hahmoja. Brolin osaa selkeästi valita roolinsa, sillä hän on tässäkin leffassa erinomainen ja hänen tyly Cablensa luo hyvän vastakohdan törkyturpaiselle Deadpoolille. Hahmo on kirjoitettu niinkin hyvin, että katsojana voi täysin ymmärtää, miksi hän matkaa menneisyyteen jahtaamaan nuorta Russellia.




Russellina taas nähdään Hunt for the Wilderpeoplesta (2016) tuttu Julian Dennison, joka suoriutuu yllättävän moniulotteisesta roolistaan hienosti. Hahmosta itsestään on vaikea puhua paljastamatta filmin juonikuvioita, mutta sen sanon, että katsojana pääsee hienosti Russellin pään sisälle, mikä on tärkeää koko leffan onnistumisen kannalta. Yksi Deadpool 2:n parhaista asioista on, kuinka siitä löytyvä hyvän ja pahan taisto ei ole niin mustavalkoista kuin monissa supersankarifilmeissä, vaan katsoja onnistutaan haastamaan useaan otteeseen.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat mm. Deadpoolin perustaman sankaritiimi X-Forcen jäsenet, eli onnekas Domino (naisvoimaa mukaan tuova Zazie Beetz), sähköihin vaikuttava Bedlam (Terry Crews), happoa oksentava Zeitgeist (It-kauhuleffasta, 2017, tuttu Bill "Pennywise" Skarsgård), miekkoja heilutteleva Shatterstar (Lewis Tan), sekä Peter (Rob Delaney), joka saa pari hulvatonta tähtihetkeä. Leffassa nähdään myös yllättäviä cameorooleja, joten kannattaa pysyä tarkkana koko elokuvan ajan!

Noh, onnistuiko Deadpool 2 yllättämään minut ennakkoluuloistani huolimatta ja nousemaan edeltäjänsä tasolle? Sen voin kyllä myöntää, että elokuva onnistuu yllättämään useassa kohtaa, mutta valitettavasti minun täytyy sanoa, ettei filmi yllä millään ensimmäisen Deadpool-leffan tasolle. Parhaimmillaan elokuva pääsee lähelle sitä tasoa, mutta pääasiassa kyseessä on aika selkeä pettymys. Itselleni Deadpool 2:sta tuli nopeasti mieleen Kick-Ass 2 (2013) ja Kingsman: The Golden Circle (2017): kaikki kolme ovat jatkoa niin yllättävän mahtaville toimintakomedioille, etteivät jatko-osat voineet mitenkään ylittää niitä. Filmistä kyllä huomaa, että ohjaaja Tim Miller on vaihtunut, eikä valitettavasti parempaan suuntaan. Ihan sama, vaikka Reynoldsilla ja Millerillä olisikin tullut kiistaa kuvauksissa, itse jäin kaipaamaan Millerin luomaa henkeä, mikä edellisestä osasta löytyi. Uusi ohjaaja David Leitch on parhaansa mukaan yrittänyt kopioida sitä ja lopputulos tuntuukin vain siltä kopiolta. Leitch on myös tehnyt leffaa ajatuksella "isompi on parempi", mikä on useissa jatko-osissa ongelmana. Hän ei ole ymmärtänyt, mikä ensimmäisessä osassa oli niin mahtavaa, vaan on kierrättänyt tuttuja juttuja uudestaan heikommassa paketissa.

Tämän lisäksi Leitchillä ei tunnelma tunnu pysyvän käsissä. Siinä missä Miller yhdisteli mestarillisesti huumoria, synkkyyttä, draamaa, toimintaa ja jopa koskettavuutta, Leitch ei saa niitä toimimaan yhdessä. Onkin harmillista, että suurimmaksi osaksi ajasta Deadpool 2 on paljon edeltäjäänsä synkempi ja siitä löytyy enemmän draamaa kuin komediaa. Ensimmäisen tunnin ajan filmi vain etsii ja etsii suuntaansa, eikä onnistu nappaamaan katsojaa mukaansa siinä samalla. Olin todella yllättynyt, kuinka pitkäveteinen elokuvan alkupuolisko on, ottaen huomioon, kuinka viihdyttävä ja nopeatempoinen edellinen osa oli. Tarpeettoman synkkää vankilaosiota katsoessani aloin jo pelätä, että elokuva ei koskaan löytäisi hakemaansa.




Sitten jotain onneksi tapahtuu. En tiedä mitä, mutta kun puolessa välissä leffaa Deadpool alkaa tosissaan kasaamaan itselleen omaa supersankariryhmäänsä, elokuva vihdoin käynnistyy ja sitten sitä vasta mennäänkin. Nupit väännetään kaakkoon ja samalla leffan taso nousee huomattavasti. Muutamaa laskua lukuunottamatta elokuva onnistuu pitämään korkean tasonsa lähes loppuun saakka. Vasta loppuhuipennuksessa leffa vajoaa juurikin siihen "isompi parempi" -ajatusmaailmaan, mikä ei mielestäni sovi Deadpooliin. Finaalia on myös venytetty ihan liian pitkäksi, jolloin aloin jossain kohtaa miettimään, että lopputekstit voisi jo pistää pyörimään. Onneksi sitä edeltävät kolme varttia ovat kuitenkin niin päheää menoa ja meininkiä, että filmi onnistuu nousemaan plussan puolelle. On vain suuri sääli, että leffalla kestää lähes tunti löytää itsensä.

Sen lisäksi, ettei ohjaaja Leitch osaa yhdistellä eri lajityyppejä toimivaksi paketiksi, ei hän myöskään hallitse sitä Deadpoolin tärkeintä, eli komediaa. Useaan otteeseen hän ei vain osaa ajoittaa vitsejä oikein, jolloin ne menettävät tehonsa. Varsinkin synkkään vankilaosioon kirjoitetut vitsit on aseteltu hyvin omituisesti, jolloin harva niistä onnistuu tarjoamaan muuta kuin hymähdyksen. Edellisen osan tavoin myös tässä filmissä monet vitsit koostuvat nopeista viittauksista muihin elokuviin, mutta jotkut niistäkin epäonnistuvat, sillä ne ovat liian nopeita. Esimerkiksi erään toimintakohtauksen aikana Deadpool päätyy keittiöön, jossa lapsi on syömässä muroja. Deadpool päättää hyvittää rikkomansa asiat ja kirjoittaa nopeasti nimikirjoituksensa muropakettiin. Tai itse asiassa hän kirjoittaa näyttelijä Ryan Reynoldsin nimen, joka olisi yksinään toimiva vitsi, mutta kun vielä itse muropaketista löytyy Hugh Jackmanin naama, niin vitsejä löytyy liikaa noin sekunnin kestävään kuvaan. Katsoja ehtii huomaamaan nämä kaksi asiaa, mutta tarina liikkuu liian nopeasti eteenpäin, jolloin tajuaminen ei ehdi muuttua naurahdukseksi. Monet vitsit on myös kierrätetty edellisestä osasta, mikä on lähinnä aika tylsää. Vaikka bondmainen alkutekstijakso onkin tyylikäs, oli sen vitsi ehtinyt jo käydä vanhaksi. Parhaimmillaan elokuva saa kyllä nauramaan ihan kunnolla ääneen, mutta heikoimmillaan se saa toivomaan, että kyseinen vitsi olisi jätetty pois. Kun ottaa huomioon, miten yleisö ulvoi naurusta ensimmäisen Deadpoolin aikana, on aikamoinen pettymys, kun sen jatko-osa tarjoaa lähinnä pieniä hekotteluja.




Se, missä Leitch lopulta onnistuu, on toiminta. Tämä ei tosin ole ihme, sillä vaikken pitänytkään Atomic Blondesta, en kiellä, etteikö Leitch osaisi ohjata tyylikkäitä toimintakohtauksia. Taistelut ovat brutaaleja ja ne näyttävät usein siltä, että hahmoja oikeasti sattuu. Harmillisesti toimintakohtauksia latistaa hieman liian nopeatempoinen leikkaus, jolloin niistä on välillä vaikea saada selvää. Atomic Blonden jälkeen olin varma, että Deadpoolissa nähtäisiin edes yksi todella näyttävä, muka yhdellä otolla kuvattu taisto, mutta ei. Leffa on kyllä kuvattu oivallisesti, mutta sitä pitkää otosta jäin kaipaamaan. Visuaaliset tehosteet eivät valitettavasti ole mitä parhaimmasta päästä. Ottaen huomioon, millainen megamenestys ensimmäinen osa oli, voisi luulla, että efekteihin olisi käytetty enemmän rahaa. Vaikka puolen välin pitkä takaa-ajo onkin filmin parasta antia, on digitaalisuus siinä hyvin silmiinpistävää. Tämän lisäksi minun täytyy myös sanoa, että mielestäni Deadpoolin silmät olivat kehnommin toteutetut kuin viimeksi. En tiedä muista katsojista, mutta itseäni tämä häiritsi. Ne eivät välillä näyttäneet täysin viimeistellyiltä. Puvustus Deadpoolilla on kuitenkin kunnossa, kuten on myös muilla hahmoilla. Äänimaailma on muuten erinomaisesti luotu, mutta valitettavasti Tyler Batesin säveltämät musiikit eivät jää mieleen.

Yhteenveto: Deadpool 2 on loppujen lopuksi erittäin mainio supersankarihömpötys, vaikka sillä kestääkin noin tunti käynnistyä. Ensimmäisen puoliskon ajan filmi vain hakee suuntaansa, jolloin vaarana on menettää katsojat. Ohjaaja David Leitch pyrkii matkimaan edellisen osan tunnelmaa, mutta taidon puutteen takia vitsit eivät kolahda, eikä oikeaa henkeä löydy. Elokuva painottuu usein täysin turhan synkkyyden ja pitkäveteisen draamailun puolelle, ja unohtaa, mikä edellisessä Deadpoolissa oli niin mahtavaa ja viehättävää. Puolessa välissä Leitch onneksi löytää otteen hommasta ja pistää haisemaan oikein kunnolla. X-Forcen esittelystä aina loppuhuipennukseen asti filmi onnistuu olemaan loistava, mutta harmillisesti ihan viime metreillä Leitch menettää jälleen otteensa, tehdessään liian massiivisesti ja pitkittäessään loppua liikaa. Onneksi silloin, kun Leitch hapuilee, näyttelijäkaksikko Ryan Reynolds ja Josh Brolin vievät katsojaa mukanaan vahvojen suoritustensa ansiosta. Näyttelijätyö on muutenkin mainiota. Toimintakohtaukset ovat tyylikkäitä, mutta suuri osa vitseistä ei oikein toimi. Nauraa kyllä saa, mutta paljon vähemmän kuin olin toivonut. Ainoa parannus edelliseen osaan verrattuna on se, ettei filmissä ole täysin selkeää hyvän ja pahan vastakkainasettelua, vaan se on paljon moniulotteisempaa. Muuten Deadpool 2 jää pahasti edeltäjänsä jalkoihin. Onneksi mukana on tarpeeksi hienoja juttuja, jolloin elokuva onnistuu nousemaan oikein viihdyttäväksi teokseksi. Jos siis piditte ensimmäisestä Deadpoolista, niin tämäkin luultavasti uppoaa. Jos taas ette voineet sietää Deadpoolia, niin jättäkää myös jatko-osa suosiolla väliin. Sitä törkyilyä, raakuuksilla mässäilyä ja hölmöilyä on nimittäin ihan yhtä paljon, ellei jopa enemmän. Vaikken pitänyt leffasta niin paljon kuin olisin halunnut, toivon silti, että hahmo saisi vielä ainakin yhden sooloelokuvan... kunhan mukana ei ole David Leitchiä. Lopputekstien aikana nähdään vielä aivan hulvaton kohtaus, joten muistakaa jäädä katsomaan se!




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 17.5.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.marvel.wikia.com
Deadpool 2, 2018, Twentieth Century Fox, Marvel Entertainment, Kinberg Genre, Donner's Company


keskiviikko 16. toukokuuta 2018

Arvostelu: The Aristocats / Aristokatit (1970)

THE ARISTOCATS (1970)

ARISTOKATIT



Ohjaus: Wolfgang Reitherman
Pääosissa: Eva Gabor, Phil Harris, Liz English, Gary Dubin, Dean Clark, Roddy Maude-Roxby, Sterling Holloway, Pat Buttram, George Lindsey, Monica Evans, Carole Shelley, Hermione Baddeley Charles Lane, Bill Thompson ja Scatman Crothers
Genre: animaatio, seikkailu, musikaali
Kesto: 1 tunti 18 minuuttia
Ikäraja: S

The Aristocats, eli suomalaisittain Aristokatit on Walt Disneyn animaatioelokuvien klassikkosarjan 20. osa. Elokuvan oli alunperin tarkoitus olla kaksiosainen jakso Walt Disney Wonderful World of Color -sarjalle (1961-1969), mutta uusintakirjoitusten kautta tarina alkoi muuttua paremmin animaatioelokuvana toteutettavaksi, jolloin leffan tuotanto lähti liikkeelle. Aristokatit on merkittävä Disney-klassikko, sillä se jäi viimeiseksi teokseksi, jolle Disney antoi hyväksyntänsä ennen kuolemaansa joulukuussa 1966. Elokuva sai ensi-iltansa loppuvuodesta 1970 ja se menestyi hyvin, sekä sai kriitikoilta pääasiassa positiivisen vastaanoton. Vuosien varrella leffa on kuitenkin alkanut jäädä unholaan, eikä Aristokatit ole koskaan ensimmäisten joukossa, kun jotakuta pyytää luottelemaan Disney-klassikkoja. Itse näin elokuvan ensimmäisen kerran lapsena ja pidin siitä lähinnä kissojen takia, sillä olen enemmän kissaihminen ja tähän mennessä lemmikkien osalta Disneyltä oli ilmestynyt vain kaksi koiraelokuvaa; Kaunotar ja Kulkuri (Lady and the Tramp - 1955) ja 101 dalmatialaista (One Hundred and One Dalmatians - 1961). Kissat olivat olleet pääasiassa ilkeitä hahmoja, joten oli hienoa, että Aristokateissa päähenkilöt olivat maukujia. Kesti vuosia, kunnes näin leffan uudestaan, ostettuani sen Blu-rayna. Silloin en erityisemmin pitänyt siitä, vaan se oli mielestäni aika tylsä. Vaikea sanoa, mitä mietin silloin, sillä kun katsoin sen uudestaan, päättäessäni arvostella useat Disney-klassikot ensimmäiselle puoliskolle vuodesta 2018, pidin sitä mainiona seikkailuna.

Varakas rouva Adelaide aikoo testamentata koko omaisuutensa rakkaille kissoillensa. Rouvan hovimestari Edgar on kuvitellut kuuluvansa testamenttiin, joten hän suuttuu tästä tiedosta ja vie kissat mahdollisimman kauas kaupungista, saadakseen koko perinnön. Kissaemo Herttuatar ja tämän kolme pentua yrittävät löytää takaisin kotiinsa ja heitä alkaa auttamaan kujakatti Thomas O'Malley.

Valitettavasti yksi elokuvan päähenkilöistä, Herttuatar (Eva Gabor) on yksi elokuvan tylsimmistä hahmoista. Koska kyseessä on emo, hahmon pääpiirre on olla huolehtiva äiti pennuilleen. Herttuatar kuuluu ylemmistöön, joten hän käyttäytyy kaiken aikaa arvokkaasti. Hän hämmästelee katukissojen eloa, mutta samalla myös alkaa haaveilla sellaisesta. Herttuataren seikkailupuoli aktivoituu vain pariin otteeseen leffan aikana, mutta lähinnä hän vain seuraa sivusta useita tilanteita.
     Herttuattaren pennut, eli valkoinen Marie-tyttö (Liz English), oranssi Toulouse-poika (Gary Dubin) ja harmaa Berlioz-poika (Dean Clark), ovat usein enemmän esillä kuin Herttuatar itse. Marie on kolmikosta ärsyttävin, sillä hän tuntuu koko ajan ylimieliseltä ja herkkähipiäiseltä, kokiessaan olevansa muita tärkeämpi. Onneksi Herttuatar sanoo Marielle usein, kuinka kuuluu käyttäytyä. Toulouse pitää maalaamisesta ja kujakissojen matkimisesta. Toulouse on kolmikosta huvittavin. Harmi vain, että pianoa soittava Berlioz tuntuu jäävän usein taka-alalle.
     Suosikkihahmoksi leffassa nousee helposti kujakatti Thomas O'Malley, jonka äänenä kuullaan Viidakkokirjassa (The Jungle Book - 1967) Baloo-karhua esittänyt Phil Harris. O'Malley on hurmuri, joka iskee välittömästi silmänsä Herttuattareen ja päättää vietellä tämän omakseen. Hän pitää luonnossa elämisestä, mutta joissain kaupunginosissa hänestä on muodostunut pienoinen legenda. O'Malley ei ole erityisen sankarillinen aluksi, mutta alkaa muuttua sellaiseksi leffan kuluessa eteenpäin. Hänessä on myös koomisia puolia, mitkä tuovat lisätoimivuutta hahmoon. O'Malley on todella karismaattinen tyyppi, ollakseen animoitu kissa.
     Elokuvan roisto, eli hovimestari Edgar (Roddy Maude-Roxby) on erinomainen hahmo, vaikka aluksi hänen häijy puolensa tuleekin esille hieman liian äkillisesti. Kuitenkin nopeasti saa hyvän käsityksen siitä, että Edgar on ollut vuosikausia palvelijana, joten ei ihme että alkaa suututtaa, kun tajuaa jäävänsä nuolemaan näppejään. Edgar ei kuitenkaan ole erityisen paha pahis ja hän on aika kömpelö tapaus. Edgar ei selvästi ole mitään rikollista aiemmin tehnyt, joten hän ei täysin osaa asiaansa. Hahmon hölmöilyjä on hauska seurata.




Herttuattaren ja pentujen luksushuoneen seinässä asustaa hiiri nimeltä Roquefort (Sterling Holloway), joka on erittäin suloinen pieni juustofani. Roquefort huolestuu suuresti, kun kissat katoavat, jolloin hän päättää ryhtyä tutkimaan, mistä on kyse. Hiirulainen jopa pukeutuu kuin salapoliisi Sherlock Holmes, mistä tulee todella paljon mieleen monta vuotta myöhemmin ilmestynyt Disney-leffa Mestarietsivä Basil Hiiri (The Great Mouse Detective - 1986), jonka päähahmo on Holmesin kaltainen salapoliisihiiri. Adelaide-rouvan taloon kuuluu myös talli, jossa majailee hevonen Frou-Frou (Nancy Kulp), joka on Roquefortin ystävä.
     Muita eläinhahmoja elokuvassa ovat hienot, mutta hassut hanhileidit Abigail (Monica Evans) ja Amelia (Carole Shelley), sekä heidän Valdo-setänsä (Bill Thompson) - joka on selvä alkoholisti, mikä on kummaa lastenleffassa - eräällä farmilla asustavat koirat Napoleon (Pat Buttram) ja Lafayette (George Lindsey), jotka eivät pidä Edgarista, sekä Hottikatin (Scatman Crothers) johtama kissabändi. Napoleon ja Lafayette ovat loistava lisäys leffaan ja he tarjoavat useita hauskoja kohtauksia, vaikkeivät koskaan olekaan tekemisissä itse päähenkilöiden kanssa.
     Muita ihmishahmoja ovat rouva Adelaide (Hermione Baddeley), joka on tylsin hahmo koko leffassa, sillä hän ei oikeastaan tee mitään ihmeellistä, sekä hänen lakimiehensä Georges Hautecort (Charles Lane), joka on todella ketterä vanhaksi herraksi.

Vaikka leffan tarina onkin erilainen, Aristokateista voi helposti tulla mieleen Kaunotar ja Kulkuri. Kummassakin on ylemmistöön kuuluva naiseläin, joka päätyy pois kodistaan ja tapaa kaduilla elävän mieseläimen. Mies alkaa suojella naista ympäristössä, johon nainen ei ole tottunut ja samalla kaksikko alkaa tuntea vetoa toisiaan kohtaan. Tietenkin tässä muutosta tuovat naisen lapset, mutta silti pohja on samanlainen. Minun on itse asiassa pakko myöntää, että vaikka molemmissa juonikuvio toimii, mielestäni Aristokatit on kokonaisuutena parempi elokuva. Mukana on joitain hitaita kohtauksia, mutta pääasiassa tarina liikkuu kaiken aikaa eteenpäin, eikä päästä katsojaa tylsistymään. Leffassa on välillä mukana onnistunutta jännitystä, etenkin lopussa, mutta lähinnä Aristokatit on hauska elokuva. Tämä johtuu lähinnä mainioista hahmoista, jotka saavat katsojan naureskelemaan useasti leffan aikana. Hahmojen kohellusten lisäksi mukana on aikuisille suunnattuja vitsejä, jotka tuntuvat jokseenkin ajattomilta. Jotkut aikuiset saattavat toki kauhistella, mitä Disneyllä on mietitty, kun yksi hahmo on selkeästi humalassa ja että miten tämän nyt lapsille selittää, mutta monet voivat myös hekotella hänelle ja pitää juttua oivana ideana. Todella hupaisaa on se, että O'Malleyn iskuyritykset Herttuatarta kohtaan alkavat kadota, kun hän tajuaa, että naikkosella onkin muksuja. Tämä tuo oudolla tavalla inhimmillisyyttä kissoihin ja jotkut voivat samaistua tähän, sillä jotkut nuoret miehet ovat olleet vastaavassa tilanteessa.




Kissojen seikkailuja on kiinnostavaa seurata, vaikka outoa kyllä mielestäni tunnettu kissabändikohtaus on elokuvan tylsin. Se ei tunnu kuljettavan tarinaa eteenpäin, vaan on vain laulunumero laulunumeron vuoksi. Katsojana jännittää myös, mitä tulee tapahtumaan, jos ja kun kissat pääsisivät kotiinsa, sillä he eivät tiedä Edgarin olevan kaiken takana ja hän olisi tietty heitä ensimmäisenä vastassa. Samalla myös pohdiskelee, mitä Edgar edes voisi tehdä kateille, ollessaan niin hömelö tapaus. Lapsille kuitenkin loppupäästä löytyy oivallista jännitystä, mutta aikuisille koko homma on lähinnä viihdyttävä. En todellakaan tajua, mitä minun päässäni tapahtui, kun viimeksi katsoin Aristokatteja, enkä oikein pitänyt siitä. Elokuvahan on oikein mainio ja viihdyttävä seikkailukertomus, joka sisältää paljon hauskoja kohtia ja loistavia hahmoja. Se on kyllä kuitenkin pakko tunnustaa, etten yhtään ihmettele, ettei leffa ole jäänyt ihmisten mieliin, sillä se ei ole loppujen lopuksi erityisen muistettava pätkä. Aliarvostettu se kuitenkin on ja toivoisin, että jokainen Disney-fani tekisi itselleen palveluksen ja vilkaisisi Aristokatit uudestaan, jos sen näkemisestä on kulunut aikaa.

Aristokatit on musikaali, kuten monet aiemmat Disneyn elokuvat. Kovin montaa kappaletta ei kuitenkaan ole mukana, eikä leffa niitä oikein kaipaakaan. Alkutekstien aikana kuullaan biisi "The Aristocats", jossa kerrotaan, millaisia nämä kissat ovat. Ensimmäinen hahmojen laulama kappale on Herttuattaren ja pentujen laulama ja soittama (jokseenkin ärsyttävä) "Scales and Arpeggios". Nämä eivät kuitenkaan jää mieleen, toisin kuin O'Malleyn laulama "Thomas O'Malley" ja kissabändin esittämä "Everybody Wants to Be a Cat". Myös George Brunsin säveltämät musiikit toimivat.

Elokuva on animoitu hyvin. Mukana on samanlaista luonnosten ja maalauksellisuuden yhdistelyä kuin muutamassa aiemmassa Disney-leffassa. Tyyli toimii edelleen ja leffa on visuaalisesti hyvännäköinen. Hahmot ovat erinomaisesti piirrettyjä ja kissoihin on hienosti saatu erilaisia piirteitä. Taustat näyttävät hyviltä ja etenkin laajat kuvat Pariisista - jossa elokuva tapahtuu - miellyttävät silmää. Aristokattien ohjauksesta vastaa Wolfgang Reitherman, joka ohjasi yksin myös kaksi edellistä Disney-elokuvaa; Miekka kivessä (The Sword in the Stone - 1963) ja Viidakkokirja. Seitsemän henkilön työstämä käsikirjoitus on hyvä.




Blu-rayn kuvanlaatu on mainio. Lisämateriaalina Blu-raylla on vaihtoehtoinen aloitus, "Oui Oui Marie" -musiikkivideo, poistettuja kappaleita, sekä leffan biisit, lauluista kertova "The Sherman Brothers: The Aristocats of Disney Songs", kissojen historiasta kertova "The Great Cat Family" ja lyhytelokuva "Bath Day".

Yhteenveto: Aristokatit muistuttaa tavallaan Kaunotarta ja Kulkuria, mutta siitä löytyy tarpeeksi erilainen tarina, jolloin se tuntuu omaperäiseltä kissasadulta. Elokuvan hahmot ovat pääasiassa erinomaisia, mutta valitettavasti naishahmot Herttuatar ja Adelaide-rouva jäävät muiden jalkoihin, ollessaan aika tylsiä. Edgar on todella hyvä pahishahmo, sillä hän ei oikeasti ole mikään paha, vaan lähinnä kömpelö ja hölmö heppu. Tarina kulkee hyvällä temmolla eteenpäin, eikä erityisemmin hidastele. Leffa sisältää erittäin paljon huumoria, sekä hieman jännitystä lapsille. Musikaalinumeroita ei ole kovin montaa, eikä teos tarvitsekaan enempää. Leffa on animoitu mainiosti ja hahmot ovat tyylikkäitä eri tavoilla. Valitettavasti kovin muistettava elokuva ei ole kyseessä, mutta on Aristokatit silti parempi kuin muistin. Suosittelen elokuvaa koko perheen yhteiseen leffahetkeen, sekä tietty kaikille kissafaneille. Elokuvalle suunniteltiin jatko-osaa vuonna 2005, mutta sitä ei koskaan toteutettu.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 15.5.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.disney.wikia.com
The Aristocats, 1970, Walt Disney Productions


maanantai 14. toukokuuta 2018

Arvostelu: Indiana Jones and the Kingdom of the Crystal Skull / Indiana Jones ja kristallikallon valtakunta (2008)

INDIANA JONES

AND THE KINGDOM OF THE CRYSTAL SKULL (2008)

INDIANA JONES JA KRISTALLIKALLON VALTAKUNTA



Ohjaus: Steven Spielberg
Pääosissa: Harrison Ford, Shia LaBeouf, Karen Allen, Cate Blanchett, Ray Winstone, John Hurt, Igor Jijikine ja Jim Broadbent
Genre: seikkailu, toiminta
Kesto: 2 tuntia 2 minuuttia
Ikäraja: 12

Seikkailuelokuva Raiders of the Lost Ark (1981) oli suuri hitti, joten sille tehtiin tietty jatkoa. Myös filmin jatko-osat Indiana Jones and the Temple of Doom (1984) ja Indiana Jones and the Last Crusade (1989) olivat menestyksiä, mutta vaikka alunperin oli tehty sopimus viidestä elokuvasta, ohjaaja Steven Spielberg ja tuottaja George Lucas ajattelivat, että sarja jäisi trilogiaksi. Uusien leffojen sijaan he päättivät työstää televisiosarjaa "The Young Indiana Jones Chronicles" (1992-1993). Yhtä jaksoa työstäessään Lucas kuitenkin keksi idean vanhemmasta Indiana Jonesista seikkailemassa 1950-luvulla. Spielberg ja päätähti Harrison Ford eivät kuitenkaan innostuneet ideasta, vaikka Lucas yritti usean vuoden ajan taivutella heitä uusien käsikirjoitusversioiden kanssa. Vasta 2000-luvun alussa Spielbergin poika kysyi isältään, milloin seuraava Indiana Jones -leffa ilmestyisi, mikä sai hänet vihdoin kiinnostumaan sarjan jatkamisesta. Spielberg ja Lucas pyörittelivät ideoita useamman vuoden ajan, kunnes lopullinen tarina muodostui ja kuvaukset alkoivat kesällä 2007. Indiana Jones and the Kingdom of the Crystal Skull, eli suomalaisittain Indiana Jones ja kristallikallon valtakunta sai ensi-iltansa keväällä 2008 ja se oli edeltäjiensä tavoin iso hitti. Kriitikot ja katsojat pitivät elokuvasta... ainakin vähän aikaa. Kun alkuhuuma oli kadonnut, monet alkoivat haukkumaan leffaa ja se jopa sai huonoimman jatko-osan Razzie-palkinnon. Vuosien varrella elokuvan maine on vain heikentynyt, eikä sitä nyt kymmenen vuotta myöhemmin muistella kovin lämmöllä. Itse näin filmin vasta loppuvuodesta 2008, sillä minulla ei ollut tarpeeksi ikää katsoa sitä leffateatterissa. Ensimmäisellä katselukerralla pidin siitä, mutta parilla seuraavalla kerralla sen taso heikkeni, enkä katsonut sitä uudestaan. Siitä on itse asiassa noin seitsemän tai kahdeksan vuotta, kun olen nähnyt Indiana Jones and the Kingdom of the Crystal Skullin viimeksi! Vuoden 2017 alussa päätin arvostella vuodelle 2018 useamman leffan Spielbergin tuotannosta, mihin kuuluivat myös alkuperäiset Indiana Jonesit. Silloin ajattelin kuitenkin, että arvostelisin neljännen osan vasta ennen viidennen leffan ilmestymistä vuonna 2020. Helmikuussa 2018 kuitenkin päätin, että on ihan turha odotella neljännen filmin kanssa, joten ostin sen ja katsoin sen yhdessä tyttöystäväni kanssa.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellisiä osia Raiders of the Lost Ark, Indiana Jones and the Temple of Doom ja Indiana Jones and the Last Crusade!

Indiana Jones vedetään takaisin seikkailuun, kun hänen täytyy viedä mystinen kristallikallo takaisin kadonneeseen Akatorin kaupunkiin ennen Irina Spalkon johtamia neuvostoliittolaisia.

Harrison Ford tekee paluun ikoniseen rooliinsa Indiana Jonesina ja vaikuttaa aidosti nauttivansa hahmon esittämisestä usean vuoden tauon jälkeen. Vaikka Fordista on tullut paljon yrmympi vanhoina päivinään, nousee hänellä usein hymy huulille, kun hän pääsee seikkailemaan. Ford on tietty edelleen erinomainen Indianana, vaikka hahmo onkin selkeästi vanhempi kuin edellisissä osissa. Kekseliäisyyttä ja energiaa kuitenkin löytyy, joten Indianan toiminnallisempia hetkiä ei ole myötähäpeällistä seurata.
     Seikkailuun mukaansa Indiana Jones saa nuoren Mutt Williamsin, jota näyttelee Transformersista (2007) tuttu Shia LaBeouf. Muttista löytyy selkeää kapinahenkeä ja vaikkei hän olekaan mikään synnynnäinen seikkailija, on kiinnostavaa katsoa, kun hän hyppää toimintaan mukaan. Hahmon kanssa on tehty todella arvattava ratkaisu, josta jotkut saattavat pitää, kun taas toiset suorastaan inhoavat ideaa. Se taitaa riippua vähän siitä, pitääkö LaBeoufista näyttelijänä. Omasta mielestäni hän tekee tässä paljon parempaa työtä kuin nykyään sekoillessaan jatkuvasti.
     Mukana tapahtumaketjussa on myös Raiders of the Lost Arkista tuttu Marion Ravenwood, jona nähdään yhä Karen Allen. Vaikka onkin hauska nähdä Marionin paluu parin filmin ja usean vuoden tauon jälkeen, on hahmo valitettavasti paikoitellen yhtä avuton neito kuin ennenkin. Parissa kohtaa hän uskaltautuu onneksi toimimaan, eikä hän ole täysin Indianan jatkuvan avun tarpeessa. Allen on roolissa yhä ihan kelpo, muttei tee mitään erityistä vaikutusta.
     Koska elokuva tapahtuu vuonna 1957, eivät natsit sovi tähän pahiksiksi, joten tällä kertaa Indiana Jones saa vastaansa neuvostoliittolaisryhmän, jota johtaa Cate Blanchettin näyttelemä Irina Spalko. Harmillisesti Blanchett vetää typerän korostuksensa kanssa roolin pahasti yli ja häntä on lähinnä ärsyttävä katsoa. Irina Spalkosta ei ole saatu aikaiseksi kovin vakuuttavaa pahista ja hän toimii leffassa vain juuri ja juuri. Tiedän Blanchettin pystyvän parempaankin kuin äärimmäisen stereotyyppiseen venäläisaksenttiin. Irinan lisäksi neuvostoliittolaisjoukkoa komentaa eversti Dovchenko (Igor Jijikine), joka ei myöskään ole kummoinen roisto.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat Indiana Jonesin entinen yhteistyökumppani Mac (Ray Winstone), seonnut tohtori Oxley (John Hurt) ja Indiana Jonesin opettaman yliopiston dekaani Stanforth (Jim Broadbent). Mainiota Broadbentiä ei valitettavasti pääse paljoa näkemään, eivätkä erinomaisen Hurtin taidot pääse kunnolla esille. Sen sijaan Winstonen näyttelemää ärsyttävää Macia joutuu katsomaan läpi leffan. Edellisistä osista tuttuihin Marcus Brodyyn (Denholm Elliott) ja Indyn isään Henry Jonesiin (Sean Connery) vain viitataan lyhyesti, sillä Elliott menehtyi ennen filmin tekoa, eikä Connery halunnut palata eläkkeeltään.





Indiana Jones and the Kingdom of the Crystal Skull ei ollut onneksi niin kehno kuin muistin. Nämä kymmenen vuotta eivät ole kuitenkaan tehneet sille mitään erityistä, eikä filmi olekaan yllättäen muuttunut aikaansa edellä olleeksi helmeksi, jonka todellisen arvon ymmärtää vasta nykypäivänä. Ehei, kyseessä on vain ihan menevä seikkailuelokuva, jota katsoessa pohtii pariinkin otteeseen, oliko tämä pakko tehdä? Ei välttämättä, mutta kyllä minun täytyy myöntää, että viihdyin sen parissa. Seikkailuhenki on paikoitellen oikein mainiosti luotu ja välillä filmi onnistuu nappaamaan mukaansa. Vaikka kristallikallo on kiinnostava esine, tarinasta tekee hieman tylsähkön se, että hahmot eivät etsi Akatorin kadonnutta kaupunkia löytääkseen sieltä aarteen, vaan palauttaakseen sen. Ihan samanlaista intoa ei tästä etsintäretkestä löydy ja paikoitellen hahmojen pohdinnoista on kirjoitettu tarpeettoman vaikeasti seurattavia. Kaikessa hölmöydessään vauhdikas viidakkotaisto ja siellä kuhisevat ihmissyöjämuurahaiset vangitsevat kuitenkin katsojan mukaansa, jolloin elokuva kelpaa hyväksi popcornhömpäksi. Jos viidakko-osiosta poistaisi kamalaa myötähäpeää aiheuttavan Tarzan-kohdan, toimisi se entistäkin paremmin.

Hölmöyksiä on muutenkin luvassa, mutta toisaalta se sekoittaa pakkaan ihan menevää huumoria. Oikeita vitsejäkin on tiedossa; jotkut niistä toimivat ja jotkut eivät niinkään. Itse huomasin lähinnä hymähteleväni hassuille jutuille. Parhaimmat naurut itselleni tarjoaa myrkkynuolia putkista puhaltelevat haudanvartijat, jotka katoavat filmistä yhtä äkillisesti kuin miten he saapuivat mukaan. On myös hauska nähdä viittauksia aiempiin Indiana Jones -seikkailuihin. Hienoin näistä viittauksista on ehdottomasti varastossa nähtävä liitonarkki Raiders of the Lost Arkista, joka tekee työnsä hyvin imaistessaan katsojaa hieman paremmin uuteen Indy-leffaan mukaan. Valitettavasti silti elokuvasta jää uupumaan jotain. Siinä ei ole samanlaista taianomaista tunnetta, mikä edellisistä osista löytyi. Vaikka sen toimintakohtaukset ovat viihdyttäviä, ne eivät saa katsojaansa erityisemmin innostumaan. Takaa-ajokohtaus läpi yliopiston on itse asiassa jokseenkin pitkäveteistä katseltavaa, minkä lisäksi alussa nähtävä osio, johon liittyvät jonkinlainen kiskoilla kulkeva raketti, ydinpommikokeilu ja jääkaappi, ovat hieman tarpeettomat. Jääkaappijuttu onkin herättänyt paljon keskustelua siitä lähtien, kun filmi sai ensi-iltansa. Itseäni se ei oikeastaan haittaa ja mielestäni se on vain yksi hölmön hauska idea muiden joukossa.

Toinen asia, mikä on myös herättänyt paljon keskustelua ja erilaisia mielipiteitä, on se miten kristallikalloja käsitellään elokuvassa. Sekään ei minua erityisemmin haittaa, vaan tavallaan se on kiehtova idea, mikä tuo jotain uutta Indiana Jones -filmeihin. Siihen viitataan oivallisesti heti leffan alussa varaston numerolla, minkä lisäksi se sopii hyvin 1950-luvun lopulle. Itseäni kristallikallossa häiritsee lähinnä, miten sitä hyödynnetään loppuhuipennuksessa. Elokuvan lopetus ei muutenkaan ole mitä parhain, sillä tavallaan se on olevinaan todella massiivinen, mutta samalla se tuntuu oudon antiklimaattiselta. Siihen vielä päälle hetki, mikä ärsyttää useita Indy-faneja, niin olisihan sen huipennuksen voinut miettiä vähän toisin. Loppujen lopuksi kyseessä ei siis todellakaan ole mikään kovin ihmeellinen tekele. Silti Indiana Jones and the Kingdom of the Crystal Skull on mielestäni paljon parempi kuin monet antavat ymmärtää. Ei sitä olisi välttämättä tarvinnut tehdä, muttei minua haittaakaan, että se on olemassa. Ei siitä samanlaista seikkailuklassikkoa tule kuin edeltäjistään, mutten usko kenenkään olettaneen niin tapahtuvan edes kymmenen vuotta sitten.




Voi niitä aikoja, kun Steven Spielberg oli vielä seikkailuelokuvien mestari... Vaikka hän on löytänyt tähän hyvää tunnelmaa, elokuva tuntuu paikoitellen jonkun toisen teokselta, joka yrittää mahdollisimman hyvin kunnioittaa Spielbergiä. David Koeppin työstämä käsikirjoitus toimii ihan kivasti, vaikkakin välillä replikointi on hieman liian raskasta. George Lucasin ja Jeff Nathansonin luoma tarina kaipaisi hieman lisäpotkua. Leffa on kuitenkin hyvin kuvattu ja vaikka pari turhempaa kohtaa onkin livahtanut mukaan, on leikkauskin sujuvaa. Valaisu on erinomaisesti toteutettu, jolloin pimeistäkin kohdista saa helposti selvää. Visuaaliset tehosteet ovat harmillisesti eläneet parhaat päivänsä. Useasta kohtauksesta huomaa, että ne on kuvattu studiossa taustakangasta vasten, minkä lisäksi viidakkokohtauksissa kehnommat efektit näkyvät selkeästi. Äänimaailma on muuten oivallinen, jos ei lasketa mukaan sitä, että lähes jokaisen lyönnin kohdalla on käytetty samaa äänitehostetta. Musiikit on tottakai säveltänyt John Williams, joka on tehnyt jälleen hyvää työtä. Tutut sävelet ovat tietysti mukana, minkä lisäksi Williams on onnistunut tuomaan mukaan uusia teemoja, jotka sopivat hyvin mukaan vanhojen sointujen kanssa.

Yhteenveto: Indiana Jones and the Kingdom of the Crystal Skull on ihan viihdyttävä seikkailuelokuva, joka ei ole mielestäni niin kehno kuin monet sanovat, mutta joka silti jää täysin selvästi edeltäjiensä varjoon. On ilo nähdä, että Harrison Ford selvästi nauttii paluustaan Indyksi ja usein voi myös huomata, että Steven Spielberg on tehnyt leffaa innokkaasti. Seikkailuhenki on usein mainiosti luotu ja elokuva nappaa mukaansa vauhdikkaissa toimintakohtauksissa. Huumoriakin löytyy ja leffa onnistuu naurattamaan joko kunnon vitsien tai typerien hetkiensä ansiosta. Silti kokonaisuudesta jää uupumaan tiettyä taianomaisuutta ja merkitystä sille, miksi tämä elokuva täytyi tehdä. Jotkut hetket ovat oudon pitkäveteisiä, Cate Blanchett ylinäyttelee pahishahmon, tietokonetehosteet eivät ole kestäneet aikaa, eikä loppuhuipennus ole niin hieno kuin leffa selvästi luulee. Elokuvassa on myös tehty useita kyseenalaisia ratkaisuja, mitkä ovat yksi syy siihen, ettei tästä ole pidetty. Omasta mielestäni Indiana Jones and the Kingdom of the Crystal Skull on parempi teos kuin muistin, muttei se silti kovin kummoinen ole. En siis suosittele katsomaan tätä heti edellisten osien perään, sillä siten laatutason pudotuksen huomaa helpoiten. Omana seikkailuhömppänään elokuva toimii tarpeeksi kivasti, jotta sen katsoo sujuvasti uudelleenkin. Jos siis yleisesti pidätte seikkailuleffoista, niin kannattaa tämä vilkaista. Kovimmille Indiana Jones -faneille tätä on vaikea lähteä suosittelemaan, mutta he tosin ovat nähneet elokuvan jo vuosia sitten. Pakko sanoa, etten odota sarjan tulevaa osaa ollenkaan. Tämä leffa on jo siinä rajoilla, että tarvitsiko tätä tehdä, joten miksi enää jatkaa? Mielestäni olisi ollut parempi, jos sarja olisi aloitettu uudestaan eri näyttelijöiden ja tekijöiden kanssa... tai annettu koko homman pysyä trilogiana.




Kirjoittanut: Joonatan, 16.3.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Indiana Jones and the Kingdom of the Crystal Skull, 2008, Paramount Pictures, Lucasfilm, The Kennedy/Marshall Company


perjantai 11. toukokuuta 2018

Arvostelu: Isle of Dogs (2018)

ISLE OF DOGS (2018)



Ohjaus: Wes Anderson
Pääosissa: Bryan Cranston, Koyu Rankin, Edward Norton, Bill Murray, Jeff Goldblum, Bob Balaban, Kunichi Nomura, Akira Takayama, Greta Gerwig, Frances McDormand, Scarlett Johansson, Liev Schreiber, Akira Ito, F. Murray Abraham, Tilda Swinton, Ken Watanabe, Harvey Keitel ja Courtney B. Vance
Genre: animaatio, seikkailu, komedia
Kesto: 1 tunti 41 minuuttia
Ikäraja: 7

Isle of Dogs on erikoisesta tyylistään tunnetun Wes Andersonin uusi nukkeanimaatioelokuva. Leffan teosta ilmoitettiin vuonna 2015, kun Andersonin edellinen elokuva The Grand Budapest Hotel (2014) oli poistunut teattereista. Filmin animointi alkoi loppuvuodesta 2016 ja se sai ensi-iltansa helmikuussa Berliinin elokuvajuhlilla. Nyt se on ilmestymässä myös Suomeen. Itse törmäsin leffaan, kun näin kuvia sen koiranukeista. Mietin, että filmi näyttää hyvin erikoiselta ja kun kuulin sen olevan Andersonin teos, ymmärsin sen erikoisuuden ja aloin odottamaan elokuvan näkemistä. Olen nähnyt Andersonilta vain kaksi filmiä, The Grand Budapest Hotelin ja Moonrise Kingdomin (2012), joista ensimmäinen on mielestäni erittäin mainio ja hauska, kun taas toinen tuntui liikaa tyylikikkailulta. En siis yhtään tiennyt, tulisinko pitämään elokuvasta vai en, kun menin katsomaan sen lehdistönäytökseen maaliskuun lopulla.

Tulevaisuuden Japanissa koirat levittävät vaarallista tautia, jolloin ne päätetään siirtää Roskasaarelle elämään . Eräänä päivänä nuori Atari-poika saapuu saarelle etsimään koiraansa Spotsia ja saa avukseen viiden koiran joukon.

Wes Andersonin tuttuun tapaan Isle of Dogs sisältää aikamoisen näyttelijäkaartin. Filmi on täynnä isoja nimiä, mutta pääasiassa se keskittyy Atari-poikaan (Koyu Rankin) ja viiteen koiraan, jotka hän tapaa Roskasaarella. Chief (Bryan Cranston) ja Rex (Edward Norton) käyvät pientä kisaa siitä, kumpi on lauman johtaja. Boss (Bill Murray) on entinen maskotti, kun taas King (Bob Balaban) esiintyi koiranruokamainoksissa. Duke (Jeff Goldblum) sen sijaan tykkää juoruta. Jokainen koirista saa ihan hyvin ruutuaikaa ja heistä on tehty helposti pidettävät, vaikkei Chief tunnukaan lämpenevän ihmispojalle. Bossin, Kingin ja Duken persoonat eivät erityisemmin pääse erottumaan, jolloin läpi leffan unohtaa kuka on kuka. Rex on porukan lempein heppu, mihin vaikuttaa Nortonin rauhallinen ääni. Atarin, kuten lähes kaikkien muidenkin ihmishahmojen kanssa on tehty sellainen hauska ratkaisu, että kun he puhuvat japania, se harvemmin suomennetaan, jolloin heidän puhettaan ei yleensä ymmärrä (paitsi jos osaa japania). Tämä saa katsojan paremmin koirien puolelle, mutta leffa onnistuu silti esittämään ihmiset niin taidokkaasti, ettei katsojan tarvitse tarkkaan tietää, mitä he sanovat, sillä heidän tunteensa ja asiansa tulevat tarpeeksi hyvin esille. Hahmona Atari ei ole mitä kiehtovin, mutta hän on tarpeeksi kiinnostava, jotta katsojana lähtee mielellään hänen ja koirien kanssa etsimään Spotsia (Liev Schreiber).
     Muita hahmoja leffassa ovat mm. paha pormestari Kobayashi (Kunichi Nomura), joka päätti siirtää koirat Roskasaarelle; hänen Frankensteinin hirviötä muistuttava avustajansa Major Domo (Akira Takayama); innokas vaihto-oppilas Tracy (Lady Birdin, 2017, ohjaaja Greta Gerwig); japania tulkkaava Nelson (juuri parhaan naispääosa-Oscarin voittanut Frances McDormand); sekä koiraepidemiaan lääkettä etsivä professori Watanabe (Akira Ito). Koirahahmoja taas ovat esimerkiksi ennustava Oracle (Tilda Swinton) ja tämän toveri Jupiter (F. Murray Abraham), pahoja jälkiä kuonoonsa saanut Gondo (Harvey Keitel) ja Chiefin ihastuksen kohde Nutmeg (Scarlett Johansson). Tapahtumia selittävänä kertojaäänenä kuullaan Courtney B. Vance. Välillä leffan aikana tuntuu voimakkaasti siltä, että mukana on tällainen määrä hahmoja ihan vain elokuvan myyntitarkoituksessa. Filmin idea on niin erikoinen, eikä kyseessä ole lastenelokuva animoinnista huolimatta, joten vain suuri määrä tunnettuja näyttelijöitä voi kerätä tarpeeksi yleisöä, jotta Isle of Dogs voisi olla menestys.




Kyseessä nimittäin todella on kummallinen teos. Sen juoni on erikoinen ja niin on myös sen toteutustapa. Wes Andersonin tyyli on äärimmäisen vahvasti läsnä koko leffassa kaikilla tavoin. Ensinnäkin Isle of Dogsista löytyy hyvin omaperäinen tarina, jota käsitellään tavalla, jossa yhdistyvät suru ja huumori. Näitä kahta tunnelmaa vahvistavat hienosti Alexandre Desplatin säveltämät musiikit. Andersonin käsikirjoitus on asiasta ja tilanteesta toiseen hyppivä, mutta osaa kuitenkin pitää paketin kaiken aikaa kasassa. Tarina on tietty jaettu osiin, joista jokainen tuntuu omalta pieneltä seikkailultaan osana isompaa kokonaisuutta. Leffa käyttää todella usein takaumia kertoakseen katsojille hauskasti, miten tietty hahmo on päätynyt johonkin tilanteeseen, josta hänet yllättäen löydetään. Anderson on saanut luotua todella kiehtovan maailman ja etenkin ensimmäisen puolen tunnin aikana minä vain ihailin hänen tekemää työtä ja visiota. Jotkut ohjaajat tekevät outoja asioita outouden takia, mistä en erityisemmin välitä, mutta Anderson tekee sen niin taidokkaasti, että filmi suorastaan imaisi minut mukaansa.

Sen lisäksi, että Anderson on lahjakas käsikirjoittaja ja ohjaaja, hänellä on myös silmää upeille visuaalisuuksille. Hän ei ole tainnut kuunnella lainkaan kuvauksen oppitunneilla, sillä läpi leffan nähdään kuvia, joita monet eivät koskaan uskaltaisi ottaa, sillä ne sotivat monia "sääntöjä" vastaan. Anderson esimerkiksi asettaa hahmonsa ruudun alalaitaan niin, että heidän päidensä yläpuolelle jää todella paljon tyhjää tilaa. Turhan tyhjän tilan käyttöä yleensä vältellään, mutta Anderson hyödyntää sitä jatkuvasti. Sen lisäksi hänellä on voimakasta taipumusta pyrkiä symmetrisyyteen. Läpi leffan hahmot on asetettu täysin keskelle kuvaa, etenkin matkustaessaan vaunulla Roskasaaren yllä. Myös rakennuksia keskitetään paljon ja pormestari Kobayashin pitäessä puhetta, kaikki hänen edessään on sommiteltu symmetrisesti. Sitten taas saman verran kuin Anderson luo mahdollisimman symmetrisiä kuvia, hän myös rikkoo sitä voimakkaasti. Kuvan voisi usein jakaa kahtia ylhäältä alas kulkevalla viivalla, jonka yhdellä puolella tapahtuu paljon enemmän kuin toisella puolella. Symmetria ja sen rikkominen luovat Isle of Dogsin visuaalisuuteen oudon harmonian.

Visuaaliselta puolelta täytyy kehua tietysti myös elokuvan animointia. Jos leffa olisi kuvattu oikeilla näyttelijöillä kunnon lavasteissa, se näyttäisi luultavasti aika rumalta. Pääasiassa tarina tosiaan sijoittuu Roskasaarelle, joka on nimensä mukaisesti jättimäinen kaatopaikka. Koirat ovat kuukausia pyörineet kaikenlaisen sotkun peitossa, joten näyteltynä katsoja saattaisi voida pahoin katsoessaan elokuvaa. Animaation voimin Anderson on kuitenkin onnistunut tekemään filmistä jopa erikoisen kauniin. Roskasaari on niin kiehtovan ja lumoavan näköinen paikka, että sitä haluaisi päästä tutkimaan yhä vain lisää ja lisää. Atarin ja koirien matkatessa saaren halki, kaikki tuntuu jotenkin erittäin maagiselta.




Ensimmäisen puolen tunnin ajan pidin Isle of Dogsia oikeasti erinomaisena teoksena. Harmillisesti, kun sen tarina lähtee kunnolla käyntiin, ei se täysin vastaakaan filmin visuaalista tasoa ja sen mahtavaa ideaa. Spotsin etsintä on kyllä kiinnostavaa, mutta esimerkiksi sivujuoni, jossa vaihto-oppilas Tracy alkaa selvittämään, mistä koiraepidemia alunperin alkoi, ei ole kovin mielenkiintoinen, vaan itse asiassa aika tylsä. Joka kerta Tracyn ollessa ruudulla, toivoin vain, että leffa siirtyisi takaisin Atariin ja hauvoihin. Myös loppuhuipennus tuntuu jotenkin liian helpolta ja massiiviselta. Isle of Dogs on kokonaisuutena todella pöhkö, mutta vasta sen finaali tuntuu yliampuvalta. Silti kyseessä on erittäin hyvä elokuva, joka nostaa hymyn vähän väliä huulille; johtui se sitten outouksista, huumorista, visuaalisuudesta tai erinomaisesta tunnelmasta.

Yhteenveto: Isle of Dogs on erittäin mainio ja kummallinen animaatioseikkailu. Ohjaaja Wes Anderson on selvästi pistänyt kaikkensa peliin ja tarjoaa visuaalisesti todella tyylikkään filmin, sekä äärimmäisen kiehtovan idean. Tapa, jolla Anderson on käsikirjoittanut elokuvan, on usein hauskan kekseliäs, mutta silti täytyy sanoa, että Tracya koskevaa sivujuonta olisi voinut tiivistää, sillä se ei ole kiinnostava. Tarina ei myöskään loppujen lopuksi ole ihan niin erityinen kuin sen alkupää lupailee, minkä lisäksi loppuhuipennus on turhan yliampuva. Animointi on kyllä erinomaista ja vaikka koko elokuva tapahtuu saaren kokoisella kaatopaikalla, on filmi yllättävän kaunis. Tuttujen näyttelijöiden ääniä on hauska kuulla, mutta silti tuntuu siltä, että elokuva on täynnä tähtiä ihan vain paremman myynnin takia. Saakin siis nähdä, miten Isle of Dogs menestyy, sillä se on hyvin normaalista poikkeava teos. Animaatiosta huolimatta kysessä ei ole lastenleffa, mutten tiedä, miten monet aikuisetkaan innostuisivat tästä. Kuitenkin jos fanitatte Wes Andersonin aiempia töitä (tai koiria), niin onhan teidän pakko nähdä tämä elokuva!




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 21.4.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.shyfyy.files.wordpress.com
Isle of Dogs, 2018, Twentieth Century Fox Animation, Studio Babelsberg, Indian Paintbrush, American Empirical Pictures