lauantai 22. heinäkuuta 2017

Arvostelu: Cars 2 / Autot 2 (2011)

CARS 2 (2011)

AUTOT 2



Ohjaus: John Lasseter ja Brad Lewis
Pääosissa: Larry the Cable Guy, Owen Wilson, Michael Caine, Emily Mortimer, John Turturro, Eddie Izzard, Thomas Kretschmann, Tony Shalhoub, Guido Quaroni, Bonnie Hunt, Paul Dooley, Lloyd Sherr, Jason Isaacs ja John Ratzenberger
Genre: animaatio, toiminta, seikkailu, komedia
Kesto: 1 tunti 46 minuuttia
Ikäraja: 7

Vuoden 2006 Cars, eli suomalaisittain Autot oli suuri menestys ja kriitikot pääasiassa pitivät elokuvasta. Leffan oheistuotteina tehdyt autolelut yms. myivät myös erinomaisesti, joten animaation tehneellä Pixar-yhtiöllä ei rahasta ollut pulaa. Jatkoa oli siis tietysti luvassa. Toinen osa ilmoitettiin vuonna 2008 ja sen oli tarkoitus ilmestyä vasta vuonna 2012, mutta julkaisua päätettiin aikaistaa vuodella. Cars 2, eli suomeksi Autot 2 saikin ensi-iltansa kesällä 2011 ja oli myös iso kassamagneetti. Vaikka elokuva tienasi enemmän kuin edeltäjänsä, ei se saanut yhtä positiivista vastaanottoa. Kriitikot lähinnä haukkuivat leffaa ja se onkin saanut tittelin "huonoin Pixar-elokuva". Itse en ole koskaan ymmärtänyt vihaa, joka kohdistuu Autot-elokuvia kohtaan. Ensimmäinen on mielestäni jopa todella hyvä. Olen kyllä sitä mieltä, että Autot 2 kuuluu Pixarin heikoimpien osien joukkoon, muttei se tee siitä huonoa pätkää. En tosin käynyt katsomassa elokuvaa leffateatterissa, enkä edes muista, missä ja miten näin sen ensimmäisen kerran, mutta olen kuitenkin katsonut sen muutamaan otteeseen ja omistan sen Blu-rayna. Nyt kun sarja on saamassa jatkoa filmillä Cars 3 (Autot 3 - 2017), oli jälleen aika katsoa Autot 2 ja arvostella se. Lisämainintana vielä, että haastoin suuren Walt Disney -fanin, eli Rinki tinki tinki -blogin Annan kilpailuun siitä, kumpi ehtii julkaista Autot 2 -arvostelun ensin. Häviäjä joutuisi mainostamaan toisen sivua omalla sivullaan. Hän sai arvionsa ulos jo eilen, mikä tarkoittaa, että minä valitettavasti hävisin. Jos siis Disneyn (tai Pixarin) animaatiot innostavat teitä, niin kannattaa todellakin käydä lukemassa hänen arvostelujaan, sillä niistä huokuu rakkaus kyseisiä filmejä kohtaan! Mukana on myös paljon kirjoituksia Disney-leffojen musiikeista, hahmoista ja tunteista, minkä lisäksi hänellä on toinenkin sivu, Ihmeiden aukio, jonne hän kirjoittaa mm. Disneyn näytellyistä elokuvista ja oheistuotteista, joten sivut sisältävät paljon tutkittavaa moneksi päiväksi. Nyt takaisin Autot 2:n pariin; tämä arvostelu on omistettu sinulle Rinki tinki tinkin Anna!

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellistä osaa Autot!

Matkatessaan Salama McQueenin kanssa uudessa World Grand Prix -kilpailussa, hinausauto Martti päätyy mukaan agenttitehtävään, kun kaksi brittivakoojaa luulevat hänenkin olevan agentti.

Salama McQueen (Owen Wilson) on löytänyt täydellisen tasapainon rauhallisen elämänsä ja kuuluisuutensa välille. Kun hän on käynyt voittamassa pari kilpailua, hän palaa aina Syylari Cityyn viettämään aikaa ja arvostamaan hiljaisuutta. Salama onkin kulkenut kehityskaarensa läpi, eikä hänelle tapahdu oikeastaan mitään uutta. Mukaan on kuitenkin lisätty ylimielinen formula-auto Francesco Bernoulli (John Turturro), joka käy jatkuvasti itsekkyytensä takia Salaman hermoille, jolloin hänen on pakko pystyä voittaa Francesco. Muuten hän jää selkeämmin sivurooliin.
     Elokuvan pääosassa nähdäänkin nimittäin hinausauto Martti (Larry the Cable Guy), mikä on mitä luultavimmin suurin syy siihen, miksei leffasta pidetä. Lapsille Martti on tietysti hassu toilailija, mutta aikuiskatsojat pitävät häntä aika varmasti vain rasittavana. Martti oli mielestäni toimiva hölmöilijäsivuhahmo edellisessä osassa ja sellaiseksi hänen olisi pitänyt jäädä, sillä onhan se pakko myöntää, että hän on aika ärsyttävä. Martti ei kuitenkaan pilaa teosta, mutta vie siitä silti hieman makua, ollessaan jatkuvasti täysi tollo.
     Brittiläiset vakoojat ovat James Bondia paljon muistuttava Finn McMissile (Michael Caine) ja kokelas Holli Shiftwell (Emily Mortimer). Molemmat omaavat erilaisia taitoja; toinen on fiksumpi tietokonehommissa ja toinen on parempi taistelemisessa. Kummatkin on varusteltu erilaisilla agenttilaitteilla, jotka myös tuovat mieleen 007:n. Finn on herrasmies, joka on hoitanut alansa hommia jo vuosia, kun taas Holli ei ole aiemmin erityisemmin ollut mukana kenttätyössä. Molemmille on onneksi saatu luotua tähtihetkiä, jolloin he pääsevät loistamaan myös yksinään. Agenttihommissa nähdään mukana nopeasti myös vakoojalentokone Siddeley (Jason Isaacs) ja amerikkalaisagentti Leland Turbo (myös Isaacs).
     Elokuvassa nähdään tuttuja hahmoja edellisestä osasta. Syylari Cityn tutut Salaman tyttöystävä Salli-neiti (Bonnie Hunt), ferrari-intoilija Luigi (Tony Shalhoub) ja tämän ystävä Guido (Guido Quaroni), hippi Klainari (Lloyd Sherr), sota-auto Kessu (Paul Dooley), kahvilaa pitävä Floora (Jenifer Lewis), elvistelevä Ramone (Cheech Marin) ja ikivanha Lizzie (Katherine Helmond) tekevät paluun, mutta he eivät ole kovin isoissa rooleissa. Doc Hudsonia ja paloauto Punaa ei nähdä lainkaan, sillä heidän ääninäyttelijänsä menehtyivät ennen elokuvan tekoa. Myös Salaman kuljetusrekka Make (kaikissa Pixar-elokuvissa ääninäyttelevä John Ratzenberger) esiintyy lyhyesti.
     Finnin ja Hollin lisäksi uusia hahmoja ovat World Grand Prixin perustanut sir Miles Axlerod (Eddie Izzard) ja paha professori Zündapp (Thomas Kretschmann). Ilkikurinen professori lisää James Bond -henkeä.

007-viittaukset ovatkin niitä, joiden takia vanhempikin voi katsoa tämän lastensa kanssa, sillä pääasiassa tämä on lähinnä perheen pienille suunnattu. Vitsit ovat suurimmaksi osaksi lapsellisia, vaikka muutamia kohtia on mukana aikuisempaankin makuun. Esimerkiksi lentokenttäkohtauksessa yksi pahisautoista putoaa jäteauton säiliöön, joka voi olla lapsista koomisen näköistä, mutta aikuiset voivat löytää siitä enemmän riemua, tajutessaan, mitä säiliö on todellisuudessa täynnä. Suurimmaksi osaksi Autot 2:n hauskuus syntyy Martista ja jos häntä pitää sietämättömänä, niin leffan katsominen voi tuottaa suuria vaikeuksia. Leffassa luotetaan siihen, että katsojaa naurattaa Martin hölmöilyjen lisäksi hänen hassu puhetapansa ja tyhmyytensä. Ja noh, kyllähän se on ihan huvittavaa, kunhan se ei mene liiallisuuksiin asti... mihin se pariin otteeseen valitettavasti menee. Onneksi itse kuitenkin pidän useita typeryyksiä ihan koomisina, jolloin elokuva tarjoaa muutamat naurut. Jotkut vitsit taas aiheuttavat lähinnä myötähäpeän tunnetta, eivätkä valitettavasti hyvällä tavalla.

Agenttiteos kun on kyseessäAutot 2 sisältää paljon toimintaa. Tarkoitan siis erittäin paljon toimintaa, mikä on yllättävää, etenkin kun muu kokonaisuudesta on niin lapsiystävällistä meininkiä. Nopeatempoisessa aloituskohtauksessa nähdään jopa suuren luokan räjähdys, jossa aivan varmasti tuhoutuu useita autoja! Elokuvan ikäraja oli itse asiassa aiemmin S, eli sallittu, mutta usean vanhemman valittaessa toiminnasta, sitä piti nostaa korkeammaksi. Räjähdysten lisäksi mukana on muutamia kohtauksia, jotka sisältävät paljon ammuskelua. Ei kuitenkaan hätää, kenellekään ei näytä käyvän mitään pahaa ja kohdat on yritetty saada hauskoiksi, joten lapsille tämä ei mitä luultavimmin aiheuta painajaisia. Toimintakohdissa ei ole kuitenkaan mitään erityistä, vaan ne ovat vain lähinnä jokseenkin viihdyttäviä, kuten on myös koko agenttisekoilu, kun Finn ja Holli eivät vain tunnu tajuavan, että Martti todella on pelkkä hinausauto. Pariin otteeseen vakoojahommat käyvät kuitenkin tylsiksi, kun lastenleffa ei kykene löytämään lajityypille tyypillisiä potentiaaleja, kun sitä rajoittaa lapsiystävällisyys. Parhaita hetkiä leffassa ovatkin World Grand Prix -kisat, joihin on saatu mukaan oivallista jännitettä ja jotka on upeasti saatu muistuttamaan todellisia autokilpailuita. Etenkin Japanin kisan aikana nähtävät kuvat autoista kaahailemassa ovat suurimmaksi osaksi oikeista ajoista kopioitua, jolloin niissä on todellinen henki mukana. Heti Salaman ja muiden ampaistessa vauhtiin lähtöruudulta, teos kiskaisee napakasti mukaansa. Valitettavasti jokaisen kisan aikana tapahtuu agenttihommia, jolloin ne tunkevat kilpailujen päälle kaiken aikaa.

Hienointa koko filmissä on kuitenkin nähdä lisää autojen maailmaa, sillä kisojen nimen mukaisesti elokuvassa vieraillaan muissakin maissa kuin Yhdysvalloissa, jonne edellinen osa sijoittui. Japanin lisäksi leffassa käydään Ranskassa, Italiassa ja Isossa-Britanniassa, jolloin ei voi muuta kuin ihailla, miten ihmisten kulttuuria on muutettu autokulttuuriin. Varsinkin Japanin pääkaupunki Tokiota esitellään paljon ja mukaan on otettu tuttuja juttuja, kuten räikeät mainostaulut kaduilla, sumopainijat ja kummalliset huipputeknologiset vessat. Italian kisoja taas on katsomassa paaviauto ja Lontoossa järjestettävän kisan yleisössä on mukana tietty kuningatar. Olisi erittäin kiehtovaa tietää, millaista olisi tämän automaailman viidakoissa tai kehitysmaissa, joissa on karut oltavat. Millainen olisi Suomen automaailma? Tällaiset asiat rikastuttavat elokuvaa todella paljon, mutteivät valitettavasti nosta tasoa korkeammaksi, sillä mukana ei ole samanlaisia oivallisia teemoja ja pohdintoja elämän tärkeistä asioista, joita ensimmäisessä osassa oli. Martti ei hahmona tunnu kehittyvän lähes ollenkaan elokuvan aikana, vaikka pientä syvällisyyttä onkin mukaan yritetty tunkea.

Mitään pahaa ei voi kuitenkaan sanoa elokuvan animoinnista, joka on erinomaisen upean näköistä! Jos useista laajoista kaupunkikuvista otettaisiin autot pois, voisi kuvitella katsovansa oikeaa videokuvaa! Eri kaupungit on saatu siirrettyä mielettömän hienosti animaatioksi ja mukana on erittäin paljon pieniä yksityiskohtia. Ei voi muuta kuin ihailla uskomatonta työtä, jonka animaattorit ovat tehneet Pixarilla. Autot 2 on monessa kohtaa visuaalisesti kaunis elokuva. Ohjauksesta vastaa tässäkin John Lasseter, jota on ollut auttamassa Brad Lewis. Harmillisesti Lasseter ei ole tällä kertaa ihan onnistunut kokonaisuuden kanssa, vaikka mukana onkin monia yksittäisiä hyviä juttuja. Lasseter myös ääninäyttelee todella lyhyesti esiintyvää hahmoa John Lassetire. Hän ja Lewis ovat olleet luomassa elokuvan tarinaa, mutta käsikirjoituksen on työstänyt Ben Queen. Hänkään ei ole onnistunut erityisen hyvin. Todella toimiva idea leffan pohjalla kuitenkin on. Musiikit on tällä kertaa säveltänyt Michael Giacchino, joka on tehnyt useassa kohtaa mainiota työtä, mutta leffan läpi kulkeva agenttiteema ei ole kovin ihmeellinen.

Tämäkin Pixar-elokuva sisältää "easter eggejä", eli piiloviittauksia muihin elokuviin, hahmoihin jne. California Institute of the Artsin animointiluokkahuoneen numero A113 nähdään jälleen Martin rekisterinumerona, mutta myös vakoojalentokone Siddeleyn sivuperäsimessä. Toy Storysta (1995) tuttu Pizza Planet -auto nähdään myös kaksi kertaa, ensin alun televisio-ohjelmassa ja toisen kerran lopun kisassa. The Incrediblesiin (Ihmeperhe - 2004) viitataan leffanäytöskyltillä, jossa mainostetaan elokuvaa "The Incredimobiles"Ratatouilleen (Rottatouille - 2007) viitataan Gusteau's -ravintolalla, jonka nimi on muutettu Gastow'siksi. Bravesta (Urhea - 2012) tuttu perhepotrettikangas vilahtaa erään pubin seinällä. Lopputeksteissä on kuva "Luxo Jr." -lyhärin nimikkolampusta.

Blu-rayn kuvanlaatu on erittäin mainio. Valitettavasti lisämateriaalina Blu-raylla on vain Toy Story -lyhytelokuva "Hawaiian Vacation" ja "Martin Tarinatalli" -jakso "Air Mater", joka mainostaa sarjan lisäosaa Planes (Lentsikat - 2013). Jostain syystä Blu-rayn tekstitykset ovat isot ja keltaiset, mikä aluksi hieman häiritsee katselukokemusta.

Yhteenveto: Autot 2 on ihan kiva agenttihölmöily, mutta siitä puuttuu tietty henki, joka teki ensimmäisestä osasta niin hyvän. Elokuva on selvästi lapsiystävällisempi, minkä huomaa toilailuhuumorista, Martin tehdessä typeryyksiä läpi elokuvan. Kuitenkin leffassa on paljon enemmän toimintaa, räjähdyksiä ja ampumista kuin animaatioissa yleensä, mikä rikkoo lastenelokuvatunnelmaa ja tarjoaa vanhemmillekin jotain. Vakoojaseikkailut ovat ihan viihdyttäviä, mutta parasta on kuitenkin katsoa Salama McQueenin kisoja, sekä miten eri maiden kulttuurit on muutettu automaailmaan sopiviksi. Elokuvan aikana ei valitettavasti tapahdu erityistä kehittymistä päähahmoille, vaan sekä Salama että päähenkilönä toimiva Martti ovat aika lailla samanlaiset lopussa kuin alussakin. Visuaalisesti teos on kuitenkin huikean hieno. Animointi on upeaa ja mukana on useita kohtia, joissa ei voisi olla varma, onko kyseessä animaatio vai valokuva, jos autot poistettaisiin kuvista. Jos pidit edellisestä osasta, niin vilkaise myös Autot 2. Se ei ole yhtä hyvä, mutta ihan kiva kuitenkin. Lapsille tämä toimii varmasti parhaiten ja leffan jälkeen vanhemmat pääsevät jälleen ostamaan uusia autoleluja jälkikasvuilleen. Syvällisiä Pixar-elokuvia fanittavat luultavasti pettyvät tähän. Vaikka kyseessä on ehkä jopa yhtiön heikoin teos, ei se kuitenkaan huono ole ja mielenkiinnolla jään odottamaan Autot 3:a...

Arvosana: 5/10

Kirjoittanut: Joonatan, 15.7.2017 - Muokattu 22.7.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.collider.com
Cars 2, 2011, Walt Disney Pictures, Pixar Animation Studios

torstai 20. heinäkuuta 2017

Arvostelu: Baby Driver (2017)

BABY DRIVER (2017)



Ohjaus: Edgar Wright
Pääosissa: Ansel Elgort, Kevin Spacey, Lily James, Jamie Foxx, Jon Hamm, Eiza González, CJ Jones ja Jon Bernthal
Genre: toiminta
Kesto: 1 tunti 52 minuuttia
Ikäraja: 16

Kun ensimmäisen kerran kuulin Baby Driverista, en erityisemmin innostunut. Vaikka jotkut elokuvan näyttelijöistä kuulostivatkin toimivilta, en ollut kovin kiinnostunut ryöstelyleffasta. Mielenkiintoni nousi, kun huomasin, että kyseessä on Edgar Wrightin elokuva, joka on aiemmin ohjannut mm. komediat Shaun of the Dead (2004), Hot Fuzz (2007) ja Scott Pilgrim vs. the World (2010). Ne ovat mielestäni hauskoja ja pidän Wrightin tyylistä, joten tiesin kyseessä olevan jotain erikoista. Innostuin filmistä kuitenkin vasta, kun luin sen saamia arvosteluita, joissa leffaa kehuttiin erittäin paljon. Monet jopa sanoivat kyseessä olevan yksi vuoden elokuvatapauksista. Tällaista kun lukee, niin odotukset tietty nousevat ja huomasin, etten malta edes odottaa Baby Driverin näkemistä! Innokkaana menin näytökseen, joka oli noin viikkoa ennen ensi-iltaa.

Baby kuuntelee musiikkia ja auttaa rikollisia pakenemaan ryöstöpaikalta huikeiden ajotaitojensa kanssa. Kuitenkin kun Babyn elämään ilmestyy suloinen tarjoilija, hän haluaisi pois rikollisesta elämästä.

Babyn roolissa nähdään yleensä hurmuria esittävä Ansel Elgort. Ennen leffan näkemistä minua jännitti, miten ratkaisu toimisi, sillä en osannut kuvitella herraa rikosfilmin pääosaan. Yllättävää kyllä, Elgort hoitaa hommansa tyylikkäästi... ainakin silloin kun hän on hiljaa. Silloin hän luo hahmoon erinomaista salaperäisyyttä, mikä tekee hahmosta heti alusta alkaen kiehtovan. Elgortista löytyy myös hienosti energiaa, kun Baby kuuntelee kaiken aikaa musiikkia ja hyvän tilaisuuden tullen hän myös hieman liikkuu sen tahtiin. Valitettavasti aina, kun hän ottaa kuulokkeet ja aurinkolasit pois, ja alkaa puhua, salaperäisyys katkeaa kuin seinään ja "hurmuri"-Elgort tulee esille. Läpi elokuvan minua harmitti, että hahmo puhui yhä vain enemmän, jolloin tietty vangitseva henki katosi Babysta.
     Babyn pomona, Docina nähdään American Beautysta (1999) tuttu Kevin Spacey, joka on oiva valinta varakkaaksi rikollispomoksi. Spaceysta löytyy arvokkuutta ja oikeaa henkeä hahmoon, mutta muuten Doc jää aika tylsäksi tapaukseksi.
     Muita rikollishahmoja elokuvassa ovat Seko (Jamie Foxx), joka on nimensä mukaisesti hullu ja arvaamaton, mikä tekee hahmosta uhkaavan, pariskunta Buddy (Jon Hamm) ja Darling (Eiza González) ja lyhyesti esiintyvä Griff (Jon Bernthal). Foxx on todella hyvä vaarallisena rikollisena, minkä lisäksi Bernthalista löytyy mainiota olemusta pahaksi roistoksi, mutta on harmi, ettei hänellä ole lähes ollenkaan tekemistä leffan aikana. Sekossa ja Griffissä on aika paljon samoja piirteita, jolloin hahmot olisi voinut yhdistää yhdeksi henkilöksi.
     Babyn tapaama tarjoilijatyttö on nimeltään Debbie ja häntä näyttelee Lily James. Suurimmaksi osaksi Debbie tuntuu aika ylimääräiseltä, eikä James oikein vakuuta, mutta onneksi häneltä löytyy myös hyviä hetkiä. Debbie on kiinnostava hahmo, mutta välillä hänen motiivinsa eivät ole kovin selkeitä ja hän tuntuu jossain kohtaa yhtäkkiä tekevän jotain, mitä ei olisi hetkeä aiemmin halunnut tehdä. Elokuvassa nähdään myös CJ Jones, joka esittää kuuroa Joeta, jota Baby auttaa.

Baby Driverin alku on aivan mielettömän huikea. Kun Baby alkaa ensimmäistä kertaa fiilistelemään autossaan, tanssien musiikin mukana, rummuttaen rattia ja soittaen ilmakitaraa, katsojalle tulee erittäin hyvä mieli ja leffa imaisee heti kunnolla mukaansa. Siitä kun sitten siirrytään vauhdikkaaseen ja (ennen kaikkea) tyylikkääseen takaa-ajoon, alkaa ymmärtää, miksi teosta on kehuttu niin paljon. Siihen vielä päälle pari muutakin kohtaa, joissa Baby tekee asioita musiikin tahtiin, sekä monia hauskoja hetkiä, niin katsojana on ihan myyty elokuvalle, eikä malta odottaa, mitä kaikkea filmin aikana pääsee näkemään. Musiikki on äärimmäisen tärkeä osa Baby Driveria ja se lisää teokselle hienoa tunnelmaa. Elokuvan soundtrack koostuu pääasiassa Babyn iPodien sisällöistä, joita hän kuuntelee lähes tauotta. Ja kyllä, sanoin "iPodien", sillä soittimia hänellä on useita. Musiikki on kuin yksi elokuvan hahmoista, jota seuraa kaiken aikaa ja joka luo tunnelmat eri kohtauksille. Yhdessä ammuskelukohtauksessa aseet jopa laukeavat musiikin tahtiin, eikä voi muuta kuin ihailla tekijöiden neroutta.

Valitettavasti elokuva ei kuitenkaan pysy huikean loistavana loppuun asti. Lasku alkaa jo noin puolen tunnin kohdalla, eikä taso nouse kuin muutaman kohtauksen ajaksi. Kun Debbie tulee mukaan tarinaan ja Baby alkaa puhua enemmän, alussa kasvatettu tunnelma alkaa hajoilla. Se rikkoutuu jopa yllättävänkin paljon. Niin paljon, että loppupää Baby Driverista ei enää edes tunnu samalta elokuvalta kuin alkupää! Romanssi ei täysin istu tällaisena mukaan tarinaan, vaikka se onkin ideana hyvä lisäys. Sen tullessa mukaan leffasta katoilee myös hauskuus, jolloin hymy ei nousekaan enää huulille. Myös omaperäisyys alkaa katoilla, eikä teos ole enää yhtä ihmeellinen. Ei hätää, kyseessä on kyllä todella hyvä teos, mutta ilman erinomaisia kohtauksia ja Babyn musiikkitunnelmointia, taso olisi selvästi heikompi. Loppupäässä on jälleen onnistunut takaa-ajo, joka pitää yleisöä jännityksessä, mutta valitettavasti elokuvan finaali jättää pahasti kylmäksi. Leffan viimeinen vartti käy jopa tylsäksi, kun Baby Driver vajoaa perinteisten toimintapätkien sarjaan, eikä siinä ole enää sitä iskua, mikä alussa niin hurmasi katsojaa. Loppuhuipennuksen ajan lähinnä vain muistelin, kuinka hieno elokuvan ensimmäinen puolituntinen oli ja toivoin, että pääsisin jälleen näkemään Babyn tanssahtelemassa kadulla aurinkolasit päässään ja kuulokkeet korvissaan. Silloin teos on ehdottomasti parhaimmillaan.

Elokuvan ohjannut ja kirjoittanut Edgar Wright on tavallaan kyllä nero, mutta loppuun asti hän ei ole tätä pätkää miettinyt. Vaikka pidänkin aiemmin mainitsemistani Wrightin leffoista, niissä on kaikissa ongelmana tasoa laskeva loppuhuipennus. En tiedä, mitä hänen päässään tapahtuu, kun hän kirjoittaa elokuviensa finaalit, mutta hän ei tunnu koskaan oikein onnistuvan täysin ja hänen elokuvansa ovat selvästi parempia alkupäässä kuin lopussa. Wrightin olisi mielestäni pitänyt myös minimoida Babyn repliikit, jolloin hänen mystisyytensä säilyisi läpi leffan. Visuaalisesta ilmeestä ei voi kuitenkaan sanoa mitään pahaa. Baby Driver on kuvattu todella upeasti. Etenkin pitkät kuvat, jotka kiertelevät hahmojen ympärillä ja tasaiset otokset vauhdikkaista takaa-ajoista ovat hienoja. Leikkaus on todella sujuvaa. Autostuntit ovat aivan mielettömän huikeita. Ääniefektit ovat toimivat ja elokuvassa käytetyt kappaleet on hyödynnetty taidokkaasti lähes koko teoksen ajan.

Yhteenveto: Baby Driver alkaa todella upeasti, mutta puolen tunnin jälkeen taso alkaa laskea ja loppuhuipennus on valitettavan tylsä. Loppuleffa ei edes tunnu samalta teokselta kuin alku, mikä on suuri harmi, sillä elokuvan ensimmäiset puoli tuntia ovat äärimmäisen koukuttavaa katseltavaa. Musiikki on yhdistetty hienosti muuhun kokonaisuuteen ja elokuvan on parhaimmillaan, kun Baby ihan vain fiilistelee biisien tahdissa. Hahmona Baby on todella mainio ja salaperäinen, mutta valitettavasti aina, kun hän alkaa puhua, tunnelma katoaa. Ansel Elgort on muuten toimiva pääroolissa, mutta puheosuuksissa hän ei täysin vakuuta. Muut näyttelijät hoitavat hommansa hyvin, jos heikohkoa Lily Jamesia ei lasketa mukaan. Mukana on paljon mahtavia juttuja, mutta myös paljon parannettavaa. Edgar Wright voisi olla nero, mutta hän ei taida miettiä tarinoitaan loppuun asti kunnolla. Todella hyväksi Baby Driver kuitenkin jää ja suosittelen käymään katsomassa sen. Leffassa on muutamia todella väkivaltaisia ja verisiä hetkiä, joten tämä ei ole kovin nuorille sopiva toimintapätkä. Tiettyjen mestarillisten kohtien takia tämän haluaisi katsoa nopeasti uudestaan, mutta uskon, että menee ensi vuoden puolelle, ennen kuin katson tämän toisen kerran. Toivon kuitenkin, että silloin tunnelman rikkoutuminen ei tunnu samalta ja kokonaisuus iskisi paremmin. Leffalle on mietitty jatko-osaa, mutta toivon, ettei sitä tule, sillä tämä pärjää ihan hyvin yksinään.

Arvosana: 7/10

Kirjoittanut: Joonatan, 11.7.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.slashfilm.com
Baby Driver, 2017, Working Title Films, Big Talk Productions, Double Negative, TriStar Pictures, Media Rights Capital (MRC)

tiistai 18. heinäkuuta 2017

Arvostelu: Dunkirk (2017)

DUNKIRK (2017)



Ohjaus: Christopher Nolan
Pääosissa: Fionn Whitehead, Mark Rylance, Tom Hardy, Jack Lowden, Barry Keoghan, Tom Glynn-Carney, Aneurin Barnard, Cillian Murphy, Harry Styles ja Kenneth Branagh
Genre: sota, draama
Kesto: 1 tunti 46 minuuttia
Ikäraja: 16

Dunkirk on tositapahtumiin perustuva sotaelokuva, joka kertoo vuonna 1940 käydystä Ranskassa sijaitsevan Dunkerquen taistelusta ja sen jälkeisistä tapahtumista. Filmin työstäminen alkoi jo kaksikymmentäviisi vuotta sitten, kun leffan ohjaaja Christopher Nolan oli vaimonsa kanssa käymässä Dunkerquessa ja innostui kirjoittamaan tarinan taistelun pohjalta. Elokuvan teko lähti kunnolla käyntiin kuitenkin vasta muutama vuosi sitten ja kuvaukset alkoivat keväällä 2016. Nyt Dunkirk on vihdoin saamassa ensi-iltansa ja pakko sanoa, etten yhtään malttanut odottaa sen näkemistä! Jos olette lukeneet arvosteluni Inceptionille (2010) tai tunnette minut, niin tiedätte, että Christopher Nolan on lempiohjaajani, eikä hän ole Batman Beginsin (2005) jälkeen tehnyt ainuttakaan elokuvaa, joka olisi heikompi kuin "mestariteos". Siitä asti kun hänen viimeisin teoksensa, Interstellar (2014) ilmestyi, olen odottanut uutta Nolan-elokuvaa ja olin todella hämilläni, kun uutisia ei tuntunut kuuluvan hänen töistään. Kun kuulin, että hän tekee tällä kertaa sotaelokuvaa, en aluksi innostunut ideasta, sillä se ei todellakaan kuulu lajityyppinä suosikkeihini. Uskoin kuitenkin, että hän saisi tehtyä siitä erittäin vaikuttavan kokemuksen. Mainokset herättivät kunnolla mielenkiintoni ja huomatessani, että Dunkirkin lehdistönäytökseen oli enää muutamia viikkoja, innostukseni nousi huomattavasti. Tämä kuuluu listaani niistä leffoista, joita odotan eniten tältä vuodelta, joten olin äärimmäisen täpinöissäni, kun menin katsomaan elokuvaa - varsinkin kun näytös pidettiin Finnkinon hienossa Scape-salissa!

Liittoutuneet sotilaat ovat jääneet saarroksiin Dunkerquen rannalle, eivätkä pääse pakoon piirittävien saksalaisten takia. Uhkarohkeat brittiveneilijät lähtevät vaaralliselle matkalle tuodakseen nuoret sotilaat takaisin kotiin.

Dunkirkissä ei varsinaisesti ole päähenkilöä, vaan siinä seurataan usean henkilön tarinaa äärimmäisen vaikeassa tilanteessa. Elokuva on jaettu kolmeen osaan, jotka ovat aallonmurtaja, meri ja ilma. Nämä osat eivät kuitenkaan tapahdu peräkkäin, vaan ne tapahtuvat lomittain, vaikka eivät tapahtuisikaan todellisuudessa samaan aikaan. Aallonmurtajalla eli Dunkerquen rannalla nuoret brittisotilaat yrittävät mahtua mukaan sotalaivoihin, jotka matkaavat takaisin Isoon-Britanniaan. Rannalla seurataan pääasiassa Fionn Whiteheadin näyttelemää hiljaista nuorukaista, joka yrittää löytää keinon pelastuakseen. Hänen mukaansa tarttuvat myös Aneurin Barnardin ja One Direction -tähti Harry Stylesin näyttelemät sotilaat, jotka yhtä lailla haluavat päästä pois taistelusta. Samalla laiturilla ohjeita yrittää jakaa näyttelijäohjaaja Kenneth Branaghin esittämä komentaja Bolton. Merellä taas nähdään, kuinka Moonstone-veneellä seilaava herra Dawson (Bridge of Spiesista, 2015, Oscarin voittanut Mark Rylance), tämän poika Peter (Tom Glynn-Carney) ja heidän mukanaan kulkeva nuori George (Barry Keoghan) pyrkivät Dunkerqueen, kokiessaan vastuuta pelastaa taistelijat rannalta. Kolmikko löytää matkansa varrella neljässä aiemmassa Nolan-leffassa (The Dark Knight -trilogia, 2005-2012 ja Inception) esiintyneen Cillian Murphyn näyttelemän pelokkaan sotilaan. Ilmassa Tom Hardyn - joka esiintyi Nolanin elokuvissa Inception ja The Dark Knight Rises (2012) - ja Jack Lowdenin näyttelemät lentäjät Farrier ja Collins yrittävät ampua alas saksalaiskoneita ja turvata näin brittiläisten kotiinpääsyn. Elokuvassa kuullaan myös erään tutun näyttelijän ääni, joka on esiintynyt monessa aiemmassa Nolan-filmissä... Näyttelijät suoriutuvat rooleistaan taidokkaasti (jopa laulaja Styles, jonka mukanaoloa kritisoitiin etukäteen - vaikka hänellä ei olekaan paljoa tekemistä), mutta heidän hahmonsa eivät ole kovin muistettavia tai persoonallisia. Jokaiselle on luotu hieman jotain luonnetta, mutta yleisesti he ovat vain pieniä nappuloita isommassa pelissä. Parhaiten esille pääsevät Whiteheadin vähäpuheinen sotilas ja Moonstonella seilaava kolmikko. Paikoitellen katselukokemusta häiritsee se, että hahmot tuntuvat tyhjiltä, mutta se ei erityisemmin haittaa, kun muuten teos on niin vaikuttava.

Tässä on nimittäin kyseessä elämyksestä, joka järisyttää katsojiaan koko kestonsa ajan ja naulaa heidät kiinni istuimiinsa, jolloin filmi imaisee repäisten mukaansa. Dunkirk on hypnoottinen kokemus alusta loppuun asti. Heti alussa pääsee kokemaan sodan tuntua ja uhkaavaa ilmapiiriä, joka ei vain tunnu hellittävän. Ajattelin että leffan aloituksesta on vain haluttu saada vaikuttava kokemus, mutta elokuva onkin sitä koko ajan. Teos on niin järisyttävän hieno, että välillä tajuaa jähmettyneensä tuijottamaan ruutua, toivoen, ettei piinaava tunnelma koskaan lopu. Filmi onkin yllättävän piinaava, ottaen huomioon, ettei kyseessä edes ole kunnon sotaelokuva. Muutamia toiminta- ja tulituskohtauksia on mukana, mutta ne ovat leffassa lähinnä lisätäkseen uhkaavuutta. Vastapuolen sotilaita ei edes näytetä elokuvassa, mutta silti heidän tuottama vaaransa on läsnä ensiminuuteista alkaen. Katsojana kannustaa kaiken aikaa nuoria sotilaita selviytymään tilanteista, joihin suurin osa nuorukaisista ei selvästi edes kuulu. Elokuva on täynnä jännittäviä hetkiä, oli kyseessä sitten rannalla tapahtuvat kohdat, kun sotilaat yrittävät epätoivoisesti luoda itselleen uskoa, että he pääsisivät pakoon ilmassa kierteleviltä saksalaiskoneilta tai ilmassa nähtävät lentelyt, kun kaksi urhoollista sankaria ampuvat viholliskoneita. Jopa veneessä tapahtuvat kohtaukset pitävät jännityksessä, kun koskaan ei voi tietää, milloin jälleen tapahtuu jotain. Venekohtauksiin on myös tuotu eniten henkilödraamaa mukaan, mikä kiehtoo katsojaa. Mikään elokuvassa ei tunnu turhalta, vaan kaikella on selvä tarkoitus.

Ohjaaja Christopher Nolan on nero. Ihan oikeasti nero. Vaikka hän ei ole ihan täysin osunut maalitaulunsa keskelle, on osuma kuitenkin nähtävissä täyskympin vieressä. Ennen Dunkirkin näkemistä jännitin, miten Nolan saisi tuotua tyylinsä mukaan tositapahtumiin perustuvaan elokuvaan, johon ei noin vain voi tuoda mukaan erikoisia juonenkäänteitä. Voisiko hän saada sotaelokuvasta itsensä näköisen? Kyllä vaan voi. Nolan on saanut luotua huikean upean tunnelman, joka ei päästä irti katsojastaan. Hän on myös saanut kirjoitettua erinomaisen tekstin, jossa hän on saanut tarinan eri osat kulkemaan oivallisesti eri tasoilla. Leffaan on ujutettu pieniä vihjeitä siitä, missä järjestyksessä nämä osiot oikeasti tapahtuvat ja niiden huomaaminen on osa katselukokemuksen nautintoa. On myös aivan mahtavaa, kuinka vähän repliikkejä hän on kirjoittanut mukaan. Leffassa ei todellakaan turhia höpistä. Muutenkaan mukana ei ole ylimääräisiä juttuja. Aiempiin Nolan-leffoihin verrattuna Dunkirk on todella lyhyt alle kahden tunnin kestollaan, mutta se ei haittaa ja koko homma istuu juuri sopivasti filmin pituuteen. Vain viimeiset kaksi tai kolme minuuttia eivät täysin pääse tunteillaan samalle tasolle ja ne tuntuvat hieman antiklimaattisilta, mutta muuten teos huokuu upeuttaan.

Teknisesti (yhtä heikohkoa äänityskohtaa lukuunottamatta) Dunkirk on täydellinen. Elämystunnetta korostaa se, että kyseessä on visuaalisesti aivan törkeän hienon näköinen elokuva. Kuvaus on niin vaikuttavaa ja tasaista, että on ihme, jos se ei voita palkintoja. Varsinkin laajat kuvat Dunkerquen rannasta luovat lisää huikeaa tunnelmaa. Lentokohtaukset ovat myös täydellisesti kuvattuja ja on pakko huomauttaa, etteivät lentokoneet ole tietokoneella tehtyjä, vaan ne ovat aitoja tai pienoimalleja! Leikkaus on myös todella hyvää. Äänimaailma filmissä on aivan mielettömän hienoa. Räjähdykset sun muut kuulostavat tietty mahtavilta, mutta tarkoitan lähinnä läpi elokuvan kuultavaa huminaa ja pauhua, jotka lisäävät mestarillisesti luotua tunnetta entisestään. Äänitehosteet on täydellisesti yhdistetty Nolanin vakiosäveltäjä Hans Zimmerin musiikkeihin. Mukana ei ole yhtä huikeita melodioita kuin muissa Nolan/Zimmer -yhteistöissä, eivätkä musiikit jää mieleen, mutta elokuvaan ne sopivat juuri oikein. Musiikissa on hyödynnetty loistavasti mm. sydämenlyöntejä ja kellon tikitystä.

Yhteenveto: Dunkirk on piinaavan hypnoottinen jännitysnäytelmä. Kyseessä on yksi hienoimmista sotateoksista, joka pitää katsojan tiukasti otteessaan alusta loppuun. Ainoat negatiiviset sanottavat teoksesta on, että hahmoilla ei tunnu olevan kunnollista sisältöä ja ihan viimeiset minuutit ovat pienesti antiklimaattiset. Muuten filmi on aivan mielettömän hieno. Christopher Nolan on saanut aikaan todellista taidetta, joka on tunnelmaltaan huikea, visuaalisesti äärimmäisen näyttävä ja äänimaailmaltaan katsojaa järisyttävä kokemus. Tarinan kolme osaa on saatu kulkemaan taidokkaasti samaan aikaan, vaikka ne tapahtuvatkin eri aikoihin. Nolanin elokuville tyypillisiä juonenkäänteitä ei ole luvassa, mutta ohjaajan tyyli on silti vahvasti läsnä. Dunkirk on teknisesti ällistyttävä taidonnäyte ja on ihme, jos elokuva ei ole edes ehdolla useista palkinnoista. Suosittelen katsomaan elokuvan, sillä se on selvästi yksi vuoden parhaista; mielestäni tähän mennessä jopa vuoden paras filmi! Näin mahtipontista kokemusta ei ole vähään aikaan tullut koettua teattereissa ja siellä se kuuluukin nähdä. K16-ikärajaa en täysin ymmärrä, sillä mukana ei erityisemmin ole verta sun muuta, mutta ei leffa silti lapsille sovi. Näin niitä elokuvia kuuluu tehdä, ainakin sen puolesta miltä niiden pitäisi näyttää ja kuulostaa!

Arvosana: 9/10

Kirjoittanut: Joonatan, 17.7.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.joblo.com
Dunkirk, 2017, Warner Bros. Pictures, Syncopy, Dombey Street Productions, Kaap Holland Film, Canal+, Ciné+, StudioCanal, RatPac-Dune Entertainment

sunnuntai 16. heinäkuuta 2017

Arvostelu: Terminator 2: Judgment Day / Tuomion päivä (1991)

TERMINATOR 2: JUDGMENT DAY (1991)

TERMINATOR 2: TUOMION PÄIVÄ



Ohjaus: James Cameron
Pääosissa: Arnold Schwarzenegger, Edward Furlong, Linda Hamilton, Robert Patrick, Joe Morton, Earl Boen, Jenette Goldstein, Xander Berkeley, S. Epatha Merkerson ja Cástulo Guerra
Genre: toiminta
Kesto: 2 tuntia 17 minuuttia / Special Edition: 2 tuntia 33 minuuttia
Ikäraja: 16

James Cameronin The Terminator (1984) oli menestyselokuva, josta kriitikot ja kansa pitivät, joten jatkoa oli tietysti luvassa. Toisen osan suunnittelu alkoi nopeasti alkuperäisen leffan ilmestyttyä, mutta koska tämä vaati tehosteita, joihin ei moni vielä niihin aikoihin uskonut mahdollisiksi, elokuvan teko venyi, mitä aiheutti myös elokuvan oikeudet omistava yhtiö, joka yritti estää teoksen tuotannon. Lopulta lakiasiat saatiin kuitenkin kuntoon ja jatko-osan teko lähti käyntiin. Vaikeisiin efekteihin löydettiin ratkaisut ja kesällä 1991 Terminator 2: Judgment Day - eli suomeksi Terminator 2: Tuomion päivä - näki päivänvalon. Elokuva oli aikanaan kaikkein kallein tuotanto, mutta se tienasi budjettinsa kevyesti takaisin, sekä niin paljon siihen päälle, että Terminator 2 oli ilmestymisvuotensa menestynein filmi! Kriitikot ylistivät myös tätä teosta, se voitti mm. neljä Oscar-palkintoa ja se on jäänyt elämään monille yhtenä kaikkien aikojen parhaimmista toimintaelokuvista. Hassua kyllä, itse näin Terminator 2: Judgment Dayn ennen The Terminatoria, sillä ala-asteella serkkuni olivat kylässä ja he halusivat katsoa sen. Minä sain katsoa teoksen siinä samalla ja vaikka mukana oli kohtia, joita en ymmärtänyt, pysyin kuitenkin kärryillä koko ajan. Vuosien varrella olen nähnyt filmin useasti uudestaan ja pitänyt siitä joka kerralla hieman enemmän. Tammikuussa pidin äänestyksen, jossa lukijat saivat äänestää neljän sarjan joukosta, minkä elokuvasarjan osat arvostelisin tälle kesälle ja Terminator-sarja oli voittaja. Niinpä katsoinkin alkukesästä sarjan aloitusosan ja vähän yli viikkoa myöhemmin Judgment Dayn.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellistä osaa The Terminator!

Vuonna 2029 Skynet lähettää uuden huipputehokkaan Terminaattorinsa tappamaan vastarintaliikkeen johtaja John Connorin, kun tämä on vasta lapsi, jolloin vastarintaliike lähettää oman tuhoajansa suojelemaan nuorta Johnia.

Arnold Schwarzenegger palaa ikoniseen rooliinsa Terminaattoriksi, eli T-800 malli 101:ksi ja hoitaa hommansa jälleen täydellisesti. Vaikka Schwarzeneggerin täytyy lähinnä pitää naamansa peruslukemilla ja näyttää tyylikkäältä, eikä hänen tarvitse erityisen huikeaa roolityötä suorittaa, ei kukaan muu voisi olla parempi roolissa. Läpi elokuvan T-800 on - ihan sama kuinka hölmöltä kuulostaa - aivan mielettömän siisti tyyppi, jota kannustaa jo sen takia, että hän saa kaikki kovikset näyttämään nössöiltä ihan vain kävelemällä samaan huoneeseen. Elokuvassa on saatu saman näyttelijän esittämä tunteeton robotti hienosti erilaiseksi, sillä tällä kertaa Arskan näyttelemä tuhoaja onkin hyvien puolella. Hän pääsee jälleen sanomaan tutun lauseen "I'll be back", minkä lisäksi leffassa kuullaan hyvinkin tunnetuksi muodostunut "Hasta la vista, baby".
     Sarjassa esitellään vihdoin John Connor, josta puhuttiin paljon edellisessä osassa. Johnina nähdään Edward Furlong, jolle tämä oli ihkaensimmäinen leffarooli, minkä myös huomaa. Furlong toimii kyllä roolissaan, eikä hän ole millään lailla ärsyttävä, kuten lapsinäyttelijöiden kohdalla tuppaa usein käymään. Ei hän silti kovin hyvä näyttelijä ole ja jotkut vakavammat kohdat eivät häneltä ihan luonnistu. Johnia kuitenkin seuraa todella mielellään, sillä heti ensiesiintymisestään asti katsojalle herää kysymyksiä siitä, mitä vuosien varrella on oikein tapahtunut? John on nimittäin nuorisorikollinen, joka asuu sijaisperheessä.
     Linda Hamiltonin näyttelemä Johnin äiti Sarah Connor on kyllä mukana ja hän on selvästi valmis koneiden ylösnousemukseen. Sarah on kouluttanut itsensä tappajaksi ja yrittää opettaa poikaansa suureksi johtajaksi. Hän on treenannut itsensä aikamoiseen kuntoon, jotta tuhoajakyborgit luikkisivat heti häntä koipiensa välissä takaisin tulevaisuuteen. Tai noh, ottaen huomioon, että tulevaisuudesta saavutaan aina alasti, niin kyseessä ei välttämättä ole häntä, mutta jokin toinen juttu kuitenkin koipien välissä... Hamilton on läpi elokuvan äärimmäisen rautainen nainen ja katsojana pystyy saman tien päättelemään, miten hän on päätynyt siihen tilanteeseen, jossa hän on teoksen alussa.
     Uutena tuhoajakoneena, eli T-1000:na nähdään Robert Patrick. T-1000 on paljon normaalia T-800:sta parempi, sillä se on sulaa metallia, joka pystyy muuttumaan miksi tai keneksi tahansa. Näin alkaa pähkäillä, että miten ihmeessä hahmon voisi tappaa? Vaikka T-1000 on kykyjensä ansiosta voittamattomalta tuntuva ja siten erittäin uhkaava, minkä lisäksi Patrick on mainio roolissaan, ei hahmosta löydy samaa vaaran tuntua kuin edellisen osan pahisnaattorista.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat edellisestä elokuvasta tuttu tohtori Silberman (Earl Boen), Johnin sijaisvanhemmat Janelle (Jenette Goldstein) ja Todd (Xander Berkeley), sekä Cyberdyne Systemsillä työskentelevä Miles Dyson (Joe Morton) ja tämän vaimo Tarissa (S. Epatha Merkerson).

Joku voisi sanoa, että Terminator 2: Judgment Day on lähestulkoon kopio The Terminatorin tarinasta, sillä poikkeuksella, että nyt jahdataankin itse Johnia. Pakko myöntää, että tämä joku ei olisi ihan väärässä. Elokuva alkaakin samalla tavalla: ensin tulevaisuudesta saapuu kaksi tyyppiä, jotka alkavat tutkia, miten voisivat löytää kohteensa. Sitten esitellään Connor-hahmo ja vauhdikas takaa-ajo lähtee käyntiin. Se ei kuitenkaan tarkoittaisi, ettei tämä voisi olla ihan yhtä kelpo teos, ellei jopa parempi. Siinä, missä edellinen osa yhdisteli toimintaa ja scifiä, lisäämällä lajityypit kauhuun, Judgment Day on puhdasverinen toimintaelokuva. Ja aivan loistava sellainen. Mukana on kyllä yhä hieman uhkaavuutta ja jännitystä, mikä syntyy päihittämättömästä vastuksesta, mutta ei yhtä piinaavasti kuin edeltäjässä. Tämä elokuva tarjoaa vauhdikkaita takaa-ajoja, jotka eivät millään päästä otteestaan; vaaratilanteita, joiden aikana pelkää sankareiden puolesta; tulitaisteluita, joissa lippaita pitää vaihtaa vähän väliä; Terminaattoreiden välistä machoilua, kun tuhoajat mätkivät toisiaan turpaan niin, että seinät murskaantuvat törmäyksistä; sekä yllättävän koskettavan isä-poika -tarinan.

Kyle Reesen kuoltua edellisen osan loppuhuipennuksessa, ei John saanut koskaan tilaisuutta tavata isäänsä, eikä hänelle mikään nyhverö-Todd kelpaa. Niinpä karskin tappajakoneen saapuessa hänen elämäänsä ja suojellessa häntä ikuisesti, alkaa pojan ja tuhoajan välille muodostumaan erikoinen ystävyys, jonka jossain kohtaa tajuaakin olevan juonikuvio pojasta ja tämän uudesta (äärimmäisen erikoisesta) isähahmosta. Huikeiden toimintakohtausten välissä onkin erinomaista päästä seuraamaan, kun John yrittää opettaa T-800:aa käyttäytymään enemmän kuin ihminen, sekä moraaleja oikeasta ja väärästä. Yhtäkkiä huomaakin, että tunteeton metallimies taitaa omistaa jonkinlaisen sielun. Johnin ja Terminaattorin luja ystävyys nostaa todella näyttävän toimintapläjäyksen uudelle paremmuusasteikolle, jolloin kyseessä on oikeasti mahtava teos.

Koskettavuuden lisäksi mukana on myös maailmanlopun tunnelmaa, Sarahin nähdessä painajaisia tulevasta tuomion päivästä, jolloin koneet tuhoavat puolet ihmiskunnasta. Tämä uhka on vahvasti läsnä läpi leffan, sekä hiljaisemmissa hetkissä että isoissa toimintakohtauksissa. Elokuvassa ei ole yhtä ainoaa toimintakohtausta, joka ei olisi todella kova. Jokaiseen on saatu mukaan hienoa jännitettä ja vaikka varsinkin loppuhuipennus kestää kauan, on siinä niin paljon erilaisia hetkiä, ettei siihen koskaan kyllästy. Mukaan on lisätty myös huumoria, etenkin kun T-800 seuraa ihmisten elämää ja näkee asioita täysin uudella tavalla. Näissä kohdissa Schwarzeneggerin ilmeettömyys pääsee loistamaan, varsinkin kun hänen pienet ilmeensä vaihtuvat silmänräpäyksessä takaisin tylyyn katseeseen. Kaikki elokuvan upeat hetket saavat katsojan olemaan välittämättä siitä, että tarinan peruspohja on tosiaan lähes sama kuin edeltäjän. Hauskinta on, että vaikka Skynetin pitäisi olla huippuälykäs tietokone, se tekee samoja virheitä kuin aiemmin. Jos se olisi ollut viisaampi, se olisi lähettänyt muutaman tuhoajan auttamaan ensimmäistä tuhoajaa tappamaan Sarahin ja Kylen. Tai lähettänyt tuhoajan hieman ajassa taaksepäin tappamaan sen ensimmäisen tuhoajan, jottei se päädy koskaan menneisyyteen, eikä Kyle lähde koskaan auttamaan Sarahia, eikä kaksikko koskaan päädy sänkyyn, eikä John koskaan synny. Sen lisäksi, että tämä outo juoniongelma voi yhä vaivata niitä, jotka seuraavat leffaa tarkasti, voi myös häiritä todella paljon se, että Cyberdyne Systems yrittää rakentaa Skynetia tulevaisuudesta tulleen esineen avulla. Miten ihmeessä yhtiö alunperin edes rakensi Skynetin?

Juoniaukot eivät kuitenkaan erityisemmin haittaa, sillä James Cameron on kirjoittanut erinomaisen tarinan ja ohjannut sen pohjalta loistokkaan elokuvan. Cameron on luonut elokuvan tunnelmat hienosti ja osaa selvästi tehdä jännitystä näyttäviin toimintakohtiin. Cameronin lisäksi leffaa kirjoitti myös William Wisher Jr. ja vaikka mukana on joitain tarpeettomia tai tyhmiä repliikkejä, on käsikirjoitus muuten toimiva. Terminator 2: Judgment Day on kuvattu oivallisesti, etenkin toimintakohtauksien kohdalla. Leikkaus on sujuvaa ja maskeeraus toimii hienosti. Visuaaliset tehosteet näyttävät pääasiassa mainioilta nykypäivänäkin. T-1000:n nestemäinen metallimuoto on onnistuneesti toteutettu. Parissa kohtaa huomaa kuitenkin, että jomman kumman tuhoajan kohdalla on käytetty nukkea eikä näyttelijää. Ääniefektit ovat erittäin hyvät, minkä lisäksi Brad Fiedel on jälleen säveltänyt hyvää musiikkia - jopa parempaa kuin edellisessä elokuvassa. Vaikka tunnusmusiikki on hyvin samanlainen, on siinä rautaisempi ja rouheampi tunne, joka nostattaa tunnelman heti alkutekstien aikana. Musiikki ei ole myöskään yhtä kasaria, mikä on selkeä parannus.

Elokuvasta on olemassa noin vartin pidempi Special Edition, joka sisältää uusia, pidennettyjä, sekä hieman muuteltuja kohtauksia. Special Edition tuo lisäsisältöä Johnin ja Terminaattorin ystävyyteen ja Miles Dysonin elämään. Mukana on myös kohtaus, jossa nähdään edellisestä elokuvasta tuttu Kyle Reese (Michael Biehn)... Itse olen aina nähnyt tämän pidennetyn version ja suosittelen muitakin tekemään niin, jo pelkästään Terminaattorin hölmön hymyn takia.

Blu-rayn kuvanlaatu on oikein mainio. Lisämateriaalina Blu-raylla on interaktiivisia toimintoja, joiden kautta leffan aikana voi lukea käsikirjoitusta ja tietoiskuja, katsella kuvakäsikirjoituksia, sekä leffan teosta kertovia pätkiä ja pelata triviapelejä. Valitettavasti nämä toiminnot ovat hankalia, eikä niitä voi vaihtaa helposti. Mukana on myös pari poistettua kohtausta ja trailereita.

Yhteenveto: Terminator 2: Judgment Day on sekä aivan mahtava toimintaelokuva, että todella erikoinen isä-poika -tarina. Mukana on paljon jännitystä, mutta edeltäjän kauhutunnelmiin ei päädytä. Toimintakohtaukset ovat näyttäviä ja vauhdikkaita, jolloin pelkää päähenkilöiden puolesta, etenkin kun Robert Patrick on toimiva ja jokseenkin uhkaava pahis. Rauhallisten hetkien aikana pääsee näkemään jopa koskettaviakin kohtia ja hauskoja juttuja, kun John yrittää opettaa Terminaattoria. Arnold Schwarzenegger on yhä täydellinen tuhoajakyborgin roolissa ja Linda Hamilton on muuttunut kovaksi taistelijaksi Sarah Connorina. Johnia esittävä Edward Furlong ei näyttelijänä ole mitä parhain, mutta toimii tarpeeksi hyvin. Elokuva on täynnä hienoja hetkiä ja pitkä loppuhuipennus naulaa katsojan penkkiin, kun jännitys tiivistyy kunnolla. Leffan efektit ovat yhä pääasiassa tyylikkäitä ja Brad Fiedelin musiikki toimii oivallisesti. Suosittelen katsomaan Terminator 2: Judgment Dayn, sillä se todella kuuluu toimintaleffojen parhaimmistoon. Siitä löytyy myös sielua, mikä nostaa tason erittäin loistavaksi. Vaikka en ole muita versioita kuin Special Editionin nähnyt, niin suosittelen silti vilkaisemaan juuri sen lisätyn Kyle Reese -kohtauksen ja huikean hauskan Arska-hymyn takia.

Arvosana: 8/10

Kirjoittanut: Joonatan, 29.6.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.originalprop.com
Terminator 2: Judgment Day, 1991, Carolco Pictures, Pacific Western, Lightstorm Entertainment, Canal +, T2 Productions

lauantai 15. heinäkuuta 2017

Arvostelu: Cars / Autot (2006)

CARS (2006)

AUTOT



Ohjaus: John Lasseter ja Joe Ranft
Pääosissa: Owen Wilson, Larry the Cable Guy, Bonnie Hunt, Paul Newman, Michael Keaton, Tony Shalhoub, Michael Wallis, Cheech Marin, George Carlin, Jenifer Lewis, Paul Dooley, Katherine Helmond, Guido Quaroni, Richard Petty ja John Ratzenberger
Genre: animaatio, seikkailu
Kesto: 1 tunti 57 minuuttia
Ikäraja: S

Cars, eli suomeksi Autot on Pixar-animaatioyhtiön huippumenestynyt elokuva, jonka takia usean vanhemman lompakot ovat tyhjentyneet, kun heidän pikkupoikansa ovat halunneet leffan pohjalta tehtyjä autoleluja sun muita oheistuotteita. Elokuvan idea lähti liikkeelle jo 1998, kun Jorgen Klubien alkoi työstämään tarinaa "The Yellow Car". Leffan oli tarkoitus olla Pixarin kolmas elokuva A Bug's Lifen (Ötökän elämää - 1998) jälkeen, mutta se ei lähtenyt kunnolla liikkeelle, kunnes John Lasseter keksi autoihin liittyvän idean, ollessaan matkalla perheensä kanssa. Elokuvan tuotanto lähti kunnolla liikkeelle ja lopulta Autot ilmestyi teattereihin loppukeväästä 2006. Se oli suuri hitti ja monet - jopa kriitikot - rakastivat elokuvaa. Kuitenkin vuosien varrella leffan suosio on laskenut aikuisten keskuudessa ja monet haukkuvat sitä nykyään yhdeksi Pixarin huonoimmista teoksista. Monille tuottaa suurta ongelmaa se, että elokuva kertoo puhuvista autoista ja he kokevat elokuvan siten liian lapsellisena. Jostain syystä heille ei ollut vaikeata hyväksyä puhuvia leluja (Toy Story - 1995), puhuvia ötököitä (Ötökän elämää) tai puhuvia kaloja (Finding Nemo / Nemoa etsimässä - 2003), mutta puhuvissa autoissa menee se raja. Suosion lasku voi johtua myös siitä, ettei jatko-osa Cars 2 (Autot 2 - 2011) saanut kovin hyvää vastaanottoa, minkä takia monet alkoivat haukkua myös edeltäjää. Jatko-osasta tosin vasta ensi viikolla, nyt keskitytään tähän elokuvaan. Itse näin Autot vasta pari vuotta sen ilmestymisen jälkeen, sillä en silloin ollut innoissani autoista. Kun näin leffan, pidin sitä ihan hyvänä ja ostin sen jossain kohtaa DVD:nä. Muutama vuosi sitten päivitin teoksen Blu-raylle ja olen nähnyt Autot hieman yli viisi kertaa elämäni aikana. Nyt kun sarja on saamassa jatkoa filmillä Cars 3 (Autot 3 - 2017), oli jälleen aika katsoa Autot ja arvostella se.

Nuori kilpa-auto Salama McQueen on matkalla kohti suurta finaalia, mutta epäonnekkaan tapahtuman kautta hän päätyy pieneen Syylari Cityyn, jossa hän aiheuttaa ongelmia. Salaman täytyy korvata vahingot ja ehtiä kisoihin, mutta onko rauhallinen elämä sittenkin sitä, mitä hän kaipaa, eivätkä maine ja kunnia...

Salama McQueen (Owen Wilson) on itserakas ja koppava nuori auto, joka uskoo olevansa kaikista paras ja haluaa nousta kaikkien aikojen suurimmaksi kilpakaaraksi. Elokuvassa on otettu riski siinä, että hahmo on aikamoinen egopullistelija, sillä siinä voisi helposti käydä niin, etteivät katsojat pitäisi hänestä. Vaikka voi olla, että Salama muuttuisi pikkukaupungissa paremmaksi ihmi... siis autoksi, ei hänestä välttämättä siltikään pidä, jos hänestä ei välittänyt aiemmin. On kuitenkin hienoa, että riski on otettu ja se todella toimii. Pidän myös siitä, että Salama on heti suosittu, eikä tarina kulje niinkin tavanomaisesti, että kyseessä olisi pikkukylän nuorukainen, joka haaveilee jostain suuresta ja jossain kohtaa saavuttaa sen, jolloin kaikki on onnellista ja tutut voivat olla ylpeitä. Salaman henkinen matka on erinomaisesti luotu läpi leffan.
     Monet aikuiskatsojat inhoavat Syylari Cityn hinausauto Marttia (Larry the Cable Guy), joka on usein äänestetty yhdeksi ärsyttävimmistä leffahahmoista ikinä. Itse en ole kuitenkaan sitä mieltä. Vaikka Martilla on muutamat rasittavat hetkensä, on hänellä silti kultainen sydän, jonka takia hänestä voi todella helposti pitää... kunhan hän ei esiinny tämän enempää tarinassa. Martti on selkeä vastakohta Salama McQueenille, ollessaan ruostunut vanha rämä, mutta hän ei siitä välitä, vaan ajaa vaan menemään. Martti on teoksen komediallinen sivuhahmo ja sellaisena hän on onnistunut.
     Syylari Cityssä Salama tapaa myös Salli-neidon (Bonnie Hunt), joka pitää kilpa-autoja itsekkäinä lurjuksina - ei hän selvästi väärässä ole - mutta alkaa tietty lämmetä Salamalle leffan kulkiessa eteenpäin. Muita Syylari Cityn autohahmoja ovat tuomarina toimiva Doc Hudson (legendaarinen Paul Newman), renkaita myyvä keltainen Luigi (Tony Shalhoub) ja tämän sininen kaveri Guido (Guido Quaroni), lakia valvova Sheriffi (Michael Wallis), uusiutuvaa bensiiniä käyttävä hippi Klainari (George Carlin), toisessa maailmansodassa palvellut Kessu (Paul Dooley), bensakahvilaa pitävä Floora (Jenifer Lewis), vauhtiraitainen elvistelijä Ramone (Cheech Marin), ikivanha Lizzie (Katherine Helmond) ja ujo paloauto Puna (elokuvan toinen ohjaaja Joe Ranft). Muuten hahmot ovat muistettavia ja heille on saatu tarkoitus, mutta Floora ja Ramone, joilla tuntuu olevan jotain meneillään, tuntuvat päätyvän taka-alalle jatkuvasti.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat kilpa-auto Jasu Juntti (Michael Keaton), joka on Salaman tapaan ylimielinen, mutta enemmän kiusaajahenkisempi ja inhottava; fanien suosikkiauto Kunkku (Richard Petty), joka on voittanut useita kisoja aiemmin; sekä Salaman kuljetusrekka Make, jonka äänenä kuullaan kaikissa aiemmissakin Pixar-leffoissa ääninäytellyt John Ratzenberger.

Nimensä mukaisesti Autot kertoo tosiaan autoista ja kuten olen jo sanonut, elävistä sellaisista. Elokuvassa ei nähdä yhtä ainoaa ihmistä, vaan autohahmot elävät maailmassa, joka näyttää muuten lähes täysin meidän maailmaltamme. Elokuvassa onkin kiehtovaa nähdä, millaisen kulttuurin autot ovat luoneet itselleen ja kuinka ihmisten monia juttuja on muutettu autoille sopiviksi, kuten se että kahviloissa tarjotaankin bensiiniä kahvin sijaan. On hauskaa tutkia taustoja ja huomata, millaisen maailman tekijät ovat luoneet. Ihmisten lisäksi myös eläimet ovat autoja; esimerkiksi lehmät ovat traktoreita, jotka lähinnä vain nukkuvat pelloilla. Tietenkin tarkkaan mietittynä elokuva herättää myös hirveän määrän kysymyksiä kuten: "Miten autot syntyvät, vai valmistetaanko ne tehtaissa?" "Miksi autoilla on hampaat, jos heidät tankataan bensalla tavallisten autojen tapaan?" "Miksi autoissa on ovet, kun ei ole ihmisiä kuljettajiksi?" On olemassa teorioita siitä, että vuosia aiemmin tapahtui koneiden ylösnousemus ja kaikki ihmiset hävitettiin, jolloin autoille kehittyi oma tietoisuus ja he ottivat vallan, mutta sitä ei Pixar ole varmistanut. Näin koko perheen elokuvan saa nopeasti muutettua todella synkäksi ja pelottavaksi, joten ehkei kannata miettiä teosta liian monimutkaisesti.

Pohjimmiltaanhan Autot on kertomus itsensä löytämisestä ja elämän tärkeiden asioiden ymmärtämisestä, eli sellainen tarina, josta löytyy opetus lapsille. Mukana onkin erinomaisia hetkiä, joissa nämä tajuamiset iskevät hahmoihin ja varsinkin kun tarinaa osataan kuljettaa rauhallisesti eteenpäin, nämä hetket ovat oikeasti uskottavia. Vaikka juoni kilpa-autosta, joka haluaa olla kaikista paras, vetoaa luultavasti paremmin lapsiin, on mukana aikuisillekin sisältöä, josta he huomaavat, että mukana on kunnon sielu. Aikuisille on myös huumoria tarjolla. Lapset eivät varmasti tajua, mitä on meneillään, kun Salaman kaksi fanityttöautoa näyttävät etuvalonsa idolilleen, mutta vanhempi saattaa helposti tirskahtaa tälle. Urheilua seuraavat vanhemmat ymmärtävät myös viittaukset eri henkilöihin, joita on ferrarikuskeista aina Arnold Schwarzeneggeriin asti (jota ei Arska itse valitettavasti esitä). Lapsille on tietysti mukana hassuttelua ja kohellusta, varsinkin Martin puolelta, minkä lisäksi vauhdikkaat kisakohtaukset tarjoavat onnistunutta jännitettä. Pixar on tunnettu siitä, että yhtiön leffoista löytyy aitoja tunteita erikoisista paikoista ja autot on saatu niin samaistuttaviksi hahmoiksi, että välillä jopa unohtaa katsovansa elokuvaa autoista. Leffassa on kauniita hetkiä, jotka eivät kiirehdi ja riemua, joka tarttuu helposti yleisöön. En voi millään käsittää inhoa leffaa kohtaan, sillä se tarjoaa hienoja kohtauksia, hyviä hahmoja, mielenkiintoisen tarinan, kiehtovan maailman, hauskoja juttuja, kunnon tunteita ja mainioita oivalluksia.

Elokuva on animoitu erittäin huikeasti! Itse autojen ulkonäkö on aika perinteistä Disneylle ja Pixarille, mutta kun katsoo tarkemmin, kuvista löytää ties mitä yksityiskohtia. Moniin autoihin on esimerkiksi lisätty heijastukset, joihin on selvästi käytetty paljon aikaa. Laajat kuvat suurista katsomoista ovat upeita, mutta myös Syylari Citysta on tehty kaunis paikka. Autojen ulkomuotoja on hauskasti lisäilty myös esimerkiksi kallioihin, joita näkyy taustoilla. Leffan ohjauksesta vastaa John Lasseter, joka on aiemmin ohjannut Pixarin teokset Toy Story, Ötökän elämää ja Toy Story 2 (1999), eli hän kyllä osaa asiansa. Lasseterin lisäksi ohjaajana toimi myös Punaa ääninäyttelevä Joe Ranft, joka menehtyi auto-onnettomuudessa hieman alle vuotta ennen leffan ilmestymistä. Käsikirjoittajatiimi - johon myös Lasseter ja Ranft kuuluivat - on tehnyt oivaa työtä tarinan ja repliikkien kanssa. Äänitehosteissa on päästy leikkimään eri autojen äänillä, mikä lisää vauhdin hurmaa. Musiikista vastaa Randy Newman, joka sävelsi musiikit myös neljään ensimmäiseen Pixar-leffaan. Ei siis ihme, että musiikit tuntuvat paikoitellen tutuilta, jos ne teokset on nähnyt. Sävellykset eivät kuitenkaan erityisemmin jää mieleen, kuten elokuvassa käytetyt kappaleet "Real Gone" (Sheryl Crow) ja "Life is a Highway" (Rascal Flatss) tekevät.

Pixar on tosi tunnettu siitä, että yhtiö lisää elokuviinsa piiloviittauksia, eli "easter eggejä" muihin leffoihin, hahmoihin, jne. eikä Autot ole poikkeus. California Institute of the Artsin animointiluokkahuoneen numero A113 esiintyy kahteen kertaan, aluksi junan keulassa ja sitten Martin rekisterinumerona. Toy Storysta tuttu Pizza Planet -auto nähdään suuressa kisassa Elvis-auton vieressä. Toy Storyyn viitataan myös Salama McQueenin kilpanumero 95:llä (Toy Story ilmestyi 1995), sekä Salaman renkaissa olevalla logolla Lightyear, joka viittaa Buzz Lightyear -hahmoon. Myös Dinoco-yhtiö on nähty kyseisessä lelufilmissä. Leffassa nähdään myös mm. Jackalope lyhytelokuvasta "Boundin'", linnut lyhytelokuvasta "For the Birds", Apple-yhtiön logo valkoisessa autossa ja Pixarin studiorakennus filmin lopussa. Viittaukset luovat hauskaa lisäsisältöä teokseen ja tekevät uusista katselukerroista kiehtovia.

Blu-rayn kuvanlaatu on huikea! Valikko on sen sijaan kamala ja todella hämmentävä. Lisämateriaalit löytyvät kahdesta paikkaa. Vasemmalla olevasta Martin kuvasta pääsee "Car Finder" -peliin, jota voi pelata koko leffan ajan, sekä neljään lyhytelokuvaan; mm. "One Man Band", joka näytettiin teattereissa ennen Autot-elokuvaa. Oikealla olevasta Toy Storyn autoversiokuvasta löytyy tekijöiden suosikkikohtauksia, poistettuja kohtia, elokuvan teosta kertovia lyhyitä pätkiä, sekä "The Inspiration for Cars", jossa näytetään, miten leffan suunnittelu käynnistyi. Katsottavaa on yhteensä hieman yli puoleksitoista tunniksi.

Yhteenveto: Autot on todella mainio teos ja ehdottomasti Pixarin aliarvostetuin elokuva. Mukana on kiinnostava tarina, syvällisiä ajatuksia ja oivalluksia, ja hauskoja hetkiä sekä lapsille että aikuisille. Autojen maailmaa on mielenkiintoista miettiä, muttei kannata liikaa, koska muuten aivot menevät ihan solmuun. Salama McQueen on erinomainen päähenkilö ja on hienoa nähdä hänen kehittymiskaarensa leffan aikana. Vaikka Martti onkin muutamassa kohtaa hieman ärsyttävä, ei hän ole niin rasittava kuin monet väittävät. Muutkin hahmot ovat toimivia ja lähes jokaisesta löytyy oma mainio puolensa. Visuaalisesti elokuva on näyttävä ja todella hienosti animoitu. Leffa on paikoitellen jopa kaunis. Suosittelen katsomaan Autot, etenkin jos fanitat autoja. Uskon, että monet aikuisetkin nauttisivat teoksesta, kunhan he pääsisivät yli siitä faktasta, että hahmot ovat autoja, eivätkä kuuntelisi niitä, jotka eivät päässeet siitä yli. Koko perheen yhteiseen leffahetkeen tämä sopii erinomaisesti. Lopputekstien aikana ja jälkeen nähdään vielä lyhyet hauskat kohtaukset.

Arvosana: 7/10

Kirjoittanut: Joonatan, 28.6.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.pixar.wikia.com
Cars, 2006, Pixar Animation Studios, Walt Disney Pictures

perjantai 14. heinäkuuta 2017

Arvostelu: Wish Upon (2017)

WISH UPON (2017)



Ohjaus: John R. Leonetti
Pääosissa: Joey King, Ryan Phillippe, Shannon Purser, Sydney Park, Ki Hong Lee, Mitchell Slaggert, Josephine Langford, Alice Lee ja Elisabeth Röhm
Genre: kauhu
Kesto: 1 tunti 30 minuuttia
Ikäraja: 16

Muutaman muunkin elokuvan tapaan myös Wish Upon herätti mielenkiintoni, kun selasin listaa tulevista lehdistönäytöksistä. Aihe vaikutti ihan kiinnostavalta, muttei kuitenkaan tarpeeksi, jotta olisin innostunut leffan näkemisestä. Aluksi en edes ajatellut meneväni katsomaan sitä, vaan mietin katsovani sen joskus myöhemmin vaikkapa Netflixistä. Katsoin kuitenkin filmin trailerin, mikä muutti mieleni, kun näin erään oivallisen kohdan ja minun oli aivan pakko päästä näkemään se muun kokonaisuuden kanssa. Trailer ei myöskään tuntunut paljastavan liikaa ja siinä vaikutti olevan hieman erilainen tunnelma kuin nykypäivän massakauhussa, joten toivoin tämän olevan normaaleja kauhupätkiä parempi. Kävin katsomassa Wish Uponin jokseenkin toiveikkaana, mutta valitettavasti kyseessä ei loppujen lopuksi ollutkaan mitään kovin kummoista...

Clare Shannon saa mystisen soittorasian, jolle voi esittää toivomuksia. Clare päättää kokeilla sitä ja huomaa, että hänen haaveensa alkavat käydä toteen. Soittorasia tekee kuitenkin joka toivomuksen kohdalla jotain kauheaa...

Pääosassa Clare Shannonina nähdään Joey King, joka ei valitettavasti ole oikea henkilö päärooliin. King ei ole kovin vakuuttava roolissaan ja mukana on useita hetkiä, jolloin hänen työnsä ei vaikuta yhtään luontevalta. Tämä on suuri harmi, sillä hän on mukana lähes jokaisessa kohtauksessa, joten hänen harteillaan kulkee iso vastuu leffan onnistumisessa. Onneksi loppupäässä leffaa King näyttää osaavansa, jos haluaa ja hän tuntuu pistävän kaikkensa peliin. Harmi, ettei hän tehnyt sitä kaiken aikaa. Hahmona Clare on aika perinteinen koulutyttö, jota kiusataan ja joka haluaisi kuulua suosittujen joukkoon. Kiehtovan hahmosta tekee se, miten hän toimii saadessaan soittorasian ja kun hän alkaa huomaamaan sen vaikutuksia.
     Claren isää, Jonathan Shannonia näyttelee Ryan Phillippe, joka on mainio roolissaan, vaikka se ei paljoa tarjoakaan. Jonathan kaivelee ystävänsä kanssa roskalaatikoita ja yrittää löytää niistä jotain käyttökelpoista. Tämä on tietty noloa Claren mielestä, mikä luo toimivasti erilaisen isä-tytär -suhteen. Hahmo ei kuitenkaan ole oikein mitään muuta, jolloin hän jää aika tylsäksi.
     Vaikkei Clare olekaan kovin suosittu, on hänellä silti pari ystävää. Meredith (Sydney Park) on ihan huvittava, vaikkakin aika yliampuva nörttimäisen hirviöpelinsä kanssa ja June (Shannon Purser) on... noh... itse asiassa aika mitäänsanomaton ja unohdettava tyyppi ilman persoonaa. Kaksikko tuo oman lisänsä tarinaan, mutta hahmoina he eivät ole erityisen muistettavia.
     Elokuvassa nähdään myös Josephine Langford Clarea kiusaavana Darciena, Ki Hong Lee mukavana Ryan-poikana, Mitchell Slaggert Claren ihastuksen kohteena, Victor Sutton kummallisena August-setänä, Sherilyn Fenn ystävällisenä naapurin rouvana, Elisabeth Röhm Claren äitinä, sekä Alice Lee nörtihkönä Ginana.

Useat kauhuelokuvat nykypäivänä sisältävät teinejä, joille käy pahoja asioita ja jotka toimivat typerästi eri tilanteissa. Nämä teokset ovat hyvin ennalta-arvattavia, sillä ne noudattavat liiankin tuttua kaavaa jopa kuolemien kohdalla ja siinä kuka lopuksi jää henkiin. Äkkisäikäytykset ovat nykyään kauhun tavaramerkki ja tämä ärsyttää suurinta osaa katsojista. Nykypäivän kauhu on todella tusinatavaraa, jonka katsoo ehkä kerran, mutta eipä siinä olisi menettänyt mitään, jos teosta ei olisi katsonut. Kauhutekijät ovat todella laiskoja, jolloin mitään uutta tulee harvemmin nähtyä. Valitettavasti Wish Upon vaikuttaa aluksi olevan juuri tällainen. Tunnelmaa luodaan todella onnellisesti, kaikkialla on aurinkoista ja lämpimän näköistä, mutta yhtäkkiä siirrytäänkin pimeämpään, äänitehosteet muuttuvat painostaviksi ja ensimmäinen äkkisäikäytys pelästyttää katsojat. Onneksi tämän jälkeen, kun siirrytään leffan teinimaailmaan, tunnelma muuttuu paljon. Suurimmaksi osaksi kestostaan elokuva tuntuu aika tavalliselta teinileffalta, jossa on mukana komediaa ja huvittavaa tunnelmaa. Katsojana alkaakin miettiä, että tämä voisi olla jotain erilaista.

Mutta kun ei. Aina kun soittorasia on mukana, teinihenki katoaa ja Wish Upon putoaa tavallisten kauhukliseiden joukkoon. Välillä tunnelma on mukavan painostava ja hieman karmii, että mitä tulee tapahtumaan, mutta usein äkkisäikäytykset osaa arvata etukäteen. Kyllähän sitä hätkähtää, mutta siihen se jää. Elokuvan tarina on kiinnostava, mutta se on valitettavasti kirjoitettu hätiköiden, jolloin juoni hyppii välillä miten sattuu. Uusia tärkeitä hahmoja tuodaan mukaan aina, kun niitä tarvitaan ja jotkut jutut eivät tunnu kuuluvan muuhun kokonaisuuteen. Jotkut hetket on hoidettu niin nopeasti, että erästä aika tärkeää kohtausta luulin uneksi, sillä se kulki eteenpäin kuin pikakelauksella. Paikoitellen taas teos tuntuu junnaavan paikoillaan, ja kiertävän yhtä ja samaa kaavaa: Clare toivoo jotain, se toteutuu ja sitten jotain tapahtuu. Sellainen alkaa jossain kohtaa kyllästyttää ja toivoisi, että päästäisiin jo loppuhuipennukseen. Finaalin kohdalla käy sama kuin muutamissa kohdissa, eli se kulkee liian nopeasti eteenpäin, jolloin siihen ei pääse tarpeeksi hyvin mukaan. Wish Uponin mielenkiintoinen idea menee hukkaan heikon toteutuksen kanssa. Kliseet ovat liian tuttuja, jolloin elokuva tuntuu usein todella nähdyltä. Pääasiassa sitä vain pelkää, tuleeko jossain kohtaa joku paha mörkö ulos soittorasiasta. Pelko ei tosin johdu siitä, että se mörkö olisi pelottava, vaan siitä, päätyvätkö tekijät niin laiskaan ratkaisuun, joka ei luultavasti toimisi yhtään?

Leffan ohjauksesta vastaa John R. Leonetti, joka on pääasiassa toiminut kuvaajana, mutta on myös ohjannut aiemmin esimerkiksi kauhuleffa Annabellen (2014). Leonetti on selvästi katsonut paljon kauhua ja osannut kopioida niistä tuttuja elementtejä mukaan, muttei ole osannut luoda mitään uutta. On vaikea sanoa, kumpaa tarinan hyppimisestä pitäisi syyttää: käsikirjoitusta vai leikkaamista? Toisessa (tai ehkä molemmissa) on menty vikaan ja saatu selkeä tarina katkottua hieman epäloogiseksi. Kuvaus on sentään ihan toimivaa ja valaisu on tuttua kauhulle. Tässä tosin näkee asiat selvästi, toisin kuin monissa muissa nykykauhuleffoissa. Lavastajat ovat tehneet hyvää työtä Claren kodin kanssa ja soittorasian valmistaneet henkilöt ovat onnistuneet hienosti. Visuaalisia efektejä ei erityisen paljoa ole mukana, mutta ne vähät ovat ihan kelpaavat. Ääniefektit ovat muuten toimivat, mutta välillä äkkisäikäytyksien kovat äänet ovat yliampuvan kovalla. Musiikeista vastaa säveltäjäduo tomandandy, joka ei ole saanut aikaiseksi kovin muistettavaa musiikkia.

Yhteenveto: Wish Upon voisi olla ihan kiva kauhuleffa, jos sen tarina ei hyppisi välillä tyhmästi eteenpäin, sen päänäyttelijä olisi parempi ja sen kauhuhetket eivät olisi todella ennalta-arvattavia. Elokuvan idea on mielenkiintoinen ja teinielokuvamaisuus on toimivaa, mutta sitä ei ole saatu yhdistettyä kauhuun tarpeeksi hyvin, jotta kokonaisuus tuntuisi... noh, kokonaiselta. Mukana on kyllä jännittäviä hetkiä ja kyllä ne äkkisäikäytykset saavat katsojan hätkähtämään, mutta siihen se jää. Yllättävää kyllä, mukana on useita aika huvittavia kohtia. Näyttelijät eivät yleisesti ole kovin kummoisia. Ohjaaja Leonetti on saanut hyvin kopioitua muita kauhuteoksia, muttei ole kyennyt luomaan kliseistä mitään uutta. Kyllä Wish Uponin katsoo ja herkimmille se tarjoaa mainiot säikäytykset, muttei sen takia välttämättä tarvitse teatteriin asti lähteä. Parhaiten tämä luultavasti toimii päähenkilön ja hänen ystäviensä kaltaiselle kaveriporukalle, jotka voivat katsoa tämän striimipalvelusta tai vuokralta ja säikkyä yhdessä. Elokuvan lopputekstien aikana tulee vielä lyhyt kohtaus, joten ei kannata lopettaa katsomista, kun ohjaajan nimi ilmestyy ruutuun.

Arvosana: 4/10

Kirjoittanut: Joonatan, 9.7.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.teaser-trailer.com
Wish Upon, 2017, Broad Green Pictures, Busted Shark Productions

keskiviikko 12. heinäkuuta 2017

Arvostelu: War for the Planet of the Apes / Sota apinoiden planeetasta (2017)

WAR FOR THE PLANET OF THE APES (2017)

SOTA APINOIDEN PLANEETASTA



Ohjaus: Matt Reeves
Pääosissa: Andy Serkis, Woody Harrelson, Karin Konoval, Terry Notary, Michael Adamthwaite, Amiah Miller, Steve Zahn, Ty Olsson, Gabriel Chavarria, Max Lloyd-Jones ja Devyn Dalton
Genre: draama, jännitys
Kesto: 2 tuntia 20 minuuttia
Ikäraja: 12

Pierre Boullen "La Planète des Singes" -kirjaan perustuva elokuva Planet of the Apes (1968) oli kriitikoiden ylistämä menestys, joka sai neljä jatko-osaa. Sarjan viides osa, Battle for the Planet of the Apes (1973) ei kuitenkaan ollut enää kovin pidetty, jolloin sarja jäi kesken. Tarinaa jatkettiin hieman parilla televisiosarjalla, mutta lopulta koko homma päätettiin aloittaa alusta. Tim Burtonin ohjaama Planet of the Apes ilmestyi vuonna 2001, mutta sekin sai heikon vastaanoton, jolloin uusintaversio sarjasta ei lähtenyt käyntiin. Lopulta vuonna 2011 ilmestyi alkuperäisiä elokuvia aiemmin tapahtuva Rise of the Planet of the Apes, jossa nähtiin, miten koko homma lähti liikkeelle. Elokuva oli hitti ja kriitikot pitivät siitä, joten jatkoa oli luvassa. Dawn of the Planet of the Apes (2014) oli jälleen menestys ja kriitikot ylistivät sitä. Hyvin nopeasti paljastettiinkin, että sarja saisi vielä kolmannenkin osan. Itse pidän näistä kahdesta 2010-luvulla ilmestyneistä Apinoiden planeetta -elokuvista erittäin paljon. Ne ovat mielestäni aivan mahtavia, joten ei ole ihme, että olen kesästä 2014 asti odottanut sarjan kolmatta osaa. War for the Planet of the Apes, eli suomeksi Sota apinoiden planeetasta kuuluu minun listallani niihin elokuviin tältä vuodelta, joiden ilmestymistä en malttanut odottaa lainkaan. Hieman minua kuitenkin pelotti, olisiko leffa nimensä mukaisesti liian toiminnallinen ja katoisiko sarjasta tietty taiteellisuus? Minua huojensi äärimmäisen paljon, kun huomasin ensimmäiset arviot teoksesta, jotka ylistivät sitä yhdeksi vuoden parhaista, enkä olisi halunnut odottaa enää yhtään. Meninkin tyttöystäväni kanssa ensi-ilta-aamuna katsomaan War for the Planet of the Apesin, toivoen, etteivät korkeat odotukseni tuottaisi minulle pettymystä.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellisiä osia Rise of the Planet of the Apes ja Dawn of the Planet of the Apes!

Julman ihmisiä johtavan everstin hyökätessä apinoiden kimppuun, Caesar lähtee kostoreissulle vanhojen ystäviensä ja uusien tuttavuuksien kanssa.

Andy Serkis nähdään jälleen Caesarina, apinayhteiskunnan johtohahmona. Serkis osoittaa taas kerran, ettei kukaan pysty samaan kuin hän ja suoriutuu osastaan todella vaikuttavasti. Caesar on muuttunut synkemmäksi, eikä pidä ihmisistä enää. Viha on alkanut ottaa valtaa hänestä, minkä näkee useasti läpi elokuvan. Hahmosta ei kuitenkaan löydy samaa voimaa kuin edellisissä osissa, sillä hänen puheensa on alkanut muuttua normaalimmaksi, jolloin jokainen sana ei ole tarkkaan mietitty ja vahva, kuten edellisessä elokuvassa. Caesarin repliikkejä olisi pitänyt vähentää paljon, sillä vaikka elokuva vie sarjaa jälleen lähemmäs alkuperäistä tarinaa, jossa apinat puhuvat normaalisti, tässä liiallinen höpiseminen kuitenkin syö uskottavuutta.
     Caesarin lisäksi elokuvassa nähdään muitakin tuttuja apinahahmoja. Oranki Maurice (Karin Konoval) on Caesarin uskollinen ja sympaattinen ystävä. Rocket (Terry Notary) seuraisi johtajaansa maailman ääriin asti. Caesarin vaimo Cornelia (Judy Greer) jää taas todella etäiseksi, mutta niin jää myös hänen poikansa Blue Eyes (Max Lloyd-Jones). Sen sijaan Dawn of the Planet of the Apesissa syntynyt Cornelius (Devyn Dalton) on isommassa roolissa.
     Uusina apinoina nähdään mm. gorilla Luca (Michael Adamthwaite), takinkääntäjä Red (Ty Olsson), simpanssinaaras Lake (Sara Canning) ja pitkään yksin elänyt Tuhma Apina (Steve Zahn). Tuhma Apina on aikamoinen hölöttäjä, mikä tekee hänestä humoristisemman hahmon. Valitettavasti hahmo ei ole kovin hauska, eikä hän täysin sovi mukaan muuhun kokonaisuuteen. Paikoitellen Tuhma Apina on jopa hieman ärsyttävä.
     Elokuvan pahis on tosiaan eversti, jota näyttelee Woody Harrelson. Everstin olisi tarkoitus olla uhkaava ja vaarallinen antagonisti, mutta siihen Harrelson ei valitettavasti pääse. Hän ei ole uhkaava, eikä tunnu vaaralliselta, mikä on hieman pettymys. Vain seistessään hiljaa paikoillaan aurinkolasit päässään, hänestä löytyy johtajahenkeä, mutta se menee kaiken aikaa rikki, sillä ei hän tietenkään ole hiljaa muuta kuin lyhyitä hetkiä kerrallaan.
     Muita ihmishahmoja elokuvassa ovat Gabriel Chavarrian esittämä sotilas Preacher ja Amiah Millerin näyttelemä mykkä tyttö, jonka alkuperäisen leffasarjan fanit tunnistavat nopeasti tärkeäksi hahmoksi vanhoissa Apinoiden planeetoissa. Valitettavasti Millerin hahmo tuntuu vain todella hyödyttömältä lapselta, joka roikkuu Caesarin joukon mukana ilman, että tekee mitään tärkeää elokuvan aikana.

War for the Planet of the Apes jatkaa tarinaa pari vuotta siitä, mihin Dawn of the Planet of the Apes päättyi. Ihmiset ja apinat ovat ajautuneet kunnon sotaan keskenään. Caesarin johtamat apinat ovat päätyneet piileskelemään metsän siimekseen. Jotkut apinat ovat peloissaan vaihtaneet ihmisten puolelle, sillä uskovat, etteivät apinat voi mitenkään voittaa taistelua. Elokuvan lähtökohdat ovat äärimmäisen mielenkiintoiset ja heti alkuun pääsee kokemaan pienen taistelukohtauksen, joka rakentaa hienosti leffan tunnelmaa. Sarja on jälleen kulkenut synkempään ja vakavampaan suuntaan, mikä toimii. Caesarin kostoretki pohjustetaan mainiosti ja on huikeaa, miten tekijät ovat uskaltaneet säilyttää aiemmista osista tutun tyylin. Tämäkin filmi kulkee rauhallisesti eteenpäin, eikä siitä löydy perinteisiä piirteitä, joita isot tehosteleffat sisältävät. Mukana on useita kohtia, joissa apinat viittovat toisilleen ja lähinnä vain murahtelevat (vaikkakin Caesar vastaa lähes kaikkeen ääneen), jolloin ei voi muuta kuin ihailla tekijöiden rohkeutta tehdä jotain erilaista. Rauhalliset kohdat ovat kiehtovia ja ne luovat tunnelmaa oivallisesti. Niitä pääsee kokemaan Caesarin ja hänen tovereidensa matkan aikana, mikä on paras osuus elokuvassa. Samalla voi nähdä, millaiseksi maailma on muuttunut. Leffassa päästään näkemään uusia maisemia, mikä on mukavaa, sillä edelliset osat tapahtuivat lähinnä San Franciscossa ja sen läheisessä metsässä. Sen lisäksi elokuva tapahtuu talvella; lumiset maisemat ovat todella kauniita. War for the Planet of the Apes onkin useassa kohtaa kaunis elokuva, vaikka mukana on useita karuja kohtia, kuten rastiinnaulittuja apinoita.

Valitettavasti kun tarina päätyy ihmisten tukikohtaan, jossa vangit laitetaan rakentamaan ihmisille muuria, elokuvan taso alkaa heikentyä. Apinat nähtiin vangittuina jo Rise of the Planet of the Apesissa, minkä lisäksi taustalla kulkeva sivujuoni sairaudesta saa tämän teoksen pikkuhiljaa muistuttamaan liikaa sarjan aloitusosaa. Caesar on jo kertaalleen johtanut apinat vapauteen, joten sitä ei tarvitsisi kokea enää uudestaan. Tukikohtaosuus vie myös todella pitkän ajan elokuvasta, jolloin se käy välillä hieman tylsäksi. Loppuhuipennukseen on yritetty saada sotaista henkeä, mutta leffan nimeä vastaavaa kunnollista sotimista ei elokuva kuitenkaan koskaan tarjoa. Jännitystä leffassa osataan luoda, mutta harmillisesti se ei täysin johda mihinkään hienoon. Finaali ei ole erityisen kiehtova ja elokuvan lopun pystyy arvaamaan etukäteen. Lopetus on ideana erinomainen, mutta se on toteutettu aika laiskasti, jolloin lopuksi filmi jättää aika tyhjän olon, kun sen olisi pitänyt olla upea kokemus. Kokonaisuudesta löytyy useita kohtia, joissa tunnelmaa ei olla osattu luoda kunnolla ja muutamia kohtia, jotka ratkeavat liian helposti tai eivät johda mihinkään. Esimerkiksi yhdessä kohtaa eräs tunneli alkaa täyttyä vedestä, mutta sillä ei olekaan lopuksi mitään väliä, eikä se luo mitään vaaratilannetta kenellekään. Vaikka rauhallisuus onkin mielestäni oikea päätös, se menee paikoitellen liiallisuuksiin. Lähes kahden ja puolen tunnin kesto on tälle siis liian pitkä. Loppujen lopuksi elokuva tuntuu vain pohjustavan tulevia tapahtumia ja on enemmän väliosa kuin kunnon jatko-osa. On War for the Planet of the Apes hyvä, muttei mitenkään ihmeellinen ja se voi helposti tuottaa pettymyksen kahden mahtavan elokuvan jälkeen.

Filmin on ohjannut Dawn of the Planet of the Apesin tapaan Matt Reeves, joka on tällä kertaa toiminut myös käsikirjoittajana. Reevesin olisi pitänyt keskittyä täysillä ohjaamiseen ja jättää kirjoittaminen Rick Jaffalle ja Amanda Silverille, jotka kirjoittivat edellisetkin teokset. Kaksikko olisi saanut varmasti aikaiseksi paremman huipennuksen tälle trilogialle, josta voi kuitenkin jatkaa alkuperäiseen Planet of the Apesiin. Alkuperäisiin elokuviin onkin mukana viittauksia, joista fanit voivat ilahtua. Leikkauksessa olisi voinut tosin tehdä pientä tiivistämistä, mutta muuten visuaalinen ilme on mielettömän upea! War for the Planet of the Apes on kuvattu erittäin hyvin ja leffan efektit ovat tietty erinomaiset. Apinat näyttävät uskomattoman hienosti toteutetuilta ja katsojalle tuottaa jälleen vaikeuksia uskoa, että apinoita esittivät ihmiset. Ääniefektit ovat myös mainiot, mutta valitettavasti säveltäjä Michael Giacchino ei ole päästänyt luovuuttaan kunnolla esille musiikkien kanssa.

Yhteenveto: War for the Planet of the Apes on hyvä elokuva, muttei pääse yhtä loistokkaalle tasolle kuin edeltäjänsä. Leffan lähtökohdat ovat erinomaiset, mutta teos ei valitettavasti hyödynnä niitä tarpeeksi. Mukana onkin kohtia, jotka eivät johda mihinkään, eivätkä tunnu oikein miltään. Rauhallinen lähestymistapa on toimiva, mutta muutamat hetket tuntuvat hieman tylsiltä. Kohtauksia, joissa apinat keskustelevat viittomalla toisilleen, on erittäin kiehtovaa seurata, miksi onkin harmi, että Caesar puhuu paljon enemmän kuin ennen. Hahmosta löytyy oikeaa johtajahenkeä, muttei täysin samaa voimaa. Maurice on tuttu vanha symppis, mutta uudet hahmot jättävät aika kylmäksi. Mukana kulkeva tyttö ei tee mitään, Tuhma Apina on jokseenkin ärsyttävä ja eversti ei toimi Woody Harrelsonin takia. Elokuvan viimeinen tunti ei ole kovin innostava ja loppuhuipennus ei tunnu kunnolla miltään. Tämän pitäisi olla yhden tarinan päätös, mutta se tuntuu silti vain väliosalta. Ohjaaja Matt Reeves ei nyt osunut napakymppiin ja monessa kohtaa tuntuu siltä, ettei hän edes tähdännyt kunnolla. Tämä olisi varmasti parempi ja ennen kaikkea kokonaisempi teos Jaffan ja Silverin käsikirjoittamana. Odotan silti innolla, mitä Reeves aikoo tehdä The Batmanin kanssa...  Visuaalisesti teos on kuitenkin upea ja kaunis. Vaikka kokonaisuus ei ollut sitä mitä toivoin, suosittelen silti katsomaan War for the Planet of the Apesin, jos pidit edeltäjistä tai jos fanitat alkuperäisiä osia. Se voi tuottaa pettymyksen, mutta voitte myös pitää sitä sarjan parhaimpana kuten jotkut. Tästä sarjaa aiotaan jatkaa uuteen suuntaan, joka johtaisi vihdoin alkuperäiseen tarinaan, mutta itse toivoisin, että tämän jälkeen seuraava olisi juurikin alkuperäinen vuoden 1968 Planet of the Apes, eikä uusia osia enää tehtäisi. Vanhojen Apinoiden planeetta -elokuvien arvostelut ovatkin tiedossa joskus myöhemmin...

Arvosana: 6/10

Kirjoittanut: Joonatan, 12.7.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.reddit.com
War for the Planet of the Apes, 2017, Chernin Entertainment