lauantai 20. tammikuuta 2018

Arvostelu: Maze Runner: The Scorch Trials / Labyrintti: Aavikkokokeet (2015)

MAZE RUNNER: THE SCORCH TRIALS (2015)

LABYRINTTI: AAVIKKOKOKEET



Ohjaus: Wes Ball
Pääosissa: Dylan O'Brien, Thomas Brodie-Sangster, Ki Hong Lee, Kaya Scodelario, Dexter Darden, Aidan Gillen, Jacob Lofland, Rosa Salazar, Giancarlo Esposito, Alexander Flores, Patricia Clarkson Nathalie Emmanuel ja Alan Tudyk
Genre: scifi, toiminta, jännitys
Kesto: 2 tuntia 11 minuuttia
Ikäraja: 12

James Dashnerin kirjaan perustuva elokuva The Maze Runner (2014) oli menestys, joten se sai tietysti heti jatkoa. Jatko-osan kehittely alkoi itse asiassa jo vuotta ennen kuin ensimmäinen leffa edes ilmestyi. 20th Century Fox oli ostanut elokuvaoikeudet koko kirjasarjaan ja yhtiö uskoi menestykseen niin vahvasti, että aloitti Dashnerin toisen kirjan, "The Scorch Trialsin" (2010) filmatisoinnin suunnittelun jo 2013. Heti kun ensimmäinen leffa todettiin hitiksi, jatko-osan kuvaukset alkoivat. Maze Runner: The Scorch Trials, eli suomalaisittain Labyrintti: Aavikkokokeet ilmestyi syyskuun alussa 2015, eli alle vuosi ensimmäisen osan ilmestymisen jälkeen! Tämäkin elokuva oli menestys, muttei ihan yhtä suuri verrattuna edeltäjänsä tuottoihin. Leffa ei ollut kovin pidetty kriitikoiden keskuudessa, mutta fanit pitivät siitä paljon. Itse en käynyt katsomassa elokuvaa teatterissa, kun se ilmestyi, sillä en erityisemmin välittänyt edellisestä osasta. Katsoinkin sen vasta keväällä 2016 ystäväni kanssa vuokralta. Filmi ei ollut mielestäni kovin kummoinen, joten olin jo ehtinyt melkein unohtaa koko sarjan olemassaolon. Kuitenkin nyt kun Maze Runner -trilogia on vihdoin saamassa päätöksensä, Maze Runner: The Death Curen (2018) kautta, oli jälleen aika katsoa kaksi ensimmäistä osaa uudestaan muistin virkistämiseksi ja samalla päätin arvostella ne.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellistä osaa The Maze Runner!

Thomas ja kumppanit pakenevat ilkeän PAHA-järjestön tukikohdasta ja yrittävät löytää vastarintaliike Oikean käden. Matka aavikon halki on pitkä ja sitä vaikeuttaa viruksesta seonneet ihmiset.

Thomasia näyttelee toistamiseen Dylan O'Brien, joka yrittää jälleen parhaansa. O'Brien ei ole tälläkään kertaa huono, vaan hänen hahmoansa ei vain ole kirjoitettu kovin kummoiseksi. Thomas lähinnä ihmettelee taas kaikkea, minkä lisäksi hänen on aivan pakko järjestää itsensä jatkuvasti hankaluuksiin. Parissa kohtaa Thomasista tuodaan esille sankaruus, mutta suurimmaksi osaksi hän vain kulkee muiden mukana ja kummastelee kaikkea, mitä ympärillä tapahtuu.
     Thomasin lisäksi elokuvassa nähdään muitakin edellisestä osasta tuttuja nuoria. Teresasta (Kaya Scodelario) puhutaan jatkuvasti sillä lailla kuin hän olisi jotenkin äärimmäisen tärkeä henkilö, mutta hahmona hän on yhä vain todella tylsä, mitä ei helpota yhtään Scodelarion jatkuva yksi-ilmeisyys. Teresa vain roikkuu mukana, minkä takia onkin jopa ärsyttävää, että hänet tuodaan jatkuvasti esille aivan kuin hän olisi todella merkittävä. Minho (Ki Hong Lee) ja Newt (Thomas Brodie-Sangster) roikkuvat myös mukana, mutta he jäävät täysin persoonattomiksi. Kaksikkoa näytetään vähän väliä, jottei katsoja unohda heidän olevan mukana, muttei heistäkään mitään hyötyä ole. Paikoitellen voi myös huomata Leestä ja Brodie-Sangsterista, että heillä on varmaan ollut aika tylsää kuvaustilanteissa, kun ei ole mitään merkittävää tekemistä tai sanottavaa. Mukana ovat myös todella unohdettavat Frypan (Dexter Darden) ja Winston (Alexander Flores), sekä uusi nuorukainen Aris (Jacob Lofland), joka on ihan mielenkiintoinen tapaus, mutta joka unohtuu vähän väliä hiljaisuutensa takia.
     Ariksen lisäksi muita uusia hahmoja ovat jonkinlaisen oman jenginsä johtaja Jorge (Giancarlo Esposito) ja hänen lähin avustajansa Brenda (Rosa Salazar), kummallinen bilehile Marcus (Alan Tudyk hukkaan heitettyjen lahjojensa kanssa), sekä PAHA-järjestölle työskentelevä herra Janson ("Game of Thrones" -sarjasta, 2011-, tuttu Aidan Gillen). Jorge on tavallaan ihan toimiva lisäys, mutta hänkin on aika unohdettava. Brendasta ei taas oikein osaa sanoa, että pitääkö hänestä vai ei? Herra Jansonista ei pidä, eikä häneen luota siitä hetkestä lähtien, kun hän saapuu tarinaan, sillä Gillen saa hahmon tuntumaan heti PAHAlta (heh heh). Valitettavasti hahmona herra Janson on aika mitäänsanomaton, kuten on myös edellisessä osassa nähty PAHAn johtaja Paige (Patricia Clarkson), joka käy lähinnä vain pistäytymässä.

The Maze Runnerin lopussa paljastui, että labyrintin ulkopuolinen maailma on aavikoitunut auringon takia. Viimeksi vain nopeasti nähtyä ulkomaailmaa päästään tutkimaan paljon enemmän tämän leffan aikana, ja on hienoa, kuinka karuksi maailma on uskallettu pistää. Isojen kaupunkien korkeat talot nousevat vain puoliksi esiin hiekan alta ja jotkut taloista ovat kaatuneet toisten talojen päälle. Leffan tarjoama maailmanlopun kuvasto on äärimmäisen tyylikästä ja se herättää kiinnostuksen, kun seikkailu lähtee vihdoin käyntiin hieman laahaavan alkuvartin jälkeen. Toinen asia mikä edellisessä osassa paljastui, on se että maailmaan on levinnyt virus, joka muuttaa ihmiset ns. "kahjoiksi"... eli periaatteessa zombeiksi. "Kahjot" ovat eläviäkuolleita ihmisiä, jotka jahtaavat ihmisiä ja hyökkäävät kimppuun, ja jos ne purevat, itsekin muuttuu samanlaiseksi. Eli zombeja. Parissa toimintapätkässä "kahjoja" ja aavikoitunutta maailmaa hyödynnetään erittäin hyvin, vaikka ensimmäinen pätkä tapahtuukin ärsyttävästi pimeässä, jolloin on vaikea erottaa, kuka on sankarinuori ja kuka sekopäinen zombi. Toinen pätkä on kuitenkin selvästi filmin parasta antia, sillä siitä on saatu aikaiseksi aidosti karmiva ja jännittävä, jolloin katsojana huomaa jähmettyneensä paikoilleen ja pelkäävänsä hahmojen puolesta. Valitettavasti se onkin sitten ainoa kerta, kun hahmojen kohtalosta välittää...

Maailmanlopputeema ja zombit ovat mahtava lisäys, mutta ne eivät harmillisesti pelasta laimeaa kokonaisuutta. Kuten tuli jo varmaan selväksi, leffan henkilöt ovat pääasiassa tylsiä, unohdettavia ja täysin vailla persoonaa, jolloin heistä ei jaksa välittää. Siksi onkin täysin naurettavaa, kun mukaan on lisätty pari kuolemaa, jotka eivät liikuta varmaan edes herkimpää katsojaa, koska en usko kenenkään vollottavan hahmon perään, jonka nimeä ei muista ja jonka olemassaolon unohtaa jatkuvasti. Ja kun hahmoista ei välitä, eivät heidän tekemisensäkään jaksa kiinnostaa. Niinpä Maze Runner: The Scorch Trials on yllättävän pitkästyttävä elokuva. Vaikka aavikoitunut maailma on aluksi upea, jossain kohtaa siihen kyllästyy, kun hahmot vain kävelevät siellä, eivätkä edes näytä siltä, että matka olisi jollain tapaa tuskallinen. Jos toimintakohtausten välissä olevaa aikaa hyödynnettäisiin hahmojen syventämiseen, olisi filmi kiinnostavampi, mutta sitä ei ole jaksettu tehdä. Aiemmin mainitsemani todella mainion toimintapätkän jälkeen elokuva ei enää herätä mielenkiintoa, jolloin lähinnä toivoin viimeisten kolmen vartin ajan, että leffa päättyisi vihdoin. Edes jokseenkin tyylikäs lopputaistelu ei jaksa herättää tunteita. Elokuva on myös usein niin ennalta-arvattavan kliseinen, ettei se onnistu tarjoamaan muita yllätyksiä maailman karuuden lisäksi.

Tuhoutunut maailma ja zombit menevät valitettavasti pilalle myös sen takia, etteivät päähenkilöt vaikuta olevan yhtään kiinnostuneita, mitä heidän ympärillä on tapahtunut. He eivät kertaakaan välitä siitä, että miljardit ihmiset ovat kuolleet tai muuttuneet "kahjoiksi". He vain haluavat päästä turvaan, jolloin alkaa helposti itse sanomaan leffassa useasti toisteltua lausetta "PAHA on hyvä". Nimestään huolimatta PAHA-järjestö ainakin vaikuttaa etsivän ratkaisua viruksen pysäyttämiseen. Okei, he ovat valmiita uhraamaan jopa satoja nuoria, mutta he voisivat pelastaa siten miljoonia. On sekin parempi kuin päähenkilöiden "ei vois vähempää kiinnostaa" -asenne. Kokonaisuudessaan Maze Runner: The Scorch Trials on vain heikko ja jokseenkin turhalta tuntuva trilogian väliosa. Siinä esitellään uusia hahmoja ja kiinnostava maailma, mutta tarinallisesti sillä ei ole oikeastaan mitään tarjottavaa. Loppukohtaukseen on tietysti pistetty puhe, jonka olisi tarkoitus saada katsoja innostumaan päätösosasta, mutta kun tämä leffa ei saanut välittämään, niin miksi seuraavankaan pitäisi? Ihan niin kuin katsoisi jakson "The Walking Dead" -sarjasta (2010-): aluksi tapahtuu jotain kiinnostavaa, sitten on 40 minuuttia, joissa ei tapahdu oikeastaan mitään mielenkiintoista, mutta loppuun on tungettu jokin äärimmäisen vaikea tilanne, joka jää kesken, jolloin on pakko katsoa myös seuraava jakso. Sitä sarjaa jaksoin seurata neljännen kauden loppuun asti, kunnes kyllästyin täysin tuohon tyyliin. Onkin siis onni, että tämän leffasarjan seuraava osa on jo huipennus, ettei homma muutu täysin tuollaiseksi.

En tiedä, onko "The Scorch Trials" -kirjakin tällaista tyhjäkäyntiä, vai tehtiinkö elokuva vain liian kiireellä, jolloin tärkeät hetket unohtuivat? Joka tapauksessa käsikirjoittaja T. S. Nowlin on tehnyt harmillisen laiskaa työtä tarinan kanssa. Viimeistään leikkaamossa olisi pitänyt ymmärtää tiivistää joitain kohtia, jotta jonkinlainen viihdearvo kasvaisi. Toimintakohtauksissa leikkaus on hieman liian nopeatempoista, jolloin ei pysty täysin seuraamaan, mitä ruudulla tapahtuu. Valaisussa on toistamiseen päätetty pistää toimintahetket tapahtumaan pimeydessä, jolloin karmivia zombeja ei pääse kunnolla näkemään. Ohjaaja Wes Ball on onnistunut esittelemään tyylikkään maailman, mutta hän ei ole osannut täyttää sitä kunnon sisällöllä. Elokuva ei ole erityisen ihmeellisesti kuvattu, mutta lavastustiimi on tehnyt oivaa työtä, kuten myös maskeeraajat ja puvustajat. Visuaaliset tehosteet ovat paremmat kuin edellisessä osassa, minkä selittää tuplabudjetti. Äänimaailma on oikein mainio, mutta valitettavasti säveltäjä John Paesano ei tarjoa vieläkään mitään muistettavaa musiikkien puolella.

Yhteenveto: Maze Runner: The Scorch Trials on pitkäveteisen laimea jatko-osa. Elokuva herättää katsojan mielenkiinnon karun maailmansa ja yllättävän karmivien zombiensa ansiosta, mutta kadottaa katsojansa muuten. Hahmoista ei ole kirjoitettu kiinnostavia, jolloin heidän seikkailunsakaan ei kiinnosta. Näyttelijät yrittävät parhaansa sen kanssa, mitä heille on tarjottu, mutteivät onnistu kannattelemaan hahmoja ilman kunnon ohjausta. Ohjaaja Wes Ball ei vaikuta tietävän, mitä hänen olisi pitänyt tehdä leffalla, jolloin filmi tuntuu lähinnä tarpeettomalta väliosalta. Uusia hahmoja esitellään, muttei heillä ole mitään väliä, sillä heihin ei ole jaksettu panostaa. Pari aidosti oikeasti mainiota toimintakohtausta nostavat hieman elokuvan viihdearvoa, mutta muuten kyseessä on ylipitkä ja lattea tusinahömppä. Visuaalisestikaan elokuva ei tarjoa kovin paljoa, joten ei tätä erityisen mielellään jaksa katsoa. Kirjojen ja edellisen osan faneille, sekä teinidystopiaelokuvien ystäville Maze Runner: The Scorch Trials mitä luultavimmin toimii, mutta muut se jättää aika varmasti kylmäksi. Sen lisäksi, ettei leffa onnistu olemaan omilla jaloillaan seisova toimintaseikkailu, ei se saa myöskään kiinnostumaan trilogian huipennuksesta.

Arvosana: 4/10

Kirjoittanut: Joonatan, 17.1.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.blackfilm.com
Maze Runner: The Scorch Trials, 2015, Gotham Group, TSG Entertainment, Temple Hill Entertainment

perjantai 19. tammikuuta 2018

Arvostelu: The Maze Runner / Labyrintti (2014)

THE MAZE RUNNER (2014)

LABYRINTTI



Ohjaus: Wes Ball
Pääosissa: Dylan O'Brien, Thomas Brodie-Sangster, Ki Hong Lee, Will Poulter, Aml Ameen, Blake Cooper, Kaya Scodelario ja Patricia Clarkson
Genre: scifi, toiminta, jännitys
Kesto: 1 tunti 53 minuuttia
Ikäraja: 12

The Maze Runner, eli suomalaisittain Labyrintti perustuu James Dashnerin samannimiseen kirjaan vuodelta 2009. 20th Century Fox hankki Dashnerilta elokuvaoikeudet ja päätti tehdä kirjan pohjalta filmin, jolla voisi kilpailla toisen samanlaisen elokuvasarjan, The Hunger Gamesin (2012-2015) kanssa. Samaan aikaan ohjaaja Wes Ball oli tehnyt lyhytanimaation "Ruin", jonka hän esitteli Foxille, jotta voisi tehdä sen pohjalta kokonaisen elokuvan. Fox kiinnostui lyhytleffasta, mutta koska sen tarina oli hyvin lähellä The Maze Runneria, yhtiö kysyi, haluaisiko Ball ohjata "Ruinin" sijaan sen. Ball suostui ja elokuvan työstäminen lähti liikkeelle. Kuvaukset alkoivat keväällä 2013 ja päättyivät samana kesänä. Leffan oli tarkoitus ilmestyä jo helmikuussa 2014, mutta ensi-iltaa jouduttiin siirtämään syyskuulle. The Maze Runner oli iso menestys, mutta kriitikot eivät erityisemmin välittäneet siitä. Itse näin filmin vasta vuonna 2015. Pidin kovasti The Hunger Gamesista ja kun kuulin tämän olevan hengeltään samanlainen, päätin vuokrata leffan. Valitettavasti olin pettynyt elokuvaan, sillä odotin sen olevan kirjaimellisesti lähes pelkkää juoksemista labyrintissa, minkä lisäksi pidin sitä muutenkin todella unohdettavana teoksena. En siis kokenut kovin suurta mielenkiintoa katsoa sitä uudestaan. Kuitenkin nyt kun Maze Runner -trilogian (2014-2018) päätösosa Maze Runner: The Death Cure (2018) on saamassa ensi-iltansa, päätin katsoa ja arvostella kaksi edellistä osaa uudestaan.

Nuori Thomas herää erikoiselta aukiolta, jota ympäröi korkea muuri ja sen takana öisin muuttuva labyrintti. Yhdessä aukion muiden nuorten kanssa Thomasin täytyy keksiä keino päästä ulos labyrintista, ilman että siellä vaanivat saattajaolennot nappaavat heidät.

Pääroolissa Thomasina nähdään Dylan O'Brien, joka on tavallaan toimiva valinta, mutta toisaalta hänelle ei anneta oikeastaan mitään erityistä, minkä kanssa työskennellä. Thomas on nimittäin päähenkilönä jokseenkin tylsä tapaus, joka lähinnä vain ihmettelee asioita. Hän kyseenalaistaa jatkuvasti kaiken, sillä uskoo itse tietävänsä paremmin, mikä on hieman ärsyttävä piirre. Ja siihen hänen hahmonsa oikeastaan jääkin. O'Brien tekee parhaansa tuodakseen eloa harmillisen mitäänsanomattomaan sankariin, muttei onnistu siinä kovin kummoisesti.
     Muita Aukion nuoria elokuvassa ovat mm. aikoinaan paikalle ensimmäisenä saapunut Alby (Aml Ameen), aika persoonaton Newt (Love Actuallysta, 2003, tuttu Thomas Brodie-Sangster), labyrinttijuoksija Minho (Ki Hong Lee), inhottava Gally (Will Poulter), porukan nuorin Chuck (Blake Cooper), sekä koko nuorisoryhmän ainoa tyttö Teresa (Kaya Scodelario). O'Brienin tavoin muutkin nuoret näyttelijät kärsivät samasta, eli heidän hahmonsa eivät tarjoa oikeastaan mitään. Suurimmaksi osaksi nuorista on kirjoitettu aika samanlaiset, ja vain muutamista löytää tiettyjä piirteitä, jotka erottavat heidät joukosta. Poulter onnistuu kuitenkin mainiosti tekemään Gallysta "vihattavan" henkilön, joka ei pidä Thomasista lainkaan ja yrittää keksiä keinon päästä hänestä eroon. Ki Hong Lee pääsee oivallisesti toimintaan mukaan, sillä Minho lähtee joka aamu labyrinttiin etsiäkseen ulospääsyä. Cooper on sympaattinen Chuckina, mutta harmillisesti Ameenin ja Brodie-Sangsterin hahmot tuntuvat olevan mukana vain selittääkseen asioita Thomasille. Valitettavasti ainoasta naispuolisesta henkilöstäkin on tehty todella tyhjentävä tapaus. Teresan voisi helposti kirjoittaa ulos tarinasta, eikä sillä olisi mitään vaikutusta lopputulokseen. Hahmo olisi edes voinut luoda kliseistä kolmiodraamaa mukaan, niin hänen olemassaololleen olisi jokin kunnon tarkoitus. Toisaalta on onni, ettei tähänkin teinidystopialeffaan ole väkisin tungettu turhaa kolmiodraamailua.

The Maze Runner todella tuntuu selkeältä yritykseltä kilpailla The Hunger Gamesin kanssa. Vaikka tässä nuorten ei tarvitse tappaa toisiaan, molemmista löytyy hyvin samanlaista tunnelmaa siitä, että nuoret joutuvat vaaralliseen tilanteeseen, josta heidän täytyy selvitä pois. Elokuva näyttää monin tavoin siltä, että se voisi olla yksi peli The Hunger Gamesissa. Tästä on kuitenkin poistettu kaikenlainen hahmojen esittelyosio alusta ja tarina lähtee suoraan liikkeelle päähenkilölle pelottavasta tilanteesta, mikä herättää katsojan mielenkiinnon onnistuneesti. Jos nyt unohtaa hetkeksi sen, että kyseessä on selvä yritys olla uusi The Hunger Games, niin täytyy kyllä myöntää, että The Maze Runnerin idea on erittäin kiehtova. Valitettavasti olen silti yhä sitä mieltä, että lopputulos on pettymys. Ennen kuin olin nähnyt filmin, odotin sen tapahtuvan lähes kokonaan labyrintissa, jossa nuoret olisivat jatkuvasti vaarassa, mikä loisi piinaavaa jännitystä katsojille, mutta ei. Itse labyrintissa juoksemista löytyy vain noin parinkymmenen minuutin ajan. Muun ajan nuoret vain hengailevat Aukiolla ja pohdiskelevat mitä tehdä, sen sijaan että oikeasti lähtisivät tekemään jotain. Aukiokohtaukset olisivat hyvä hetki kertoa hahmoista lisää, mutta eihän siihen voi aikaa käyttää, jolloin hahmot jäävät nopeasti unholaan. Elokuvan ideasta löytyy paljon potentiaalia, mutta lopputulos tuntuu lähinnä hukatulta mahdollisuudelta.

Niissä muutamissa kohtauksissa, kun labyrinttiin vihdoin päästään, on tunnelma onneksi todella hyvä. Ne kohdat ovat selkeästi elokuvan parasta antia, sillä niiden aikana katsoja pääsee jännittämään hahmojen puolesta, minkä lisäksi niihin on saatu oivallista vauhtia mukaan. Siksi harmittaa entistä enemmän, että labyrintissa ollaan niin vähän, sillä Aukion tapahtumat eivät ole erityisen mielenkiintoisia, vaikka niihin on yritetty lyödä mysteerintynkää siitä, minkä takia nuoret ovat joutuneet sellaiseen tilanteeseen. Mysteerinen tunnelma on valitettavan heikosti luotu, sillä filmin ison loppukäänteen voi arvata helposti jo elokuvan alussa. Kliseitä elokuvasta löytyy paljon, jolloin myös hahmojen kohtalot voi helposti arvata etukäteen. Kaikkein suurin harmi leffassa on kuitenkin se, että koko kiehtova labyrinttihomma tuntuukin loppujen lopuksi pelkältä pohjustukselta jollekin täysin erilaiselle seikkailulle. Aivan kuin olisi katsonut televisiosarjan pilottijakson, joka ei kuitenkaan saa katsojaa täysin vakuuttumaan siitä, että tuotantokausi pitäisi katsoa loppuun asti. The Maze Runner pysyy silti hieman plussan puolella ja on tarpeeksi viihdyttävä scifitoimintaseikkailu, jotta sen jaksoi katsoa toistamiseen. Hengellisen edeltäjänsä The Hunger Gamesin tasoa se ei kuitenkaan saavuta, vaan jää hyvin keskinkertaiseksi tekeleeksi.

Wes Ball ei ole tehnyt erityisen hyvää työtä ohjaajana. Hänen luomansa tunnelma toimii pääasiassa vain labyrinttikohtauksissa, mutta muuten monet kohtaukset tuntuvat vain laimealta pakkopullalta, mikä on pakko näyttää, jotta juoni liikkuisi eteenpäin. Erityistä jännitettä ei filmistä löydy, eikä käsikirjoittajakolmikko ole saanut aikaiseksi tarpeeksi kokonaista tarinaa. Ymmärrän, että kyseessä on trilogian aloitusosa, mutta tämän pitäisi silti toimia omillaan, eikä olla pelkkää pohjustusta seuraavalle osalle. The Maze Runneria ei ole kovin kummoisesti kuvattu, eikä leikkaus ole mitä parhainta. Aina välillä mustaan ruutuun leikkaaminen saa filmin tuntumaan televisiota varten tehdyltä, jolloin mainoskatkojen paikat on määritetty ennakkoon. Visuaaliset efektit eivät ole parhaasta päästä. Leffan budjetti ei ollut kovin suuri, joten typerästi nimetyt saattajaolennot näyttävät selkeästi digitaalisilta. Taustatkin näyttävät usein tietokoneella toteutetuilta, jolloin aidot lavasteet erottaa helposti. Kehnompia efektejä on yritetty peitellä sillä, että toimintakohtaukset tapahtuvat usein yöllä tai pimeässä, jottei katsoja pystyisi kunnolla huomaamaan tehosteiden laatua. Synkkyys tekee toimintakohtauksista kuitenkin hieman ärsyttävää katsoa, sillä välillä on vaikea saada selvää siitä, mitä ruudulla tapahtuu. Äänitehosteet ovat kuitenkin oikein mainiot. Harmillisesti säveltäjä John Paesano ei ole saanut aikaiseksi mitään muistettavaa musiikkien puolella.

Yhteenveto: The Maze Runner sisältää mainion idean, mutta lopputulos tuntuu valitettavasti vain pohjustukselta seuraavassa osassa nähtävälle oikealle tarinalle. Itse elokuvan nimen mukaista labyrintissa juoksemista nähdään harmillisen vähän ja muuten filmi tuntuu olevan pääasiassa pelkkää selittämistä ja istuskelua vailla kiehtovuutta. Mukaan luotu mysteerinen tunnelma ei toimi kovin hyvin ja kliseisyyden takia monet juonenkäänteet ja kuolemat arvaa helposti etukäteen. Osan suuresta loppupaljastuksesta arvaa heti filmin alussa. Näyttelijät eivät ole erityisen ihmeellisiä, mutta eivätpä ole myöskään heille kirjoitetut hahmot. Dylan O'Brien yrittää parhaansa tylsän Thomas-sankarin roolissa, kun taas muut eivät paikoitellen edes jaksa yrittää. Elokuvan tehosteet eivät ole kummoiset ja on ärsyttävää, miten niitä yritetään peitellä pimeydellä. Ohjaaja Wes Ballin ensikertalaisuuden huomaa useasti, eivätkä elokuvan musiikit ole millään lailla muistettavat. Tietty viihdyttävyys ja erittäin mainiot labyrinttikohtaukset nostavat kuitenkin leffan tasoa, jolloin sen jaksaa katsoa ainakin kerran ihan mielellään. Samankaltaisia teinidystopiafilmejä rakastaville The Maze Runner toimii varmasti, mutta monille muille tämä on mitä luultavimmin pelkkää unohdettavaa hölmöilyä.

Arvosana: 5/10

Kirjoittanut: Joonatan, 15.1.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Maze Runner, 2014, Twentieth Century Fox, Gotham Group, Temple Hill Entertainment, TSG Entertainment, Dayday Films, Ingenious Media

keskiviikko 17. tammikuuta 2018

Arvostelu: Fantasia (1940)

FANTASIA (1940)



Ohjaus: James Algar, Samuel Armstrong, Ford Beebe Jr., Norman Ferguson, David Hand, Jim Handley, T. Hee, Wilfred Jackson, Hamilton Luske, Bill Roberts, Paul Satterfield ja Ben Sharpsteen
Genre: musiikki
Kesto: 2 tuntia 5 minuuttia
Ikäraja: 7

Fantasia on Walt Disneyn animaatioelokuvien klassikkosarjan kolmas osa. Elokuvan teko lähti liikkeelle siitä, kun herra Disney koki, että yhtiön isoin tähti Mikki Hiiri oli menettämässä suosiotaan, jolloin hänet täytyi saada mukaan johonkin isoon tuotantoon. Hahmo päätettiin yhdistää Johann Wolfgang von Goethen runoon perustuvaan animaatioon "The Sorcerer's Apprentice", johon yhdistettiin myös klassista musiikkia. Animaation kustannukset olivat kuitenkin niin suuret, ettei yhtiö uskonut sen tekevän voittoa. He keksivätkin, että pätkän voi yhdistää isompaan kokonaisuuteen, jolloin yhtiö alkoi työstämään pitkää konserttielokuvaa. Leffaa tehtiin aluksi nimillä "The Concert Feature" ja "Musical Feature", kunnes se nimettiin lopullisesti Fantasiaksi. Elokuvasta tuli kuitenkin yli kaksi tuntia pitkä, jolloin uskottiin, ettei sitä kannata laittaa sellaisenaan teattereihin, joten yhtiö kiersi ympäri Yhdysvaltoja ja pysähtyi eri kaupunkeihin näyttämään sitä vain pariin otteeseen. Leffa ei vielä ensimmäisellä tai muutamalla muullakaan kierroksellaan tienannut budjettiaan takaisin, joten Disney piti sitä vuosia floppina. Vasta 29 vuotta ilmestymisen jälkeen se alkoi tehdä voittoa. Se ei kuitenkaan tarkoittanut, ettei sitä olisi arvostettu jo aikoinaan. Fantasiaa ylistettiin, kun se ilmestyi ja nykypäivänä sitä pidetään yhtenä Disneyn suurimpana klassikkona. Itse näin elokuvan ensimmäistä kertaa muutama vuosi sitten ja vaikka tavallaan se oli mielestäni hieno, oli se mielestäni myös liian pitkä. En olekaan katsonut sitä uudestaan, enkä vieläkään omista sitä. Kun vuoden 2017 alussa päätin arvostella noin puolet Walt Disneyn klassikoista ensimmäiselle puoliskolle vuodesta 2018, tiesin että olisi jälleen aika katsoa Fantasia. Mietin kuitenkin pitkään, arvostelisinko leffaa sittenkään, sillä siinä ei ole kunnon tarinaa, mutta lopulta mietin, etten voi vain hypätä yhden klassikkosarjan osan yli. Niinpä lainasin elokuvan isoäidiltäni ja katsoin sen kesän 2017 lopussa.

Fantasiassa ei ole tarinaa tai juonta, vaan se todella on "Concert Feature", eli konserttielokuva. Teos alkaakin sillä, kun Philadelphina sinfoniaorkesteri saapuu lavalle ja testailee soittimiaan. Deems Taylor tulee esittelemään filmin ja kapellimestari Leopold Stokowski nousee korokkeelle. Elokuva lähtee käyntiin Johann Sebastian Bachin säveltämällä "Toccata and Fugue in D minorilla", jonka aikana nähdään aluksi sinfoniaorkesterin soittoa, joka siirtyy abstrakteihin kuviin, joita animaattoreille on tullut mieleen, kun he ovat kuulleet sävelet. Heti ensimmäisen osion aikana voi nähdä ja kokea, kuinka leffassa musiikki ja animaatio kulkevat upeasti käsi kädessä. Tämän jälkeen siirrytään selkeämpiin kuviin, kun keijut, sienet, kalat sun muut eliöt tanssahtelevat Pjotr Tšaikovskin säveltämän "The Nutcracker" -baletin tahdissa. Jos alkuosio oli todella hienosti toteutettu, on tämä toinen osio aivan upea mestarillisen musiikin ja kiehtovien kuvien ansiosta. Tämän aikana mietin, kävikö edellisellä katselukerralla vain niin, että olin liian nuori ymmärtämään teoksen hienoutta, sillä olin todella vaikuttunut näkemästäni.

Kolmantena osiona on tiedossa se, mistä koko elokuva lähti liikkeelle, eli "The Sorcerer's Apprentice", jossa Mikki Hiiri toimii mahtavan velhon apulaisena ja eräänä päivänä haluaa itsekin kokeilla taikomista. Osio on ensimmäinen, jossa on selvä tarina, jolla on alku, käännekohta ja loppu. Se on myös todella mainio ja siitä löytyy hieman huumoriakin. Valitettavasti sen jälkeen filmin taso laskee huomattavasti. Neljäntenä näytetään elämän synty ja evoluution kehittyminen, jonka huipennuksessa dinosaurukset tallustavat maan päällä, samalla kun Igor Stravinskyn säveltämä "The Rite of Spring" soi taustalla. Vaikka kuinka innostunkin dinoista, ei tämä osio saa minussa aikaan toivomaani reaktiota ja se on itse asiassa todella pitkäveteinen; jopa heikoin osuus koko teoksessa. Sen jälkeinenkään osio, eli Kreikan mytologian olentojen, kuten faunien ja kentaurien juhla ei nappaa katsojaansa mukaan, vaikka taustalla soikin Ludwig van Beethovenin kuudes sinfonia. Näitä kahta heikompaa teosta yhdistää se, etteivät musiikki ja kuva kulje enää yhtä tiukasti yhdessä, vaan musiikit vain esiintyvät taustalla.

Onneksi meininki muuttuu hauskemmaksi, kun alkaa "Dance of the Hours" Amilcare Ponchiellin oopperasta "La Gioconda", jonka aikana strutsit, elefantit ja virtahevot tanssahtelevat huvittavan näköisinä balettia. Tässä kohtaa leffa saa taas kiinni katsojastaan ja pitää otteensa myös loppuhuipennuksen aikana, jossa tunnelma synkkenee, kun itse paholainen kutsuu armeijansa tanssimaan, samalla kun taustalla jylisee eeppinen Modest Musorgskin "Night on Bald Mountain". Tämä kohta saattaa olla hieman liian hurja lapsille, joten on onni, että filmi päättyy onnelliseen tunnelmaan Franz Schubertin "Ave Marian" kera. Huipennus on upea kokemus ja pelastaakin kokonaisuutta, joka alkoi tuntua todella venytetyltä.

Fantasia on liian pitkä elokuva. Jotkut varmasti haluaisivat sen kestävän kauemminkin, mutta kahden tunnin kestollaan se on mielestäni ihan liian pitkä. "The Sorcerer's Apprenticen" jälkeen jokainen osio tuntuu enemmän tai vähemmän venytetyltä, jolloin ajatukset alkavat voimakkaasti harhailla kaikkeen muuhun, eikä enää täysillä sisäistä näkemäänsä. Kokonaisuus olisi paljon voimakkaampi, jos siitä poistaisi kokonaan dinosaurus- ja Kreikan mytologia -osuudet. Niissä animointitasokaan ei ole erityisen hyvää. Muuten piirrosjälki on suurimmaksi osaksi erittäin mainiota ja toimii todella hienosti musiikin kanssa, jolloin filmi on jopa huikea kokemus. Ensimmäisen osion aikana nähtävät kuvat soittavasta orkesterista ovat myös näyttäviä ja niissä on hyödynnetty taitavasti varjoja, siluetteja ja värejä. Jokaisen osion välissä nähtävät lyhyet pätkät orkesterista ovat tärkeitä hengähdystaukoja, jotta voi valmistautua seuraavaan kokemukseen, jonka Deems Taylor joka kerta esittelee. Leffaa pidentää turhaan myös väliaika, joka ei kuitenkaan onneksi kestä viittätoista minuuttia, vaikka Taylor niin sanookin.

Yhteenveto: Fantasia voisi olla upea kokemus, jos siitä poistaisi kokonaan tylsän evoluutio-osuuden, sekä kehnosti animoidun Kreikan mytologiapätkän, jossa Beethovenin hieno musiikki menee hukkaan. Ensimmäinen osio imaisee vaikuttavasti mukaansa ja toinen osio, jota "The Nutcracker" säestää, on mielestäni upeinta koko filmissä. Myös "The Sorcerer's Apprentice" on tietysti hieno. Onkin harmi, että loistava taso laskee niin huomattavasti. Onneksi tanssivat strutsit ja norsut nostavat laatua huumorillaan ja loppuhuipennus on karmivan pysäyttävä, jolloin kokonaisuudesta jää lopuksi hyvä tunne. Musiikki ja animaatio yhdistyvät pääasiassa nerokkaan mestarillisesti toisiinsa, minkä lisäksi alussa nähdään myös taidokasta kuvausta ja valaisua. Vaikka Fantasiassa nähdäänkin lähinnä animaatiota, se ei ole lastenelokuva. En nimittäin usko, että kovin moni muksu jaksaisi keskittyä kahden tunnin filmiin, jossa ei ole kunnon juonta. Jos leffa pitää lapselle näyttää, niin suosittelen tekemään sen osio kerrallaan. Suosittelen myös hyödyntämään väliajan pistämällä teoksen pauselle vartiksi ja pohdiskelemalla näkemäänne. Vaikka kokonaisuus ei ole niin upea kuin se voisi tiivistämisen avulla olla, on Fantasia silti niitä filmejä, jotka kannattaa ainakin kerran katsoa, varsinkin jos fanitatte Walt Disneyä tai elokuvia ylipäätään.

Arvosana: 6/10

Kirjoittanut: Joonatan, 31.8.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Fantasia, 1940, Walt Disney Pictures

maanantai 15. tammikuuta 2018

Arvostelu: Darkest Hour / Synkin hetki (2017)

DARKEST HOUR (2017)

SYNKIN HETKI



Ohjaus: Joe Wright
Pääosissa: Gary Oldman, Lily James, Kristin Scott Thomas, Ben Mendelsohn, Ronald Pickup, Stephen Dillane ja Samuel West
Genre: draama
Kesto: 2 tuntia 5 minuuttia
Ikäraja: 12

Darkest Hour, eli suomalaisittain Synkin hetki perustuu tositapahtumiin Winston Churchillin ajasta Yhdistyneen kuningaskunnan pääministerinä toisessa maailmansodassa. Elokuvan teko lähti käyntiin alkuvuodesta 2015, kun Working Title Films hankki Anthony McCarten käsikirjoituksen aiheesta. Vuoden 2016 alussa ohjaajaksi valittiin Joe Wright ja pääosaan Winston Churchilliksi roolitettiin Gary Oldman. Saman vuoden lopussa alkoivat kuvaukset ja Darkest Hour sai ensi-iltansa Telluriden elokuvajuhlissa Yhdysvalloissa. Sen jälkeen sitä on näytetty eri tapahtumissa, mutta Suomeen se saapuu vasta tammikuussa. Elokuva on saanut erittäin positiivisia arvioita ja kun kuulin, että monet uskoivat Gary Oldmanin vihdoin saavan Parhaan miespääosan Oscar-palkinnon, kiinnostuin filmistä paljon. Aluksi ajattelin katsovani sen vasta vuokralta, kun pääsen armeijasta, mutta lopulta lehdistönäytöstä edeltävänä iltana päätin mennä katsomaan sen sittenkin jo nyt. Hyvä niin, sillä kyseessä on aivan mahtava elokuva!

Natsien vallatessa Euroopan valtioita, Yhdistynyt kuningaskunta valitsee uudeksi pääministerikseen Winston Churchillin. Samalla kun Churchill yrittää keksiä keinon pitää natsit loitolla Briteistä, hänen täytyy todistaa pätevyytensä niin kuninkaalle kuin kansalaisillekin.

Kyllä Gary Oldman voisi minun puolestani vihdoin napata sen Oscar-pystin, sillä hänen roolityönsä Winston Churchillinä on aivan mielettömän upea! Oldman ei vain näyttele roolia, vaan hän muuttuu hahmoksi aivan täysin ja häntä on suuri ilo katsoa läpi leffan. Hän jättää tietysti muut näyttelijät täysin varjoonsa ja välillä näyttää hyvin paljon siltä, että muut näyttelijät ihailevat Oldmanin lahjoja. Varsinkin kohtauksissa, joissa Churchill pitää puhetta, Oldmanin työtä ei edes voi muuta kuin ihailla. Oldman tekee myös kiehtovaksi sen, kun hän pohdiskelee, miten sota voisi kääntyä Brittien eduksi. Itse herra Churchill ei ole aina mitä mukavimmasta päästä, mutta hänestä löytyy silti huumoripuoltakin. Hänellä on vahvat mielipiteet sotaan liittyvistä asioista, mikä aiheuttaa monissa ärsyyntyneisyyttä. Oldman on myös maskeerattu todella taidokkaasti, jolloin näyttelijää on vaikeampi tunnistaa ja hän tuntuu muuttuvan enemmän ja enemmän hahmoksi.
     Muita tärkeitä hahmoja elokuvassa ovat Churchillin kirjuri Elizabeth Layton (Baby Driverista - 2017 - tuttu Lily "Debora" James), joka on herkkä, mutta josta löytyy rohkeutta työskennellä Churchillin kanssa; entinen pääministeri Neville Chamberlain (Ronald Pickup), joka yhdessä lordi Halifaxin (Stephen Dillane) kanssa yrittää miettiä, kuinka Churchillin saisi syrjäytettyä; Britannian kuningas Yrjö VI (Ben Mendelsohn), joka ei oikein tule toimeen Churchillin kanssa; sekä Churchillia tukeva sir Anthony (Samuel West), jonka merkitys jää kuitenkin aika vähäiseksi. Lily James on erittäin oivallinen valinta neiti Laytoniksi, joka vaikuttaa pelkäävän ja kunnioittavan Churchillia samanaikaisesti, ja hänestä näkyy, kuinka hän kerää kaiken aikaa rohkeutta puhuakseen hänelle. Ben Mendelsohnista löytyy sopivaa arvokkuutta kuninkaan rooliin, mutta hän ei tunnu oikein tuovan rooliin mitään, vaan näyttelee samalla lailla aika kylmästi kuin Rogue One: A Star Wars Storyssa (2016), jossa hän esitti pääpahista.

Ennen elokuvan näkemistä jännitin, mitä jos filmi olisikin mielestäni jokseenkin pitkäveteinen, sillä niin historiallisissa draamoissa tuppaa usein käymään. Gary Oldmanin roolisuoritus ei sinänsä tullut yllätyksenä, sillä tiesin jo etukäteen hänen olevan hieno näyttelijä. Eniten yllätyinkin siitä, kuinka mukaansatempaava elokuva Darkest Hour onkaan. Ensimmäisen kerran kun mietin, kauankohan leffaa on kulunut, se oli jo ohittanut puolen välin. Leffan rakenne ja rytmitys toimivat niin hyvin, ettei filmiä katsoessa käy aika pitkäksi. Elokuvaa voisi tavallaan kutsua sotaelokuvaksi, sillä tämähän tapahtuu toisen maailmansodan aikana. Sodan tunne on äärimmäisen vahvasti läsnä alusta alkaen ja elokuvassa pohditaankin, miten sodan voisi voittaa? Silti itse sotimista ei filmissä näytetä lähes ollenkaan. Mukana on muutama lyhyt hetki, joissa näytetään rintamaa, mutta muuten tapahtumat sijoittuvat Englantiin.

Darkest Hourin kiehtovuus syntyy loistavasti luodusta tunnelmasta. Vaikka sodan uhka on vahvasti läsnä, on siinä yllättävän paljon huumoriakin mukana. Etenkin ensimmäisen puoliskon aikana elokuva on jopa todella viihdyttävä. Se ei kuitenkaan muutu miksikään hömpäksi, vaan pitää realistisen tasonsa yllä. Paikoitellen tunnelma nousee pienesti liian mahtipontiseksi, mutta eipä se erityisemmin häiritse. Tunnelmaa luo hienosti myös filmin upea tyylikkyys. Ajankuva on luotu äärimmäisen näyttävästi kaikin puolin. Elokuva saa katsojan kiinnittämään huomiota pieniin yksityiskohtiin, sillä puvustus ja lavasteet ovat niin taidokkaasti toteutetut. Yksittäiset kohtaukset ovat tarkkaan mietittyjä, eikä yksikään niistä tunnu ylimääräiseltä. Jotkut kohtaukset ovat hieman heikompia kuin toiset, mutta mukaan mahtuu jopa täydellisyyttä hipovia hetkiä. Loppujen lopuksi parasta Darkest Hourissa on kuitenkin Gary Oldman. Yhdessä kohtaa Churchillille sanotaan, että ihmiset pelkäävät häntä, sillä koskaan ei voi tietää, mitä hän tekee tai sanoo. Se juuri tekee leffasta niin vauhdikkaalta tuntuvan, koska katsojana ei malta odottaa näkevänsä, mitä Churchill seuraavaksi tekee. Oldman on niin huikea, että häntä katsoisi paljon kauemminkin, joten on jopa hieman sääli, kun huomaa filmin päättyneen. Vähän päälle kaksituntinen kesto ei tuntunut yllättävää kyllä missään.

Elokuvasta löytyy kuitenkin jotain, mikä vaivasi minua sitä katsoessa. Filmissä on pitkä osio, joka käsittelee Dunkerquen kaupungin evakuointia. Itsessään tämä tapahtuma esitettiin jo aiemmin vuonna 2017 mielettömän huikeassa Dunkirk-elokuvassa, joten suurta jännitystä osiosta ei löydy, jos sen filmin on katsonut. Dunkerqueta käsittelevissä kohtauksissa huomasinkin usein miettiväni Dunkirkia ja unohdin välillä täysin katsovani jotain muuta. Darkest Houria katsoessani mietin, ettei voi olla hyvä merkki, jos elokuva saa minut toivomaan, että katsoisinkin jotain toista leffaa, mutta mitä enemmän mietin asiaa jälkikäteen, sitä voimakkaammin tulin siihen tulokseen, ettei asia luultavasti häiritse minua toisella katselukerralla. Tavallaan elokuva myös toimii erinomaisena esittelynä vuoden 2017 parhaalle elokuvalle, joten mikäs siinä. Leffan lopetuskin häiritsi minua hieman, sillä se tuntui vain pohjustavan tulevia tapahtumia, mutta senkin kohdalla kävi niin, että tunteja elokuvan näkemisen jälkeen mietin vain, kuinka vaikuttavasti lopetus oli tehty. Kirjoitan arvostelua päivä sen jälkeen, kun näin Darkest Hourin ja nyt mietin pelkästään, että olihan se upea filmi.

Leffan ohjauksesta vastaa Joe Wright, mikä aluksi hieman säikäytti minut. Wrightin edellinen ohjaustyö oli nimittäin surkea Pan (2015), joten pelkäsin, että hän epäonnistuisi tässäkin. Darkest Hour sai minut kuitenkin hämmästelemään, miten ihmeessä hän epäonnistui niin pahasti Panin kanssa ja sai minut kiinnostumaan hänen muista elokuvistaan, kuten Pride & Prejudice (2005), Atonement (2007) ja Hanna (2011). Wright on luonut erittäin toimivan tunnelman, ja Anthony McCarten on tehnyt loistotyötä käsikirjoituksen kanssa. Elokuva on kuvattu taidokkaasti, kuten myös leikattu. Visuaalisuudessa pidin hienon lavastuksen ja puvustuksen lisäksi erittäin paljon siitä, miten kuvia on välillä rajattu eri tavoin. Parissakin kohtaa kuva on rajattu huoneen muotoiseksi, jolloin sitä ympäröi pimeys. Pidin myös todella paljon päivämääristä, jotka ilmestyivät isoina ruudulle aina välillä. Äänimaailma on erinomainen, minkä lisäksi Dario Marianellin säveltämät musiikit ovat yllättävän loistavat.

Yhteenveto: Darkest Hour on yllättävän upea elokuva, jossa Gary Oldman tekee aivan huikean roolityön Winston Churchillinä. Toivon todella, että Oldman nappaisi tämän elokuvan kautta vihdoin Oscar-palkinnon, sillä hän kyllä ansaitsee sen! Ilman häntä leffa ei varmasti toimisi yhtä hyvin, vaikka siitä löytyykin paljon hienoja asioita, jotka eivät liity häneen lainkaan. Filmin ajankuva on upeasti toteutettu aina lavastuksesta puvustukseen asti. Tekninen toteutus on muutenkin tyylikästä rajattujen kuvien ja isojen päivämäärien takia. Elokuvan tunnelma on erinomaisesti luotu ja historialliseksi draamaksi kyseessä on yllättävän viihdyttävä teos huumorinsa ja jännityksensä puolesta. Mahtipontisuutta löytyy, etenkin kun Churchill pitää puheita, mutta mukana on myös todella mainioita ja vangitsevia pienempiä hetkiä. Sodan tunne on vahvasti läsnä, vaikkei itse sotimista oikeastaan edes näytetä. Elokuvan loppukohtaus tuntuu hieman liikaa pohjustavan tulevia tapahtumia, mutta muuten ohjaaja Joe Wright on onnistunut loistokkaasti ja tehnyt yhden vuoden 2017 parhaista elokuvista! Suosittelenkin Darkest Houria kaikille historiallisista draamoista pitäville. Mielestäni tätä pitäisi näyttää kouluissa historian tunneilla jo pelkästään Oldmanin suorituksen vuoksi. Vaikkei aihe itsessään kiinnostaisi kovin paljon, suosittelen katsomaan elokuvan Oldmanin takia, sillä parempaa roolityötä vuodelta 2017 saa kyllä hakea!

Arvosana: 8/10

Kirjoittanut: Joonatan, 10.12.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.joblo.com
Darkest Hour, 2017, Working Title Films

lauantai 13. tammikuuta 2018

Arvostelu: Edward Scissorhands / Saksikäsi Edward (1990)

EDWARD SCISSORHANDS (1990)

SAKSIKÄSI EDWARD



Ohjaus: Tim Burton
Pääosissa: Johnny Depp, Winona Ryder, Dianne West, Alan Arkin, Robert Oliveri, Anthony Michael Hall, Kathy Baker, Conchata Ferrell, O-Lan Jones, Dick Anthony Williams ja Vincent Price
Genre: fantasia, romantiikka
Kesto: 1 tunti 45 minuuttia
Ikäraja: 12

Kun lapsena yritin katsoa Edward Scissorhandsin, eli suomalaisittain Saksikäsi Edwardin, en päässyt kymmentä minuuttia pidemmälle, sillä minua pelotti liikaa. Kestikin useampi vuosi, ennen kuin suostuin lopulta katsomaan elokuvan jouluna 2012. Pidin elokuvasta ja hieman tietenkin ärsytti, etten ollut sitä aiemmin suostunut katsomaan loppuun asti. Olin siihen aikaan nuorisoteatterissa ja päätimmekin tehdä Edward Scissorhandsin näytelmänä. Valmistautumisena esityksen tekoon katsoimme leffan, jolloin näin sen toista kertaa. Ottaen huomioon, että teimme yli puoli vuotta elokuvaan pohjautuvaa näytelmää, leffan tarinasta tuli jollain lailla tärkeä osa elämääni. Kun olimme suoriutuneet viimeisestäkin esityksestä, sain tädiltäni (joka oli myös näytelmän ohjaaja) lahjaksi Edward Scissorhandsin Blu-ray -muodossa. Katsoin elokuvan heti uudelleen, mitä ei olisi kannattanut tehdä, sillä vertasin sitä kaiken aikaa näytelmäämme. Kuluikin kaksi ja puoli vuotta ennen kuin halusin katsoa elokuvan jälleen. Kun mietin, mitä leffoja arvostelisin ensimmäiselle puoliskolle vuodesta 2018, Edward Scissorhands ilmestyi nopeasti mieleeni ja katsoin sen neljännen kerran. Tämä arvostelu on omistettu tädilleni, sillä hänen kanssaan yritin katsoa elokuvaa lapsena, hänen kanssaan katsoin sen vihdoin jouluna 2012, hän ohjasi minua "Saksikäsi Edward" -näytelmässä ja häneltä sain elokuvan Blu-rayna.

Kosmetiikkatuotteita kauppaava Peg Boggs päätyy tutkimaan mäellä sijaitsevaa mystistä kartanoa. Siellä hän tapaa erikoisen miehen nimeltä Edward, jolla on sakset käsien tilalla. Peg päättää ottaa yksinäisen Edwardin kotiinsa asumaan. Erikoinen Edward herättää tietenkin paljon huomiota - jotkut ihannoivat häntä, toiset inhoavat ja jotkut pitävät häntä saatanan lähettinä.

Johnny Depp vetää yhden uransa parhaista roolisuorituksista Edwardina, keinotekoisena miehenä, joka ei ole täysin valmis, sillä hänen luonut keksijä (Vincent Price) kuoli ennen kuin sai hänet valmiiksi. Keksijän kuolemasta lähtien Edward on ollut yksin kartanossaan, jossa hän on saksillaan luonut näyttäviä pensasveistoksia. Kun Peg ottaa Edwardin mukaansa kaupunkiin, tuntuu se toteen käyvältä unelmalta. Kuitenkin kun hän on ollut lähes koko elämänsä yksinään, tuntuu pieni kaupunkikin liian isolta. Kovaääniset ihmiset ovat pelottavia ja useat ihmisten tavat tuntuvat kummallisilta Edwardille. Edwardia käytetään usein hyväksi, mitä hän ei edes täysin ymmärrä ja vaikka ymmärtäisikin, hän ei uskalla sanoa "ei" ja suostuu kiltisti kaikkeen. Elokuvan aikana käy useasti sääliksi Edwardia, joka vain haluaisi elää tavallista elämää. Depp tuo hahmoon oikeaa rauhallisuutta ja kaikki hänen elekielessään on loppuun asti mietittyä. Deppin ilmeet ovat erinomaisia ja hänen äänensä on jännän rentouttava. Depp tuo hahmoon myös hienoa koskettavuutta ja Edwardista pitääkin koko elokuvan ajan.
     Pegia näyttelee Dianne West, joka on hyvä roolissaan. Peg on todella äidillinen henkilö, jolta löytyy lämpöä, mitä Edward tarvitseekin elämäänsä. West on uskottava etenkin siinä, että haluaa auttaa poloista Edwardia. Peg ei ole kaupungin suosituin henkilö ja hänestä leviää tyhmiä juoruja. Hän työskentelee Avon-yrityksessä ja kauppaa kosmetiikkatuotteita, mutta valitettavasti huonolla tuloksella. Myös Pegiä käy sääliksi, sillä hän ei tunnu olevan erityinen kenellekään, vaikka hänellä onkin aviomies ja kaksi lasta. Alan Arkin näyttelee Bill Boggsia, joka on huvittavalla tavalla aika tyypillinen mies, joka lukee lehteä ja rakastaa urheilua. Kevin (Robert Oliveri) on perheen nuorin lapsi, joka innostuu erikoisesta Edwardista ja hehkuttaa kaikille tämän saksikäsiä.
     Winona Ryderin näyttelemä perheen tytär Kim pelästyy aluksi Edwardia, mutta alkaa pikku hiljaa lämpenemään hänelle. Edward taas ihastuu Kimiin saman tien ja heidän välilleen on luotu mainiota romanssia. Nykyään Ryder ei ole mielestäni kummoinen näyttelijä, mutta suoriutuu tässä roolistaan mainiosti ja hänellä on oikeanlaista hentoutta, minkä Kimin rooli vaatii. Kim on Pegin lisäksi ainoa, joka ei hössötä Edwardista, minkä takia Edward kokee olevansa turvassa Kimin lähellä.
     Harmi vain, että Kimilla on jo poikaystävä - nimittäin Anthony Michael Hallin esittämä Jim, joka on todella itseään täynnä oleva mulkvisti. Tavallaan ymmärtää, että hän ei pidä siitä, että toinen mies tulee hänen ja Kimin väliin, mutta toisaalta taas ymmärtää, ettei Kim erityisemmin enää pidä hänestä, Edwardin saapuessa kuvioihin. Toisin kuin herkkä Edward, Jim ei tunnu välittävän muista kuin itsestään, eikä hän ole kovin mukava edes ystäviään kohtaan. Jimista on vaikea pitää ja hän tuntuu juuri sellaiselta, joka kuvittelee olevansa koulun kingi, mutta huomaa lopulta, ettei hänellä olekaan tulevaisuutta. Jos jotakuta kiinnostaa, niin näytelmässämme esitin Jimia.
     Muita hahmoja ovat naapurinaiset, jotka ovat epämiellyttäviä juoruajia ja kyttääjiä. He kiinnostuvat tietenkin heti Edwardista ja ovat kateellisia Pegille, sillä juuri hän tapasi mysteerisen saksikäsimiehen. Naisista isoimmassa roolissa on Kathy Bakerin näyttelemä Joyce, joka kokee olevansa erittäin tärkeä henkilö. Hän yrittää useaan otteeseen iskeä Edwardin, joka ei kuitenkaan tajua, mistä on kyse. Baker vetää hahmonsa juuri nappiin. Yhtä naapurinaisista esittää "Two and a Half Men" -sarjasta (2003-2015) tuttu Conchata Ferrell. Vaikka kyttääjänaiset ovatkin ärsyttäviä, he tuovat myös huumoria mukaan tarinaan. O-Lan Jonesin esittämä uskovainen Esmeralda pitää Edwardia saatanan lähettinä. Dick Anthony Williams näyttelee Allen-nimistä poliisia, joka pitää Edwardista, vaikka tuntuu myös toivovan, että Edward lähtisi kaupungista itsensä ja muiden hyvinvoinnin takia.

Edward Scissorhandsin on ohjannut Tim Burton ja sen myös huomaa. Elokuva on kokonaisuudessaan hyvin selkeää Burton-henkeä. Ensinnäkin mukana on voimakas kontrasti väreissä. Kartano ja mäki jolla se sijaitsee, ovat hyvin synkkiä paikkoja, joiden puissa ei kasva lehtiä ja kaikki tuntuu todella elottomalta. Kartano on ränsistynyt ja tuntuu hajoavan palasiksi minä hetkenä hyvänsä. Itse Edward on ihonväriltään todella kalpea, kun taas hänen hiuksensa ovat pikimustat, kuten myös hänen asunsa. Paikoitellen Edward näyttää jopa mustavalkoiselta, mikä on aivan varmasti tarkoituskin. Kaupunki taas on todella värikäs. Kaikki talot ovat pastellivärisiä ja niin ärsyttävän näköisiä, etten ikinä suostuisi asumaan niissä. Talot ja koko kaupunki ovat pelkistettyjä. Ruoho on kirkkaan vihreää ja koko elokuva tuntuu tapahtuvan yhden pitkän kadun varrella. Jotkut asiat näyttävät hieman karikatyyreiltä ja esimerkiksi kartano on sisältä kuin sarjakuvasta. Burton-henkeä lisää vielä se, että musiikin on säveltänyt Danny Elfman, joka on tehnyt taidokasta työtä. Itse pidän erittäin paljon Burtonin voimakkaasta tyylistä ja tällaisilta hänen elokuviensa kuuluukin näyttää.

Elokuvan alussa isoäiti on peittelemässä lapsenlastaan nukkumaan, kun tämä haluaa kuulla, miksi ulkona sataa lunta. Isoäiti alkaa kertomaan tarinaa erikoisesta miehestä, jolla on sakset käsien tilalla. Kertojaääntä ei onneksi kuulla kovin paljoa, sillä se voisi viedä hieman makua pois kokonaisuudesta. Lopussa kuitenkin isoäiti kertoo tarinan päätöksen. Mukana tosiaan on lunta ja yhdessä kohtaa jopa vietetään joulua, joten elokuva käy hyvin myös joululeffasta. Toisin kuin monet joululeffat, sen voi silti katsoa koska tahansa. Etenkin joulukohtauksessa elokuvasta löytyy jonkinlaista taikaa - ei mitään noitien loitsuja, vaan mukana vain on jotain taianomaista ja kaunista. Edward Scissorhands on muutenkin kaunis elokuva. Vaikka mukana on karmivuutta, siitä löytyy rakkautta ja leffan voikin hyvin katsoa romanttisena treffielokuvana. Alkupuoli ei siltä vielä vaikuta, mutta odotus palkitsee, kun Edwardin ja Kimin välille syntyy lempeä.

Edward Scissorhandsissa käsitellään hienosti erilaisuutta ja sen hyväksymistä. Jotkut pitävät häntä tosiaan luonnonoikkuna, kun taas joillekin hän on kiehtova. Kun Edward pääsee kaupunkiin ja näkee tavallista elämää, hänkin haluaisi olla normaali. Vaikka useat tulevat sanomaan hänelle, että tuntevat jonkun, joka voisi auttaa häntä, Edwardin pitää vain osata hyväksyä itsensä sellaisena kuin hän on. Hän yrittääkin luoda ammattia kampaajana. Välillä elokuvaan on onnistuttu luomaan hölmö saippuasarjatunnelma, mikä oudolla tavalla jopa toimii ja välillä leffa tuntuu hieman karmivammalta fantasiaseikkailulta. Edward Scissorhands on todella koskettava teos ja herkimpien kannattaa pitää nenäliinat mukana. Etenkin Edwardista on saatu niin liikuttava tyyppi, että hänen kohtalostaan tulee hyvin tärkeä katsojalle. Elokuvassa on myös huumoria ja Edwardin kömpelyys tuo hymyn huulille. Mitä pidemmälle leffa kulkee, sitä enemmän katsoja haluaisi nähdä Edwardin ja Kimin yhdessä, mutta samalla ymmärtää yhä paremmin, miksi Edwardin kannattaisi vain lähteä takaisin kartanoon asumaan. Elokuvassa käsitelläänkin yhdessä kohtauksessa, mikä on oikein ja mikä väärin, ja mikä on väärin, mutta tuntuu oikealta, koska se olisi kivoin vaihtoehto. Edward Scissorhands jättää katsojat mietiskelemään, kun elokuva on päättynyt. Leffan tunnelma on upeasti luotu. Edwardin hahmokaari on loistava ja tarinan eri vaiheet ovat nokkelia. Oli hyvä, että pidin taukoa leffan katsomisesta, sillä nyt näin elokuvan aivan mahtavana - selkeästi yhtenä Burtonin parhaista!

Burton on ohjaamisen lisäksi ollut myös suunnittelemassa tarinaa Caroline Thompsonin kanssa, joka lopulta teki käsikirjoituksen. Burton toimi myös tuottajana. Elokuva on kuvattu pääasiassa hyvin, vaikka mukana onkin hieman heikompia kuvia. Niissä kamera liikkuu tönkösti. Leikkaus toimii hyvin. Visuaaliset tehosteet ovat hyviä ja tavallaan leffaan sopii se, että siitä näkee usein, että se on kuvattu studiossa. Pariin otteeseen näkee selvästi, että laaja kuva kaupungista on oikeasti kamera liikkumassa pienoismallin yllä. Burtonin tapa tehdä elokuvaa on kuitenkin niin upea, että hän saa kaiken elokuvassa näyttämään juuri oikealta. Lavasteet ovat näyttäviä ja maskeeraus on hyvin toteutettu.

Blu-rayn kuvanlaatu on hyvä. Hölmöä on, että valikkoa ei erikseen ole, vaan elokuva alkaa suoraan. Valikko täytyy siis hoitaa "popup-menu" -napista elokuvan alussa. Lisämateriaalina Blu-raylla on viisiminuuttinen "Featurette", jossa näyttelijät ja tekijät kertovat elokuvan maailmasta, sekä trailereita Edward Scissorhandsille, kuten myös jostain syystä Night at the Museumille (2006).

Yhteenveto: Edward Scissorhands on erinomainen elokuva, joka sisältää karmivuutta, hassuttelua, romantiikkaa, jännitystä ja koskettavuutta todella hienosti. Tim Burtonin tyyli on erittäin upea. Kontrasti synkkyyden ja värikkyyden välillä on tehty juuri oikein ja Burtonin tapa tehdä elokuvia pääsee täydellisesti oikeuksiinsa. Danny Elfmanin mainio musiikki säestää kokonaisuutta mahtavasti. Johnny Depp on täydellinen valinta Edwardiksi. Hän kykenee tuomaan todella paljon tunnetta mukaan hahmoon, minkä lisäksi hänet on kirjoitettu niin hyvin, että Edwardista tulee katsojalle tärkeä. Muutkin näyttelijät ovat pääasiassa hyviä. Elokuva sisältää hyviä sanomia ja se osaa liikuttaa voimakkaasti. Suosittelenkin katsomaan sen mahdollisimman nopeasti, jos ette ole jo sitä nähneet. Vaikka joissain julkaisuissa ikärajaksi on merkitty "sallittu kaikenikäisille", niin sitä tämä ei todellakaan ole. Elokuva voi olla liian jännittävä lapsille ja etenkin perheen pienimmille tämä voi aiheuttaa painajaisia.

Arvosana: 8/10

Kirjoittanut: Joonatan, 17.2.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.impawards.com
Edward Scissorhands, 1990, Twentieth Century Fox Film Corporation

perjantai 12. tammikuuta 2018

Arvostelu: The Wizard of Oz / Ihmemaa Oz (1939)

THE WIZARD OF OZ (1939)

IHMEMAA OZ



Ohjaus: Victor Fleming
Pääosissa: Judy Garland, Ray Bolger, Jack Haley, Bart Lahr, Frank Morgan, Billie Burke ja Margaret Hamilton
Genre: lastenelokuva, fantasia, seikkailu
Kesto: 1 tunti 42 minuuttia
Ikäraja: 7

The Wizard of Oz, eli suomalaisittain Ihmemaa Oz perustuu L. Frank Baumin kirjaan "The Wonderful Wizard of Oz" (1900). Tarinasta oltiin jo ennen tätä vuoden 1939 elokuvaa ennen tehty erilaisia versioita, kuten lyhytelokuvia, radiokuunnelmia ja musikaaliesityksiä, mutta tämä elokuva on kaikista tunnetuin versio tarinasta. Tiesin kyllä tarinan, sen hahmot ja tapahtumat, mutten ollut koskaan ennen nähnyt elokuvaa kokonaan. Muistaakseni olen lyhyitä pätkiä nähnyt sieltä täältä, mutta kokonaisuus oli kokematta. The Muppets' Wizard of Ozistakin (2005) olin nähnyt osia, mutta ainoa aiheesta kertova elokuva, jonka olen nähnyt kokonaan, on Oz the Great and Powerful (2013), joka toimii esiosana The Wizard of Ozille. Elokuvan klassikkomaineen takia halusin nähdä sen, mutta se ei koskaan tullut televisiosta, enkä olisi erityisemmin halunnut maksaa siitä. Onneksi The Wizard of Oz ilmestyi Netflixin tarjontaan, joten pystyin sieltä katsomaan sen. Samalla päätin kirjoittaakin siitä.

Pyörremyrsky vie Dorothy-tytön ja hänen Toto-koiransa ihmeelliseen Oziin. Päästäkseen takaisin kotiinsa Dorothyn täytyy päästä Smaragdikaupunkiin ja pyytää Ozin velholta, että tämä siirtäisi Dorothyn kotiin taikavoimillaan. Dorothyn täytyy kiirehtiä, sillä hänen perässään on Lännen Paha Noita.

Pääosassa Dorothyna nähdään Judy Garland, joka on paikoitellen ärsyttävä roolissaan. Hahmo tuntuu välillä lellityltä ja välillä siltä, ettei tunnu kuuluvan minnekään. Oziin saapuessaan Dorothy tietenkin ihmettelee kaikkea, mutta hämmästys katoaa nopeasti, kun hän saa kuulla, että on mahdollisuus päästä takaisin kotiin. Välillä elokuvan aikana tuntuukin, että sen sijaan, että Ozin maailmaa tutkittaisiin enemmän, keskitytään vain siihen, että päähenkilö pääsisi pois mielenkiintoisemmasta paikasta kuin kotitilansa. Garland ylinäyttelee koko elokuvan ajan, eikä ole kovin uskottava.
     Matkallaan Dorothy tapaa Variksenpelättimen (Ray Bolger), Tinamiehen (Jack Haley) ja Leijonan (Bert Lahr), joista jokainen tarvitsee jotain. Niinpä kuullessaan, että Dorothy on matkalla Ozin velhon luokse, joka voisi täyttää toiveita, kolmikko lähtee tytön mukaan. Variksenpelättimellä ei ole aivoja ja hän uskoo, että jos saisi aivot, hän osaisi olla pelottava ja pitää varikset pois pellolta. Tinamies haluaisi sydämen, sillä muuten hän on vain rautainen heppu, joka ruostuu paikoillen todella helposti ilman öljyämistä. Leijona on oikeasti pelkuri ja hän haluaisi rohkeutta, jotta voisi olla metsän kuningas. Hahmoista Variksenpelätin on hauskin. Tinamies on myös toimiva, mutta Leijona tuntuu paikoitellen hölmöltä, ärsyttävältä ja turhalta. Tuntuu siltä, että Leijonasta olisi tehty mahdollisimman lapsiystävällinen, jotta perheen pienimpiä ei pelottaisi hahmo ollenkaan.
     Margaret Hamiltonin näyttelemä Lännen Paha Noita tuntuu täydelliseltä määritelmältä pahaksi noidaksi. Hahmolla on vaatteinaan pikimusta kaapu ja samanvärinen hattu, ja vihreästä naamasta löytyy syylä ja ilkeä virne. Noita myös nauraa kimeästi ja hän tietenkin lentelee luudanvarrella. Hahmo on oiva pahis ja hän haluaa kostaa Dorothylle, sillä saapuessaan Dorothy vahingossa tappoi Noidan siskon, Idän Pahan Noidan. Kostosyy on ymmärrettävä ja tavallaan voikin kannustaa Noitaa nappaamaan Dorothyn. Jostain kumman syystä hahmo ei kuitenkaan voi käydä useaan otteeseen Dorothyn kimppuun. Hamilton vetää ilkikurisen roolinsa hienosti.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat mm. tavallisessa maailmassa elävät Dorothyn Em-täti (Clara Blandick) ja Henry-setä (Charley Grapewin), sekä inhottava neiti Gulch (myös Margaret Hamilton), joka inhoaa Dorothyn Toto-koiraa. Hyvää Glinda-noitaa näyttelee Billie Burke. Juuri Glinda ohjeistaa Dorothyn hakemaan apua Ozin velholta, jota näyttelee Frank Morgan. Morgan esittää myös professori Ihmetystä, portinvartijaa, vaunujen kuljettajaa ja vartijaa.

Elokuvan alku on värimaailmaltaan ankean seepiamainen, joka kuvastaa hienosti, kuinka Dorothy näkee oman maailmansa tylsänä. Pyörremyrskyn iskiessä muut ehtivät pakoon, mutta Dorothy jää sisälle taloon, jonka pyörremyrsky kiskaiseekin mukaansa. Kun myrsky rauhoittuu, tyttö avaa ulko-oven ja päätyy värikkääseen Ozin maailmaan - tai no ensimmäisenä ärsyttävien kääpiöiden maahan. Kontrasti seepian ja värikkyyden kanssa on oiva keksintö - jopa yksi elokuvan parhaista asioista. Ozissa Dorothy törmää mitä erikoisempiin asioihin ja olentoihin, kuten puhuviin puihin, unettaviin kukkiin ja kummituksiin. Paikoitellen tarina tuntuu hieman Lewis Carrollin "Alice in Wonderlandilta" (1865), mutta The Wizard of Oz ei onneksi ole yhtä sekava kuin se. Ärsyttävä se on kuitenkin. Läpi elokuvan kulkee ylitseampuvan riemukas tunnelma, joka varmasti innostaa lapsia, mutta joka ei mitä luultavimmin tartu aikuisiin oikein.

The Wizard of Oz onkin selkeästi enemmän lapsille suunnattu kuin ihan koko perheelle. Lapset näkevät hassuja hahmoja, pelottavan pahiksen, kivan seikkailun ja paljon värejä, kun taas aikuiset voivat kokea koko jutun ylienergisenä kammotuksena. Elokuva on monin tavoin teatraalinen ja kaikki tehdään hieman yli, jolloin siinä ei ole realismin tunnetta koskaan. Useat vaikeat tilanteet - kuten loppuratkaisu - selviävät todella helposti ja hieman hölmöillä tavoilla, minkä lisäksi mukana on outoja juoniaukkoja. Onneksi pystyin kuitenkin saamaan mieltäni hieman lapsellisemmaksi, jolloin kokonaisuutena koin The Wizard of Ozin ihan kivana. Elokuva kulkee hyvällä temmolla eteenpäin ja siinä tapahtuu kaiken aikaa jotain, jolloin aika ei käy pitkäksi. Parasta oli nähdä elokuvan toteutustapa, sekä monet elämään jääneet asiat, kuten lausahdus "Toto, I've a feeling we're not in Kansas anymore" muun kokonaisuuden kanssa. Jos elokuvan on nähnyt lapsena, niin vanhemmalla iällä sille voi nousta nostalgia-arvo, mutta jos leffan näkee vasta aikuisena, ei se oikein tunnu toimivan. Ongelmani eivät ole vanhentuneet tehosteet, vaan hölmö tarina ja yliampuva lapsellisuus.

The Wizard of Oz on musikaali ja sen tunnetuin kappale on Dorothyn laulama haaveilukappale "Over the Rainbow", jota on käytetty nykypäivänäkin esimerkiksi automainoksessa. Biisi on mainio ja kyllähän sen ymmärtää, miksi se on noussut niin klassiseen asemaan. Mukana on myös mm. Variksenpelättimen laulama "If I Only Had a Brain", Tinamiehen laulama "If I Only Had a Heart" ja Leijonan hoilaama "If I Only Had the Nerve", jotka ovat myös toimivia haaveilulauluja, joissa on energiaakin mukana. Elokuvassa on päähän jääviä hauskoja kipaleita, kuten "Ding-Dong! The Witch is Dead" ja "We're Off to See the Wizard", mutta mukana on myös järkyttävän rasittavia renkutuksia, kuten "The Lullaby League" ja "The Lollipop Guild". Onneksi ärsyttävät kappaleet ovat lyhyitä, jolloin ne menevät helposti muun elokuvan kanssa.

Elokuvan on ohjannut Victor Fleming, jonka visio värikkäästä maailmasta on siirtynyt hyvin elokuvaksi. Lavasteet ovat mainioita, kuten myös puvustus - paitsi hölmön näköisen Leijonan ja outojen siivekkäiden apinoiden kohdalla. Etenkin Lännen Pahan Noidan yksinkertainen puvustus ja maskeeraus ovat täydellisesti toteutetut. Taustoista näkee aina, jos kyseessä on valkokangas tai maalaus, mutta sellainen ei erityisemmin häiritse erikoisessa Ozissa. Pyörremyrskykohtaus on ihan tyylikkään näköinen vieläkin. Itse Smaragdikaupunki ei valitettavasti ole kovin erikoisen näköinen. The Wizard of Oz on hyvin kuvattu ja sujuvasti leikattu. Musiikin on säveltänyt Harold Arlen, joka on tehnyt hyvää työtä säveltäessään tunnelmointia leffaan. Elokuva voittikin Oscar-palkinnon sekä musiikistaan että "Over the Rainbow" -kappaleesta.

Yhteenveto: The Wizard of Oz on ihan kiva elokuva, joka toimii varmasti paremmin lapsille. Jos on lapsena nähnyt tämän, niin voi aikuisena kokea elokuvan nostalgian, mutta jos leffan katsoo vasta vanhemmalla iällä, ei sen hienous välttämättä tartu. Kontrasti seepiavärisen oikean maailman ja väririkkaan Ozin välillä on loistava keksintö. Näytteleminen ja muutamat muutkin asiat ovat teatraalisia. Variksenpelätin on hauska hahmo ja Tinamies on myös toimiva. Leijona ei valitettavasti oikein toimi. Dorothy on paikoitellen ärsyttävä, kuten esimerkiksi myös kääpiöt. Lännen Paha Noita on erinomainen pahis ja hän on juuri sellainen kuin noitapahiksen kuuluukin olla. Taustoista näkee päivittyneet tehosteet, kuten myös muutamista muistakin efekteistä. Tunnelma on usein ärsyttävän yliriemukas, mutta kuitenkin leffan katsoo ihan mielellään alusta loppuun. Siinä on paljon tapahtumia, jolloin aika ei käy pitkäksi. Jotkut juonikuviot selviävät liian helposti ja mukana on juoniaukkoja, jotka hieman häiritsevät. Musikaalinumerot ovat pääasiassa mainioita ja minulla jäikin päähän soimaan "We're Off to See the Wizard". Kannattaa näyttää tämä ensimmäisten täyspitkien elokuvien joukossa lapsillenne, sillä jos he katsovat tämän vanhemmalla iällä, ovat he luultavasti ehtineet katsoa jo paljon vaikuttavampiakin elokuvia, eivätkä he kykene katsomaan tätä nostalgialasit silmillä. Itsekin toivoin, että olisin nähnyt The Wizard of Ozin jo lapsena, sillä silloin se olisi voinut saada lisäarvoa.

Arvosana: 5/10

Kirjoittanut: Joonatan, 13.2.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.commons.wikimedia.org
The Wizard of Oz, 1939, Metro-Goldwyn-Mayer

keskiviikko 10. tammikuuta 2018

Arvostelu: Pinocchio (1940)

PINOCCHIO (1940)



Ohjaus: Hamilton Luske, Ben Sharpsteen, Norman Ferguson, T. Hee, Wilfred Jackson, Jack Kinney, Bill Roberts
Pääosissa: Dickie Jones, Cliff Edwards, Christian Rub, Walter Catlett, Evelyn Venable, Charles Judels ja Frankie Darro
Genre: animaatio, seikkailu, lastenelokuva
Kesto: 1 tunti 28 minuuttia
Ikäraja: 7

Pinocchio on Walt Disneyn animaatioelokuvien klassikkosarjan toinen osa. Elokuva perustuu Carlo Coddolin lastenkirjaan "Le avventure di Pinocchio" (1883). Leffan suunnittelu alkoi loppuvuodesta 1937, kun Norman Ferguson antoi kirjan luettavaksi Walt Disneylle, joka innostui siitä välittömästi. Pinocchion piti alunperin olla kolmas Disney-animaatio Bambin (1942) jälkeen, mutta kun sen työstäminen venyi, tämä päätettiin tehdä Disneyn toisena teoksena. Elokuva ilmestyi alkuvuodesta 1940 ja se oli erittäin kehuttu teos. Monet kriitikot antoivat sille korkeimman arvosanan ja leffa sai jopa kaksi Oscar-palkintoa parhaasta laulusta ja parhaasta musiikista, mutta kovin hyvin se ei menestynyt. Elokuvan teko maksoi yli kaksi miljoonaa dollaria, mutta se tienasi vain puolet siitä. Kuitenkin vuosien varrella, kun leffa on julkaistu uudestaan pyörimään teattereihin, se on tienannut omansa takaisin, sekä monta kymmentä miljoonaa dollaria siihen päälle, puhumattakaan kaikista VHS-, DVD- ja Blu-ray -julkaisuista. Pinocchio on noussut suureksi klassikoksi ja monet pitävät sitä Disneyn, ellei jopa koko maailman parhaimpana elokuvana. Minun on pakko tunnustaa, että näin elokuvan vasta loppuvuodesta 2015, kun katsoin sen ystäväni kanssa. Pidin leffasta ja ostin sen Blu-rayna kesällä 2016 monen muun Disney-teoksen kera. Katsoin sen kuitenkin uudestaan vasta kesällä 2017, kun olin vuoden alussa päättänyt kirjoittaa noin puolet Disney-klassikoista alkuvuodelle 2018, kun olen armeijassa, enkä ehdi silloin oikein kirjoittaa mitään.

Puuseppä Geppetto on tehnyt marionettinukkepojan nimeltä Pinocchio ja toivoo, että tämä olisi elävä, sillä hänellä itsellään ei ole lasta. Eräänä yönä toive toteutuu ja Pinocchio herää henkiin. Hän on kuitenkin yhä puusta tehty, mutta voi muuttua ihka oikeaksi pojaksi, jos hän oppii olemaan epäitsekäs ja hyvä.

Pinocchio (Dickie Jones) on kuin pieni poika, joka on vasta aloittanut koulun - kuten hän leffassa tekeekin. Herätessään henkiin hän ihmettelee maailmaa ja on todella innoissaan kaikesta. Pinocchio ei kuitenkaan ymmärrä asioiden huonoja puolia, eikä erota oikeaa väärästä. Leffan aikana hänen täytyy opetella tärkeitä asioita elämästä, mutta vastaan tulee paljon houkutuksia, joita hänen ei ole niin vain helppo vastustaa. Pinocchiosta alkaa pitämään heti leffan alussa ja hänen iloinen riemunsa tarttuu nopeasti katsojaankin.
     Pinocchiota yrittää opettaa Samu Sirkka (Cliff Edwards), joka toimii myös tarinan kertojana. Samu Sirkka tietää asiat, joita Pinocchio ei, joten hänet on valittu pienen puupojan omaksitunnoksi. Vaikka Samu on viisas, ei hän tiedä kaikkea, eikä usko, että maine ja kunnia voisivat oikeasti olla hyödyksi. Hahmo on usein huvittava, vaikka välillä hän käskeekin Pinocchiota kuin olisi tämän vanhempi.
     Pinocchion luoja Geppetto (Christian Rub) on erittäin hyväsydäminen mies, joka innostuu kovasti, kun hänen luomuksensa herää eloon. Hahmo on hupsu, etenkin muuttuessaan iloiseksi, jolloin hän juoksee ympäri taloaan ja riemuitsee. Muuten hän jää kuitenkin etäiseksi, eikä hän esiinny kovin paljoa elokuvassa. Pinocchion seikkaillessa omilla teillään, Geppetto lähinnä vain on kissansa Figaron ja kalansa Cleon kanssa.
     Pinocchion oikean ja väärän opettelun hankalaksi tekee Rehti Repo (Walter Catlett), joka on täysin muuta kuin hänen nimensä väittää. Rehti on kirjaimellisesti viekas kuin kettu, ollessaan kyseinen eläin. Hän etsii helposti huijattavia henkilöitä, jotta pysyisi itse varakkaana ja ylempiarvoisena. Rehtiä auttaa mykkä Kimi Keppostin, joka on usean tämän jälkeen ilmestyneen Disney-leffan tapaan pahiksen hömelö apuri, joka toilailee jatkuvasti. Kimiä voisi pitää siis yhtenä ensimmäisistä, ellei jopa ensimmäisenä Disneyn typerä avustaja -hahmona!
     Muita hahmoja elokuvassa ovat nukke-esityksiä järjestävä Stromboli (Charles Judles), jota kiinnostaa lähinnä raha, töykeä poika Lampunsydän (Frankie Darro), joka haluaa pitää hauskaa ja Sininen haltijatar (Evelyn Venable), jonka taian ansiosta Pinocchio herää henkiin.

Pinocchiosta löytyy oikein mainiota tunnelmaa. Mukana on iloa, jännitystä, sekä hieman seikkailua ja vähän jopa surullisuuttakin. Ennen kaikkea elokuva sisältää kuitenkin opetuksia. Pinocchion täytyy tosiaan opetella tiettyjä asioita, kasvaakseen hyväksi ihmiseksi ja samalla nämä opetukset vihjataan lapsikatsojillekin, jotta he oppisivat oikean ja väärän ero, sekä miksi valehtelu on väärin. Valehtelemisen vaikutukset kuvataan tietty sillä, että Pinocchion nenä pitenee ja siihen alkaa kasvaa myös oksia ja lehtiä. Tämä on noussut todella tunnetuksi hetkeksi elokuvassa ja jotkut vanhemmat varmasti ovat varoittaneet lapsiaan, että jos he valehtelevat, niin heillekin kasvaa pitkät nenät. Päähahmoa lukuunottamatta muut henkilöt ovat mukana lähinnä antaakseen näitä opetuksia. Opetukset tekevät Pinocchiosta selkeän, vanhanaikaisen sadun, joissa opetus on aina tärkeintä, jotta lapset kasvaisivat hyviksi ihmisiksi. Ja tietysti, jos toimii tuhmasti, niin leffa näyttää, että sillä on hintansa. Satutunnelma on hienosti luotu leffaan ja elokuva alkaakin sillä, että pöydällä näkyy satukirja, jonka kantta koristaa Pinocchion logo.

Vaikka leffa on täynnä riemua ja iloa, löytyy siitä synkempääkin puolta, esimerkiksi Rehti Repon ja Kimi Keppostimen houkutellessa Pinocchiota lähtemään mukaansa - mikä on jälleen opetus lapsille siitä, ettei tuntemattomille saa puhua, ihan sama kuinka paljon karkkia heillä olisi taskuissa - joka kuulostaa pienen puupojan puukorvissa oikein mainiolta, etenkin jos tiedossa olisi mainetta ja kunniaa näyttelemisen takia. Toinen esimerkki on hämärä Huvitusten saari, jonne Pinocchio päätyy käymään ja jossa todella tapahtuu kummallisuuksia ja jopa aika karmiviakin asioita. Loppuhuipennuksessa on tietysti monien tuntema suuri ja paha valas Monstro, joka nostaa leffaa hieman mahtipontisempiin mittoihin. Erilaiset tapahtumat ovat mielenkiintoisia ja toimivia, mutta valitettavasti ne tuntuvat olevan täysin irrallaan toisistaan, jolloin paikoitellen tarina tuntuu vain hyppivän osiosta toiseen. Kuitenkin kyseessä on hyvä elokuva, joka kannattaa ehdottomasti katsoa ja näyttää lapsille, etenkin kun teos on yksi Disneyn ensimmäisistä ja siten todellinen klassikko!

Elokuva on musikaali, kuten edeltäjänsä Lumikki ja seitsemän kääpiötä (Snow White and the Seven Dwarfs - 1937). Pinocchion laulut ovat parempia kuin Lumikissa ja ne ovat jääneet elämään vuosien varrella. Jopa Disney-yhtiö itse käyttää leffan kappaleita yhä. Aloituskappale "When You Wish Upon a Starin" melodiaa on käytetty jo vuosia Disneyn logon ilmestyessä ruutuun elokuvien alussa, minkä lisäksi Pirates of the Caribbean: The Curse of the Black Pearlissa (2003) kuultava "A Pirate's Life for Me" on saanut inspiraation Pinocchion "Hi Diddle Dee Dee" -kappaleen "An actor's life for me" -kohdasta. Näiden lisäksi elokuvassa kuullaan myös Geppetton laulama "Little Wooden Head", Samu Sirkan hyräilemä "Give a Little Whistle" ja Pinocchion hoilaama "I've Got No Strings".

Pinocchio on piirretty erinomaisesti. Hahmot ovat mielenkiintoisemman näköisiä kuin Lumikki ja seitsemän kääpiötä -elokuvassa ja liikkeet ovat kaikinpuolin sulavampia. Taustat ovat yksityiskohtaiset ja suuret kohtaukset ovat tyylikkäät. Elokuvan ohjauksesta vastaavat Ben Sharpsteen ja Hamilton Luske, joista ensimmäinen toimi Lumikissakin ohjaajana. Kaksikon apuna ovat toimineet T. Hee, Wilfred Jackson, Jack Kinney ja Bill Roberts, sekä Norman Ferguson, joka ehdotti tarinaa Walt Disneylle. Viisikko on ohjannut yksittäisiä kohtauksia leffaan. Käsikirjoitusta on työstänyt seitsemän henkilöä, jotka ovat saaneet siirrettyä ja muokattua hieman synkemmän tarinan Disney-muotoon.

Blu-rayn kuvanlaatu on todella hyvä. Lisämateriaalina yksilevyisellä Blu-ray -julkaisulla on yksin- tai moninpelinä pelattava "Pinocchio Knows Trivia Challenge", Meghan Jette Martinin versio "When You Wish Upon a Star" -kappaleesta, sekä elokuvan biisit erikseen kuunneltavina. Näiden lisäksi elokuvan voi katsoa pienten tietoiskujen kera. Jos leffan teosta kaipaa tietoa ja pätkiä, täytyy olla kärsivällisyyttä metsästämiseen, sillä kahden levyn versio elokuvasta myytiin loppuun jo aikoja sitten.

Yhteenveto: Pinocchio on mainio teos, jonka päätarkoitus on selkeästi tarjota opetuksia ja elämänohjeita lapsille valehtelusta, oikeasta ja väärästä, sekä siitä, ettei tuntemattomille saa puhua, eikä saa olla itsekäs. Tarina sisältää hyviä ja jopa jännittäviä seikkailuja, mutta valitettavasti nämä erilaiset tapahtumat eivät tunnu yhdistyvän kunnolla toisiinsa, jolloin tarina lähinnä hyppii kohtauksesta toiseen. Päähenkilönä Pinocchio on mainio ja on mielenkiintoista seurata hänen kehittymistään leffan aikana. Samu Sirkka on myös hyvä, mutta suurimmaksi osaksi sivuhahmot ovat mukana vain tarjotakseen opetuksia. Elokuva on animoitu erittäin hyvin ja liike on sulavaa. Myös leffan laulut ovat hyviä. Lasten kannattaa tosiaan katsoa tämä sen tärkeiden opetusten takia, sekä siksi, että elokuva sisältää oivallisia seikkailuhetkiä ja jännitystä. Pinocchio on myös todellinen Disney-klassikko, joten myös sen takia lasten täytyy se nähdä. Aikuisetkin katsovat sen mielellään siinä samalla, etenkin jos leffa kuului omiin suosikkeihin lapsena. 2000-luvun alussa elokuvalle suunniteltiin jatko-osaa, mutta onneksi John Lasseterin noustessa Walt Disneyn animaatioyhtiön johtoon, hän pisti lopun suunnitelmalle.

Arvosana: 6/10

Kirjoittanut: 14.6.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.pinterest.com
Pinocchio, 1940, Walt Disney Productions