Arvostelu: Winnie-the-Pooh: Blood and Honey 2 (2024)

WINNIE-THE-POOH: BLOOD AND HONEY 2

Ohjaus: Rhys Frake-Waterfield

Pääosissa: Scott Chambers, Ryan Oliva, Tallulah Evans, Lewis Santer, Marcus Massey, Eddy MacKenzie, Simon Callow, Alec Newman, Teresa Banham, Thea Evans, Nicola Wright, Mason Gold ja Peter DeSouza-Feighoney

Genre: kauhu

Kesto: 1 tunti 33 minuuttia

Ikäraja: 16

A. A. Milnen Nalle Puh -lastenkirjoihin (Winnie-the-Pooh - 1926-1928) perustuva kauhuelokuva Winnie-the-Pooh: Blood and Honey (2023) oli haukuistaan huolimatta taloudellinen menestys, joten jatkoa oli tietty luvassa. Kuvaukset käynnistyivät kesällä 2023, pian ensimmäisen elokuvan ilmestyttyä ja Winnie-the-Pooh: Blood and Honey 2 sai ensi-iltansa maailmalla maaliskuussa 2024. Suomeen elokuva saapui vasta kesällä, suoraan vuokrattavaksi. Itse pidin ideaa Nalle Puhista sarjamurhaajana ihan veikeänä, mutta Winnie-the-Pooh: Blood and Honey osoittautui elokuvana aivan kamalaksi. Odotukseni eivät siis todellakaan olleet korkeat jatko-osaa kohtaan, mutta kun yllätykseksi elokuvaa kehuttiin huomattavaksi parannukseksi ensimmäiseen elokuvaan verrattuna, päätin uteliaisuuttani vuokrata Winnie-the-Pooh: Blood and Honey 2:n.

Puolen hehtaarin metsän verilöylyn jälkeen Risto Reipas yrittää toipua traumoistaan, samalla kun metsän siimeksessä Nalle Puh valmistautuu uuteen hyökkäykseen ihmisiä vastaan Nasun, Pöllön ja Tiikerin kanssa.

Syystä tai toisesta Nikolai Leon ei enää jatka Risto Reippaan roolissa, vaan hänet on korvattu Scott Chambersilla, joka toimi ensimmäisessä Winnie-the-Pooh: Blood and Honey -elokuvassa tuottajana, joskin nimellä Scott Jeffrey. Chambers ei ole juuri sen parempi näyttelijä kuin Leon ja hänen roolityönsä on joko yliampuva tai sitten vaivaannuttavan lattea. Hän ei myöskään onnistu tulkitsemaan uskottavaa kauhistuneisuutta. Eipä tosin muissakaan näyttelijöissä ole liiemmin kehumista. Tallulah Evans ja Flynn Matthews näyttelevät Riston kavereita Lexyä ja Finniä ja Thea Evans jälkimmäisen pikkusiskoa Bunnyä, jonka perässä Riston pörröiset "lapsuudenkaverit" ovat. Koska tajusitteko, Bunny on niin kuin Kani.

     Mutta eipä näitä elokuvia kukaan katso yhdentekevien ja kehnosti näyteltyjen ihmishahmojen takia, vaan todellinen täky on tälläkin kertaa tutut satuhahmot, jotka metsästävät ihmisiä. Nalle Puh (Ryan Oliva) ja jostain syystä yhä elossa oleva Nasu (Eddy MacKenzie) eivät toimi enää kahdestaan, vaan he ovat saaneet seurakseen myös viekkaan Pöllön (Marcus Massey) ja ihmislihaa himoitsevan Tiikerin (Lewis Santer). Nämä hahmot ovat aivan valtavan paljon paremmin toteutetut kuin edellisosassa, mitä auttaa jo se, että jatko-osa tehtiin viisinkertaisella budjetilla. Pelkästään Puhiin käytettiin 20 tuhatta puntaa, siinä missä ykkösleffassa hahmo toteutettiin alle 800 punnalla. Naamaria käyttävän tukkimiehen sijaan Puh näyttää nyt oikealta kasarislasherin monsterilta, joka pystyy ilmeilemään ja karjumaan. Nasu jää yhä aika tylsäksi näyksi, mutta tulokkaat Pöllö ja Tiikeri ovat jopa jokseenkin karmivia ilmestyksiä.

Etukäteen pidin tosiaan Winnie-the-Pooh: Blood and Honeyn ideaa ihan vekkulina. Suloisten kavereiden sijaan Nalle Puh ja kumppanit ovatkin raakalaismaisia sarjamurhaajia. Toteutuksen tasolla elokuva oli kuitenkin aivan kamala. Leffa oli amatöörimäisesti tehty kaikin puolin. Huonosti ohjattu, huonosti näytelty ja itse Puh jätti paljon toivomisen varaa toteutukseltaan. Tapot olivat tylsiä ja leffa lähinnä nauratti silloin, kun se yritti olla pelottava. Odotukseni jatko-osaa kohtaan olivat siis matalat, mutta mitä ihmettä? Blood and Honey 2:han on selvä parannus ykkösosaan verrattuna! On hämmentävää, että vain yhdessä vuodessa on kehitytty näin paljon, mitä on toki auttanut se, että ykkösosan menestyksen myötä jatko-osaa pystyttiin tekemään paljon isommalla budjetilla.

Ilmapiirissäkin on onnistuttu paremmin, vaikka edelleen on vaikea sanoa, kuinka tosissaan Rhys Frake-Waterfield näitä leffoja tekee. Toisinaan elokuva on ihan kieli poskessa toteutettua verimässäilyä ja toisinaan se toivoo, että katsoja ottaisi menon täysin vakavissaan. Kun Puh, Nasu, Pöllö ja Tiikeri päästetään rellestämään, on meno parhaimmillaan varsin viihdyttävää. Tapot ovat huomattavasti mielikuvituksellisempia, jälki on groteskimpaa, eikä tekoveressä ole todellakaan säästelty. Parhaimmillaan leffa on siis roskaa, mutta sellaista hyvää roskaa.

Elokuvan kompastuskiveksi koituu kuitenkin sen surkea käsikirjoitus. En tietenkään odota, että Winnie-the-Pooh: Blood and Honey 2:n teksti olisi mitään Oscarin arvoista suorittamista, mutta tältä osin elokuvasta kyllä huomaa, että se tehtiin heti ykkösen perään. Tarina on köykäinen ja ennen kaikkea aivan liian samanlainen kuin Five Nights at Freddy's -peliadaptaatiossa (2023). Risto Reipas yrittää psykologian avulla muistaa lapsuutensa traumaattista tapahtumaa, missä hänen pikkuveljensä siepattiin syntymäpäiväjuhlilla ja etsiessään tämän sieppaajaa, hän päätyy selvittämään, mistä nämä Puolen hehtaarin metsän kummajaiset ovat peräisin. Elokuva yrittää täysin turhaan rakentaa typerää mytologiaa Puhin ja muiden ympärille ja aina kun leffa jatkoi Riston tarinaa, meno muuttui välittömästi tylsäksi. Elokuva yrittää myös liikkua kömpelösti metatasoilla, näyttäen, että ensimmäinen Blood and Honey -elokuva oli elokuva myös tässä "Puh-niversumissa" (hehe). Tämän Puh-niversumin tulevaisuutta ryhdytään myös tosissaan rakentelemaan leffan loppupäässä. Jos jotain, niin Frake-Waterfieldiltä löytyy ainakin kunnianhimoa. Parin seuraavan vuoden aikana on nimittäin tulossa niin Winnie-the-Pooh: Blood and Honey 3 (2026) kuin myös Peter Pan's Neverland Nightmare (2025), Bambi: The Reckoning (2025), sekä Pinocchio: Unstrung (2025) ja kaikki huipentuu satuhahmojen kauhuversioiden yhteentörmäyksessä elokuvassa Poohniverse: Monsters Assemble (2025).

Teknisiltä ansioiltaan Winnie-the-Pooh: Blood and Honey 2 on tosiaan huomattavasti edeltäjäänsä laadukkaampi, vaikka edelleen jotkut digiefektit ovat lähinnä huvittavat ja leikkaus on toisinaan hätiköityä. Kameratyöskentely on kuitenkin hieman varmempaa, lavasteet ajavat asiansa ja kuten jo tulikin todettua, itse Puh ja kumppanit ovat paljon paremmin toteutetut kuin viimeksi. Äänimaailma luottaa lähinnä kovaäänisiin böö-pelotteluihin, eivätkä Andrew Scott Bellin säveltämät musiikit jää millään lailla mieleen. 

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com

Winnie-the-Pooh: Blood and Honey 2, 2024, ITN Distribution, Jagged Edge Productions, Premiere Entertainment Group

Arvostelu: Koiramies (Dog Man - 2025)

KOIRAMIES

DOG MAN

Ohjaus: Peter Hastings

Pääosissa: Peter Hastings, Pete Davidson, Lucas Hopkins Calderon, Lil Rel Howery, Isla Fisher, Billy Boyd, Ricky Gervais, Poppy Liu, Cheri Oteri ja Stephen Root

Genre: animaatio, komedia, toiminta

Kesto: 1 tunti 29 minuuttia

Ikäraja: 7

Dog Man, eli suomalaisittain Koiramies perustuu Dav Pilkeyn samannimiseen sarjakuvasarjaan, joka käynnistyi vuonna 2016. Tehtyään animaatioelokuvan Kapteeni Kalsari: Elokuva (Captain Underpants: The First Epic Movie - 2017) ja animaatiosarjan Kapteeni Kalsarin hurjat seikkailut (The Epic Tales of Captain Underpants - 2018-2020) Pilkeyn aiempien töiden pohjalta, DreamWorks-yhtiö ilmoitti työstävänsä leffasovitusta myös Koiramiehestä. Ääninäyttelijät nauhoittivat repliikkinsä ja animaattorit kävivät töihin. Nyt Koiramies on saapunut elokuvateattereihin ja vaikka Pilkeyn sarjakuvat eivät olleet minulle erityisen tuttuja, odotin leffan näkemistä positiivisin mielin. Kävinkin katsomassa Koiramiehen heti sen ensi-iltapäivänä.

Yrittäessään napata pahamaineisen kissarosvo Peten, poliisikonstaapeli Ritari ja hänen uskollinen koiransa Olli haavoittuvat pahasti. Lääkärit eivät voi muuta kuin yhdistää Ritarin ja Ollin ja luoda heistä poliisivoimien täysin uuden konstaapelin, Koiramiehen.

Konstaapeli Alex Murphy on kunnollinen poliisi rikollisuuden täyttämässä kaupungissa. Jahdatessaan pahiksia, Alex kuitenkin telotaan niin pahasti, että lääkäreiden ainoa vaihtoehto on yhdistää mies ja kone, ja luoda ultimaattinen poliisi: RoboCop. Ei kun hetkinen. Hups, väärä elokuva! Siis konstaapeli Ritari (Peter Hastings) on kunnollinen poliisi rikollisuuden täyttämässä kaupungissa. Jahdatessaan pahiksia, Ritari kuitenkin telotaan niin pahasti, että lääkäreiden ainoa vaihtoehto on yhdistää mies ja hänen koiransa, ja luoda ultimaattinen poliisi: Koiramies. Päähenkilön idea on totaalisen pöhkö ja juuri siksi niin lystikäs. Miehen vartalolla ja koiran päällä varustettu Koiramies ryhtyy heti puhdistamaan tätä Okei-kaupunkia rikollisuudesta - jos hän ei siis erehdy jahtaamaan vaikkapa oravaa puistossa pankkirosvon sijaan. Eipä ihme, että hahmosta on muodostunut monen lapsen suosikki, sillä aikuisenakin Koiramiehen matkaan hyppää mielellään.

     Muita hahmoja elokuvassa ovat muun muassa poliisipäällikkö (Lil Rel Howery), uutistoimittaja Sara Hatuton (Isla Fisher), Okei-kaupungin pormestari (Cheri Oteri), kala Voltti (Ricky Gervais) ja katala kissa Pete (Pete Davidson), Koiramiehen arkkivihollinen, jota vankilat eivät pidättele ja joka on päättänyt tehdä Koiramiehen tuhoamisesta elämäntehtävänsä. Sivuhahmotkin ovat varsin lystikkäitä ja yllättäen Pete nousee toisinaan jopa isompaan rooliin kuin itse Koiramies. Koska Koiramies ei puhu ja käyttäytyy kuin hölmö hauva, huomattavasti ihmismäisemmästä Petestä saadaan irti enemmän hahmokehitystä ja syvyyttä.

Koiramies osoittautui oikein meneväksi lastenelokuvaksi, josta löytyy tarpeeksi viihdearvoa myös aikuiselle katsojalle, lähtien varsin veikeästä premissistä poliisista, joka on miehen ja koiran yhdistelmä. Luvassa on hauskoja juttuja niin lapsille, alkaen vauhdikkaasta koheltamisesta ja toilailusta, mutta myös joitain selviä vitsejä aikuisillekin. Pete-kissan kyyninen elämänkatsomus nosti useasti hymyä huulilleni, siinä missä yleisön lapsikatsojat nauroivat enemmän tämän villeille keksinnöille, joilla tämä yrittää päästä Koiramiehestä eroon. Mukaan on myös ripoteltu viittauksia leffoihin ja sen lisäksi, että lähtökohtaisesti elokuva on kuin RoboCop (1987) lapsille, löytyy repliikeistä myös selviä lainauksia esimerkiksi elokuvista Aliens - paluu (Aliens - 1986) ja Die Hard - vain kuolleen ruumiini yli (Die Hard - 1988).

Heti ensiminuuteista lähtien Koiramiehellä on aikamoinen meno päällä, eikä vauhtia juuri hiljennetä elokuvan aikana. Elokuva on sellaista audiovisuaalista tykittelyä ja nopeatempoista kohkaamista, että on pakko ikäkriiseillä ja todeta, että leffan edetessä aloin kokea lähes tauottoman vyörytyksen hieman uuvuttavaksi. Onneksi sekaan mahtuu myös muutamia suvantohetkiä, joissa hahmoihin saadaan vähän lisäsyvyyttä, esimerkiksi kun operaationsa jälkeen Koiramies palaa kotiinsa, vain huomatakseen että hänen vaimonsa on lähtenyt uuden miehen matkaan. Leffan parasta antia on puolen välin paikkeilla mukaan tuleva kissanpentu Pikku-Pete (Lucas Hopkins Calderon), joka tarjoaa niin Koiramiehelle kuin erityisesti pahalle Petelle kasvun varaa. Kun Pete alkaa pennun ansiosta katsoa maailmaa ilman kyynisyyden lasejaan, tämä näkee vihdoin tiettyä kauneutta kaiken keskellä, mikä monen elokuvaa katsovankin pitäisi muistaa tehdä aina silloin tällöin.

Visuaalisesti Koiramies on todella kivaa katseltavaa ja sen verran, mitä elokuvan jälkeen selailin Koiramies-sarjakuvia Suomalaisessa kirjakaupassa, Dav Pilkeyn hupsu tyyli on siirtynyt onnistuneesti valkokankaille. Elokuva yhdistelee tyylikkäästi käsin piirretyltä näyttävää kuvastoa 3D-animaatioon, ei suostu vetämään yhtäkään ääriviivaa suoraksi viivaimen avulla, vaan pitää tietyn kotikutoisuuden mukana ja tarjoaa toinen toistaan höpsömmän näköistä tyyppiä ruudulle. Elokuva on myös mukavan värikäs. Äänimaailma kohkaa tosiaan menemään aikamoisella ryminällä ja niin Tom Howen säveltämät musiikit kuin leffassa kuultavat useat biisit ovat varsinaista jumputusta.

Ennen elokuvaa nähdään DreamWorksin tuoreimpaan menestysfranchiseen, Hurjaan jengiin (The Bad Guys - 2022-) liittyvä lyhytelokuva Valkoisia valheita ja peitetarinoita (The Bad Guys: Little Lies and Alibis), joka on myös vauhtia pursuavaa tykittelyä ja joka muistuttaa loppukesästä ilmestyvästä Hurja jengi 2 -elokuvasta (The Bad Guys 2 - 2025).

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 7.3.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Dog Man, 2025, DreamWorks Animation, Universal Pictures, Treehouse Comix

Arvostelu: Mickey 17 (2025)

MICKEY 17

Ohjaus: Bong Joon-ho

Pääosissa: Robert Pattinson, Naomi Ackie, Steven Yeun, Mark Ruffalo, Toni Collette, Anamaria Vartolomei, Daniel Henshall, Cameron Britton, Patsy Ferran, Holliday Grainger ja Steve Park

Genre: scifi, seikkailu, komedia

Kesto: 2 tuntia 17 minuuttia

Ikäraja: 12

Mickey 17 perustuu Edward Ashtonin kirjaan Mickey7 vuodelta 2022. Jo ennen kirjan julkaisemista Warner Bros. Pictures oli hankkinut sen filmatisointioikeudet ja pestannut Parasitella (기생충 - 2019) Oscareita kahmineen Bong Joon-hon ohjaajaksi. Bong käsikirjoitti leffaa Ashtonin kirjan raakavedoksen pohjalta, muuttaen useita juttuja elokuvaa varten. Kuvaukset käynnistyivät toukokuussa 2022 ja elokuvan oli tarkoitus ilmestyä jo maaliskuussa 2024, mutta vuoden 2023 Hollywoodin käsikirjoittajien ja lakon takia julkaisua päätettiin siirtää vuodella eteenpäin. Nyt Mickey 17 saapuu teattereihin ja itse odotin elokuvan näkemistä innolla. Olen pitänyt todella paljon Bongin elokuvista ja kun kuulin hänen työstävän scifiseikkailua, halusin heti nähdä, mitä hän on saanut aikaiseksi. Leffan jatkuva siirtyminen on harmittanut minua suuresti, enkä meinannut uskoa, kun vihdoin pääsin näkemään Mickey 17:n ja vieläpä ennakkoon Episodin järjestämässä kutsuvierasnäytöksessä IMAX-salissa.

2050-luvulla Maapallo tekee kuolemaa ja ihmiset matkaavat siirtokuntina asuttamaan eri planeettoja. Epätoivoisessa tilanteessa viruva Mickey Barnes suostuu yhdelle näistä matkoista "uhrattavana", eli hänen tietoisuutensa ja ulkonäkönsä ladataan serverille, jotta hänestä voidaan tulostaa klooni aina kun hän kuolee.

Robert Pattinson näyttelee Mickey Barnesia, joka pakenee velkaperijää ja kun perijä vielä sanoo seuraavansa tätä maan ääriin, Mickey näkee ainoana loogisena ratkaisuna lähteä Maasta. Hänen onnekseen ihmisiä matkaa juuri sillä hetkellä avaruuden eri kolkkiin asuttamaan uusia planeettoja ja Mickey hyppää alukseen, joka on matkalla kohti jääplaneetta Niflheimiä. Mickeyn työnkuva on kuitenkin varsin erikoinen. Hänen tietoisuutensa ja ulkonäkönsä ladataan serverille, jotta hänet voidaan kloonata juuri sellaisena kuin hän on. Miksi? No siksi, että Mickey pistetään hoitamaan ne kaikista vaarallisimmat duunit, jotka yleensä osoittautuvat tappaviksi. Leffan nimi tuleekin siitä, että elokuvan seuraama Mickey on jo 17. klooni. Pattinson on lystikkäässä vedossa elokuvassa, mongertaen varsin erikoisella puhetavalla. Hänen hahmonsa on hieman reppana, mutta silti tykättävä ja kuten arvata saattaa, elokuvan edetessä vässykkä-Mickeystä alkaa kuoriutua omanlaisensa sankari.

     Elokuvassa nähdään myös Mark Ruffalo siirtokuntaa johtavana Kenneth Marshallina ja Toni Collette tämän vaimona Ylfana, Steven Yeun Mickeyn pilottikaverina Timona, Naomi Ackie Mickeyn tyttöystävänä Nashana, Patsy Ferran tutkija Dorothynä ja Anamaria Vartolomei agentti Kaina. Yeun, Ackie, Ferran ja Vartolomei hoitavat hommansa oivallisesti, mutta leffan konkarinäyttelijät Ruffalo ja Collette tarjoavat hämmentävät suoritukset. Ruffalo on kuin repäisty jostain Saturday Night Liven sketsistä, eikä vaadi paljoa katsojalta hoksata, kenestä amerikkalaisjohtajasta hänen Kenneth-hahmonsa tekee pilkkaa. Samaa sketsimäisyyttä löytyy Collettestakin. Ruffaloa ja Collettea on luultavasti pyydetty esiintymään koko ajan vain teatraalisemmin, mutta paperilla potentiaalisesti hyvä satiiri muuttuu lähinnä myötähäpeäksi näiden kahden sekoilua seuratessa.

Mickey 17 ei valitettavasti ole sellainen huippusuoritus, mitä usean vuoden odotuksen jälkeen toivoisi näkevänsä Oscareita kahmineen Parasiten ohjaaja Bong Joon-ho'lta. Näkemistäni Bongin elokuvista Mickey 17 on selvästi se heikoin tapaus, mutta jonkin asteen pettymyksenäkin se on varsin menevä scifikomedia. Lähtökohtaisesti elokuvan idea on erittäin lystikäs tietyssä synkkyydessäänkin. On kiehtovaa seurata Mickeyä, joka vapaaehtoisesti tulee tapetuksi kerta toisensa perään erilaisin tavoin - oli kyse sitten rokotekokeiluista tai työtehtävistä todella vaarallisissa olosuhteissa. Tästä löytyy myös pientä filosofisuutta ja eksistentiaalista kriisiä, kun hahmot toisensa perään utelevat Mickeyltä, miltä kuoleminen tuntuu? Niin, millaistakohan kuolema olisi ihmiselle, joka periaatteessa tietää tulevansa joka kerta takaisin, kirjaimellisesti tulostimesta printattuna?

Mickeyn tarinaan uppoutuu muutenkin kiinnostuneena, etenkin kun se saa pitkän alustuksen jälkeen täysin uusia kierroksia. Mustan huumorin ystäville elokuva tarjoaa useita hupaisia hetkiä, vaikka samalla leffan yleisilmapiiri on jopa melankolinen. Näistä asioista huolimatta omasta mielestäni Mickey 17 ei ihan päässyt vauhtiin, kuten olisin toivonut. Elokuva kompastelee lähinnä siihen, missä Bong Joon-ho yleensä onnistuu, eli yhteiskuntasatiiriin. Voi olla, että Bong on aiemmissa elokuvissaan suoriutunut ansiokkaammin, koska hän käsittelee kotimaansa Etelä-Korean ongelmia ja nyt kun hän tekee eteläkorealaisena satiiria Yhdysvaltojen menosta, ei tämä ole hänelle yhtä tuttua ja siksi meno muuttuu toisinaan SNL-sketsimäiseksi. Ehkä Bong myös pitää amerikkalaisyleisöä niin paljon tyhmempänä, että siksi hän vääntää näin rautalangasta, mitä hän on mieltä Donald Trumpista ja jenkkien menosta. Jopa Trumpia vastustavalle katsojalle Mickey 17 on paikoin vaivaannuttavaa katseltavaa. Parissa kohtaa on tosin hämmentävää, kuinka hyvin leffa ennusti viimeisen vuoden aikana tapahtunutta, ottaen huomioon, että elokuva tosiaan kuvattiin jo vuonna 2022.

Bongin ohjaus ja käsikirjoitus eivät harmillisesti tällä kertaa vastaa samaa tasoa, mitä herralta on totuttu näkemään jo parin vuosikymmenen ajan, mutta on silti ihailtavaa, että hän on tehnyt englanniksi puhutuksi leffaksi hyvin epätyypillisen scifiseikkailun. Käsikirjoituksen puolesta hänen kerrontansa on hitusen ontuvaa ja etenkin Timo ja agentti Kai tuntuvat vähän väliä unohtuvan kokonaan ja sitten taas muistuneen Bongin mieleen, että "ai niin, nämäkin hahmot voisivat nyt tehdä jotain". Teknisiltä ansioiltaan Mickey 17 on kuitenkin pääasiassa laadukas, vaikka loppuhuipennuksen aikana onkin selvää, että näyttelijät vain seisovat taustakankaan edessä, sillä niin digipuuroksi lumiset maisemat olioineen muuttuvat. Muissa kohtauksissa nämä niin sanotut "kriipperit" ovat vakuuttavasti toteutettuja mölliäisiä. Elokuva on pätevästi kuvattu, komeasti lavastettu, hyvin valaistu ja pätevästi puvustettu. Äänimaailma on hyvin rakennettu ja Jung Jae-ilin säveltämät musiikit tunnelmoivat kivasti taustalla.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 5.3.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Mickey 17, Warner Bros., Plan B Entertainment, Offscreen, Kate Street Picture Company

Arvostelu: Robots (2005)

ROBOTS

Ohjaus: Chris Wedge

Pääosissa: Ewan McGregor, Robin Williams, Halle Berry, Greg Kinnear, Mel Brooks, Jim Broadbent, Amanda Bynes, Drew Carey, Jennifer Coolidge, Harland Williams, Stanley Tucci, Dianne Wiest, Paul Giamatti ja Chris Wedge

Genre: animaatio, komedia, seikkailu, scifi

Kesto: 1 tunti 31 minuuttia

Ikäraja: 7

Robots on Blue Sky Studiosin animaatioelokuva. 1990-luvun lopulla ohjaaja Chris Wedge ja kirjailija William Joyce suunnittelivat elokuvasovitusta Joycen joulukirjasta Santa Calls (1993), mutta kun projekti ei edennyt, kaksikko päätti tehdä animaatioleffan roboteista. Kaksikko esitteli ideansa 20th Century Foxin animaatiopuolta johtaneelle Chris Meledandrille, joka ei erityisemmin innostunut, mutta näytti silti idealle vihreää valoa. Kun Wedgen ohjaama Ice Age - jäätikön sankarit (Ice Age - 2002) osoittautui jättihitiksi, robottileffan työstäminen lähti tosissaan käyntiin. Ääninäyttelijät nauhoittivat repliikkinsä ja animointiprosessi alkoi. Lopulta Robots sai maailmanensi-iltansa 6. maaliskuuta 2005 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli taloudellinen hitti, joka sai kädenlämpöisen vastaanoton kriitikoilta. Itse joko kävin katsomassa leffan teatterissa, kun se saapui Suomeen tai näin sen vasta myöhemmin vuokralta. Lapsena katsoin elokuvan useampaankin otteeseen, mutta aikuisiällä olen katsonut sen vain kerran, osana vuoden 2020 24 tunnin elokuvamaraton -haastetta. Kun huomasin Robotsin täyttävän nyt 20 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa elokuvan taas uudestaan ja samalla arvostella sen.

Keksijäksi pyrkivä nuori robotti Rodney Copperbottom matkaa isoon Robotticityyn, tavatakseen idolinsa Bigweldin, vain huomatakseen, että kaupungin on ottanut valtaansa häikäilemätön Ratchet, joka pyrkii hankkiutumaan eroon ruosteisista ja varaosilla pärjäävistä roboteista.

Robotsin päähenkilö on Rodney Copperbottom (äänenä Ewan McGregor), nuori ja sinisilmäinen robotti, jonka unelmana on olla uusi suurkeksijä. Niinpä hän päättääkin pakata kimpsunsa ja kampsunsa ja matkata pienestä Niittivaarasta suureen Robotticityyn toteuttamaan haaveitaan ja päätyy siinä samalla seikkailuun, jossa vaakalaudalla on kaikkien robottien kohtalo. Rodney on pidettävä päähahmo, jonka matkalle lähtee positiivisin mielin mukaan. Kun Rodney huomaa, millaisessa jamassa Robotticity on, hän päättää tehdä sen, minkä hän parhaiten osaa: korjata asiat.

     Muita hahmoja elokuvassa ovat Rodneyn vanhemmat Herb (Stanley Tucci) ja Lydia (Dianne Wiest), Rodneyn keksijäidoli Bigweld (Mel Brooks), tämän bisneksen ja samalla Robotticityn vallan napannut Phineas T. Ratchet (Greg Kinnear) ja hänen katala äitinsä Madame Gasket (Jim Broadbent), Ratchetille työskentelevä Cappy (Halle Berry), sekä hölösuinen höhläbotti Fender (Robin Williams), hänen siskonsa Piper (Amanda Bynes) ja heidän tätinsä Fanny (Jennifer Coolidge). Ratchet on kelpo antagonisti ja hänen karmiva äitinsä on vielä sitäkin parempi uhka varaosien kanssa toimeentuleville roboteille. Lapsille Fender nousee taatusti suosikiksi, mutta aikuisille tämän häsläävän pönttöpään koheltaminen voi olla varsin raskasta seurattavaa. Robin Williamsille on tuskin edes annettu käsikirjoitusta, vaan hänet on todennäköisemmin vain pistetty äänityskoppiin ja sormet ristissä toivottu, että lopputuloksena olisi samanlaista komediakultaa kuin Aladdinin (1992) Lampunhenkenä. 

Robots on harmillisen epätasainen paketti, josta löytyy paljon toimivia asioita, mutta myös asioita, jotka estävät elokuvaa nousemaan täyteen potentiaaliinsa. Siinä on selvät juttunsa lapsikatsojille, mutta myös selvät juttunsa aikuisille katsojille. Yleensä pidän parhaina animaatioina juuri niitä, jotka onnistuvat viihdyttämään koko perhettä, mutta Robots tuntuu siltä, että se yrittää vuoronperään viihdyttää toista ikäryhmää, jättäen samalla toisen tylsistymään siinä vieressä. Etenkin komediansa puolesta elokuva hyppii joko todella lapsellisen sekoilun ja pieruhuumorin ja sitten taas aikuisille suunnattujen härskien vitsien välillä. Joko siis aikuinen pyörittelee silmiään tai saa päänsärkyä pitkistä mekastusosioista tai sitten joutuu vastaamaan jälkikasvulleen, miksi jokin repliikki oli niin pirun hauska.

Elokuvan tarina on kuitenkin oivallinen, erityisesti paperilla. On kiinnostavaa seurata Rodneyn matkaa tapaamaan idoliaan, etenkin kun tämä robottien maailma on niin mielikuvituksellisesti luotu. Toki Robotticityn julkinen liikenne lähennä hämmentää, mutta pääasiassa maailma on vekkulisti ja oivaltavasti suunniteltu. Aikuisille taas on luvassa hyvää heijastuspintaa ja etenkin näin vuoden 2025 Suomessa tuntuu turhankin tutulta, että vallassa olevat pyrkivät hankkiutumaan eroon huono-osaisista, joilla ei ole varaa heidän vaatimaan elämäntyyliin. Ratchet ja hänen äitinsä mieluummin heivaavat mielestään huonommat robotit romuttamolle kuin antavat näiden "pilata" katukuvaa. Valitettavasti tekijät eivät tuntuneet tietävän, kuinka viedä kertomusta tyydyttävästi päätökseen, jolloin koheltamisen kierrosnupit väännetään kaakkoon ja tietty leffa vielä päättyy suureen tanssinumeroon.

Visuaalisesti Robots näyttää edelleen yllättävänkin hyvältä, vaikka viimeisten 20 vuoden aikana animaatiopuolella on koettu aikamoisia harppauksia. Erilaiset hupsun näköiset robotit liikkuvat sulavasti ja robottien maailma on luotu todella yksityiskohtaisesti, oli kyse sitten upeista taustoista tai ihan vain siitä erosta, onko robotin pinta kiiltävä vai ruosteinen. Leffa on myös miellyttävän värikäs. Äänimaailma äityy toisinaan aikamoiseksi rymistelyksi, oli kyse sitten äänitehosteista tai John Powellin pauhaavasta musiikista. Rauhallisempina hetkinä Powell kuitenkin tunnelmoi oikein menevästi.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 9.11.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Robots, 2005, Twentieth Century Fox Animation, Blue Sky Studios

Arvostelu: Olen yhä täällä (Ainda Estou Aqui - 2024)

OLEN YHÄ TÄÄLLÄ

AINDA ESTOU AQUI

Ohjaus: Walter Salles

Pääosissa: Fernanda Torres, Selton Mello, Guilherme Silveira, Valentina Herszage, Luiza Kosovski, Barbara Luz, Cora Mora, Pri Helena, Fernanda Montenegro, Antonio Saboia, Maria Manoella, Marjorie Estiano, Gabriela Carneiro, Olívia Torres, Humberto Carrão, Maeve Jinkings ja Caio Horowicz

Genre: draama

Kesto: 2 tuntia 17 minuuttia

Ikäraja: 12

Ainda Estou Aqui, eli englanniksi I'm Still Here, eli näin suomalaisittain Olen yhä täällä perustuu Marcelo Rubens Paivan samannimiseen muistelmakirjaan vuodelta 2015, joka puolestaan pohjautuu Marcelon omiin kokemuksiin lapsena sotilasdiktatuurin alla kärsineessä Brasiliassa. Murilo Hauser ja Heitor Lorega kirjoittivat muistelman pohjalta elokuvan käsikirjoituksen ja saivat sen läpi. Kuvaukset käynnistyivät kesäkuussa 2023 ja lopulta Olen yhä täällä sai maailmanensi-iltansa Venetsian elokuvajuhlilla syyskuussa 2024. Pikkuhiljaa elokuva on saanut myös kunnon teatterikierrosta festivaaliesitysten lisäksi ja nyt, parhaan elokuvan, parhaan ulkomaalaisen elokuvan ja parhaan naispääosan Oscar-ehdokkuuksien siivittelemänä Olen yhä täällä saapuu Suomenkin leffateattereihin. Itse kuulin elokuvasta vasta, kun se sai Oscar-ehdokkuutensa ja kiinnostuin näkemään, mistä onkaan kyse. Ilokseni leffasta järjestettiin ennen Oscar-gaalaa ennakkonäytöksiä ja kävinkin katsomassa elokuvan heti.

1970-luvun alussa Brasilia on hirmuisen sotilasdiktatuurin vallan alla. Paivan perheen elämä saa ikävän käänteen, kun eräänä päivänä tuntemattomat miehet saapuvat taloon ja vievät Rubens-isän mennessään, tämän kongressitaustan takia. Alkaa muun perheen sinnikäs yritys löytää isä ja saada tämä vapaaksi.

Fernanda Torres on saanut usean naispääosaehdokkuuden eri gaaloissa Olen yhä täällä -elokuvan tiimoilta, eikä ihme, sillä Torres on upeassa vedossa. Torres näyttelee Paivan perheen äitiä, Eunicea, joka joutuu ahtaalle, kun eräänä päivänä tuntemattomat miehet vievät hänen miehensä Rubensin (Selton Mello). Eunicen pitää yhtäkkiä yksin pyörittää perhettään, saada rahaa jostain ja samalla yrittää keksiä, millä keinolla hän voisi saada miehensä takaisin. Nainen on neuvokas ja yrittää usein vedota muiden hyvyyteen, toivoen, että jos hän on ystävällinen myös uhkaavia ihmisiä kohtaan, nämä tekisivät vastapalveluksen ja jättäisivät hänet ja hänen perheensä rauhaan. Aina tämä ei kuitenkaan onnistu ja Torres tulkitseekin hyvin Eunicen kasvavaa vimmaisuutta ja vainoharhaisuutta, samalla kun hän yrittää parhaansa mukaan rauhoitella lapsiaan, että kaikki on hyvin ja isi tulee pian kotiin.

     Eunicella ja Rubensilla on viisi lasta: aikuisuuden kynnyksellä oleva Vera-tytär (Valentina Herszage), joka muuttaa Lontooseen elokuvan alussa ja on lähes tietämätön siitä, mitä kotimaassa onkaan meneillä, nuoremmista sisaruksistaan huolta pitävä Eliana-tytär (Luiza Kosovski), jalkapalloa harrastava Nalu-tytär (Barbara Luz), nukkeaan kaikkialle vievä Maria-tytär (Cora Mora), sekä kavereiden kanssa seikkailemisesta pitävä Marcelo-poika (Guilherme Silveira), jonka muistelmakirjaan elokuvan perustuu. Eikä pidä unohtaa perheen kodinhoitajaa Zezéä (Pri Helena). Lapsinäyttelijätkin ovat rooleissaan hyviä ja he saavat muodostettua kuvan aidosta perheestä, jonka jäsenet eivät aina tule toimeen keskenään, mutta jotka näyttävät rakkautensa todellisen ahdingon edessä.

Olen yhä täällä osoittautui hienoksi tositapahtumiin perustuvaksi jännitysnäytelmäksi, joka saa niin hahmot kuin katsojansakin varpaille siitä, minne tarina seuraavaksi etenee. Vielä aluksi kaikki vaikuttaa ihanalta auvolta. Aurinko paistaa Rio de Janeirossa, lapset uiskentelevat rannalla, pelaavat jalkapalloa, sekä leikkivät uuden koiransa kanssa ja vanhempien suhde näyttäisi olevan hyvällä tolalla. Kun sitten eräänä päivänä tuntemattomat miehet tunkeilevat kylään ja vaativat Rubens-isää lähtemään mukaansa kuulusteltavaksi, ilmapiiri muuttuu lennosta tehokkaan ahdistavaksi. Elokuva on mielenkiintoinen aikamatka 1970-luvun alun Brasiliaan ja siihen missä jamassa maa oli. Brasiliassa koettiin vallankaappaus vuonna 1964, minkä seurauksena maa jäi armeijan hallitsemaksi ja erilaisista väärinajattelijoista ja "maanpettureista" hankkiuduttiin toki eroon. Jo alussa tästä nähdään pieniä viitteitä, kun armeijan ajoneuvot ajavat rannan viertä, mutta hirmuvalta tulee yhä vain ikävämmin selväksi leffan edetessä.

Samalla kyseessä on vaikuttava ja koskettava kuvaus perheen periksiantamattomuudesta ja toistensa tukemisesta. Tapahtumien etenemistä on parhaimmillaan erittäin jännittävää seurata ja erityisesti vankilaosio on pirun ikävää katseltavaa. Leffa ei muutenkaan päästä helpolla ja etenkin loppupää kouraisee oikein tosissaan ja minunkin näytöksestäni useampi katsoja poistui teatterista kyyneliä pyyhkien. Varttia yli parin tunnin kesto pitää tehokkaasti otteessaan ja kaiken kaikkiaan Olen yhä täällä on väkevä teos. Jos elokuva nyt tänä yönä häviää parhaan ulkomaalaisen elokuvan palkinnon Emilia Pérezille (2024) myös Oscareissa, ei voi muuta kuin sanoa, että arvoisa Academyn äänestäjäraati saakoon haistaa pitkät.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Walter Salles, jonka rakentama ilmapiiri on onnistuneen epämukava ja saa katsojankin vilkuilemaan perheenjäsenten olkien yli, että ovatko taustalla näkyvät ihmiset vain omissa puuhissaan, vai seuraavatko he Paivoja. Murilo Hauserin ja Heitor Loregan käsikirjoitus on väkevä ja sisältää muutamia erityisen taitavasti rakennettuja kohtauksia ja osioita. Olen yhä täällä on myös pätevästi kuvattu ja sujuvasti leikattu kasaan. Lavasteet ovat oivat, äänimaailma mainiosti rakennettu ja Warren Elliksen säveltämät musiikit tunnelmoivat hyvin taustalla.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 2.3.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Ainda Estou Aqui, 2024, VideoFilmes, RT Features, MACT Productions, Arte France Cinéma, Conspiração Filmes, Globoplay, Canal+, Ciné+OCS

Arvostelu: The Sound of Music (1965)

THE SOUND OF MUSIC

Ohjaus: Robert Wise

Pääosissa: Julie Andrews, Christopher Plummer, Charmian Carr, Nicholas Hammond, Heather Menzies, Duane Chase, Angela Cartwright, Debbie Turner, Kym Karath, Eleanor Parker, Peggy Wood, Gil Stuart, Norma Varden, Richard Haydn, Daniel Truhitte, Anna Lee, Portia Nelson, Marni Nixon, Evadne Baker ja Ben Wright

Genre: musikaali, komedia, romantiikka, jännitys

Kesto: 2 tuntia 52 minuuttia

Ikäraja: S

The Sound of Music (esitetty Suomessa myös nimellä "Laulava Trappin perhe") perustuu samannimiseen Broadway-esitykseen vuodelta 1959, joka puolestaan perustuu Maria Augusta von Trappin muistelmakirjaan Laulava Trappin perhe (The Story of the Trapp Family Singers) vuodelta 1949. Länsi-Saksassa kirjan pohjalta oli jo tehty elokuva Trappin perhe (Die Trapp-Familie) vuonna 1956. 20th Century Fox -yhtiön johtajat näkivät Broadway-esityksen ja innostuivat siitä niin, että hankkivat pian sen elokuvaoikeudet. Ernest Lehman pestattiin muokkaamaan esityksestä elokuvakäsikirjoitus ja useamman suostuttelun jälkeen ohjaajaksi valikoitu aluksi William Wyler, joka oli inhonnut musikaalia. Wyler lopulta jättikin projektin ja tilalle otettiin Robert Wise, jonka Lehman oli alun perin halunnutkin elokuvan puikkoihin. Kuvaukset käynnistyivät maaliskuussa 1964 ja lopulta The Sound of Music sai maailmanensi-iltansa 2. maaliskuuta 1965 - tasan 60 vuotta sitten! Elokuva voitti yleisöt välittömästi puolelleen ja siitä muodostui valtava jättimenestys, inflaation mukaan laskien kyseessä on edelleen maailman kuudenneksi tuottoisin elokuva ikinä. Elokuva sai muun muassa kymmenen Oscar-ehdokkuutta (mm. paras naispääosa, naissivuosa, kuvaus, lavastus ja puvustus), joista se voitti parhaan elokuvan, ohjauksen, leikkauksen, äänityksen ja musiikin palkinnot, sekä neljä Golden Globe -ehdokkuutta (mm. paras ohjaus ja naissivuosa), joista se voitti parhaan musikaali- tai komediaelokuvan ja parhaan naispääosan palkinnot. Aluksi kriitikot suhtautuivat leffaan aika nuivasti, mutta vuosien varrella heidänkin arvostuksensa elokuvaa kohtaan on kasvanut ja nykyään The Sound of Music nauttii asemasta ehtana klassikkona. Itse olen ollut tietoinen elokuvasta jo lapsesta asti, lähinnä sen nimikkolaulun ja ikoniseksi muodostuneen alkukuvaston kautta, mutten ole aiemmin katsonut leffaa. Kuitenkin nyt kun huomasin The Sound of Musicin täyttävän 60 vuotta, päätin juhlan kunniaksi vihdoin sivistää itseäni sillä ja samalla arvostella elokuvan.

Itävallan Salzburgissa nuori Maria pyrkii nunnaksi, mutta häntä pidetään leikkisän luonteensa vuoksi epäsopivana tehtävään. Marian taitoja päätetään testata lähettämällä hänet kotiopettajaksi leskeksi jääneen ja tiukkaa kuria pitävän kapteeni von Trappin lapsille.

Julie Andrews nähdään elokuvan pääroolissa Maija Poppasena, joka saapuu lauleskellen lastenhoitajaksi tiukan miehen lapsille... Äh, nyt sekoitin elokuvat. Julie Andrews näyttelee siis Mariaa, nunnaksi pyrkivää itävaltalaista postulanttia, joka saa tehtäväkseen toimia kotiopettajana vaimonsa menettäneen kapteeni von Trappin (Christopher Plummer) lapsille. Andrews oli tehnyt elokuvadebyyttinsä vuotta aiemmin jättihitiksi muodostuneessa Maija Poppanen -musikaalissa (Mary Poppins - 1964). Kun The Sound of Musicin tekijät pääsivät näkemään elokuvan ennakkoon, he olivat niin myytyjä Andrewsin suorituksesta, että hänestä tuli ainoa vaihtoehto Marian rooliin. Andrews onkin aivan fantastinen elokuvassa, tulkiten hyvin pää pilvissä kulkevaa ja ilomielistä hahmoaan, joka haluaa todistaa pystyvänsä olemaan vastuullinen ja esimerkillinen henkilö. Haaveilijaluonne Maria on välittömästi pidettävä päähahmo, jonka matkaa ryhtyy seuraamaan kiinnostuneena.

     Kapteeni von Trappiksi oli aluksi ehdolla muun muassa Sean Connery, Yul Brunner ja Richard Burton, mutta ohjaaja Robert Wise vaati rooliin Christopher Plummeria. Plummer ei aluksi halunnut olla missään tekemisissä leffan kanssa, mutta pitkän taivuttelun jälkeen Wise sai tahtonsa läpi ja Plummer suostui mukaan. Plummer on jälkikäteen ilmaissut inhonsa elokuvaa ja sen tekoa kohtaan, mikä tavallaan jopa tehostaa hänen suoritustaan. Kapteeni von Trapp on nimittäin erittäin tiukka mies, joka vaatii täydellistä kuria huushollissaan ja hänelle tuleekin järkytyksenä, kun uudeksi kotiopettajaksi valikoituu laulava ja tanssiva Maria. Plummer on loistava roolissaan, erityisesti kun hän muodostaa välillä pienenpieniä hymyntapaisia, kun Marian hyväntuulisuus alkaa vähitellen tarttua häneen.

Elokuvassa nähdään myös Charmian Carr, Nicholas Hammond, Heather Menzies, Duane Chase, Angela Cartwright, Debbie Turner ja Kym Karath kapteeni von Trappin lapsina, Lieslinä, Friedrichinä, Louisana, Kurtina, Brigittana, Martana ja pikku Gretlinä, Eleanor Parker kapteenin uutena mielitiettynä, paronitar von Schraederina, Peggy Wood paikallisen luostarin abbedissana, Gil Stuart ja Norma Varden kapteenin hovimestari Franzina ja taloudenhoitaja Schmidtinä, Richard Haydn bisnesmies Max Detweilerinä, sekä Daniel Truhitte Lieslin salarakkaana, sähkelähetti Rolfena. Sivunäyttelijätkin suoriutuvat hyvin rooleistaan, eikä yksikään lapsista käy hermoille, vaan heihin tykästyy samaan aikaan Marian kanssa.

Miksi en ollut älynnyt katsoa The Sound of Musicia aiemmin? Kyseessä todella on klassikkostatuksensa ansainnut suorastaan ihana musikaalielokuva, jonka kertomukseen uppoutuu niin ilomielin, että vajaan kolmen tunnin kesto kulkee kuin siivillä. Elokuva tekee hyvää työtä esitellessään Marian ja vieden hänet sitten jo koputtelemaan kapteeni von Trappin kartanon ovea. On mielenkiintoista seurata, kuinka aluksi niin kapteenin nenänvartta pitkin katsoma kuin tilanteeseensa tyytymättömien lapsien metkujen kohteeksi joutuva Maria alkaa vähitellen vahvistamaan roolia taloudessa, saaden lapset tykästymään häneen ja pehmentäessään kapteenin kivisyyttä.

Kenties asia mistä yllätyin eniten, oli se, kuinka hauska elokuva The Sound of Music onkaan. Sen hyväntahtoinen huumori vie välittömästi täysin mennessään ja leffan parissa pääsee nauramaan makeasti useita kertoja. Vähintään hymy pysyy huulilla, vaikka myös dramaattisempia hetkiä on luvassa. Läpi 1930-luvun loppuun sijoittuvan elokuvan puhutaan Natsi-Saksan laajenemisesta ja siitä, kuinka natsit alkavat tunkeutua myös Itävaltaan. Loppupäässä leffaa tämä realisoituu ja finaali onkin varsinaista jännitysnäytelmää, sillä kapteeni von Trapp ei ole valmis antamaan periksi hakaristilipun edessä. Elokuvasta löytyy tietty myös romantiikkaa, eikä varmaan kenellekään tule yllätyksenä, että sen lisäksi, että Maria saa kapteenin löysentämään kuriaan, nainen saa miehen sydämen sykkimään.

Parin mutkan kautta elokuvan ohjaajaksi valikoitui lopulta Robert Wise, joka oli aluksi estynyt toisen projektinsa, sotaleffa Tykkivene Jangtse-joella (The Sand Pebbles - 1966) vuoksi. Kuitenkin kun elokuvan kuvausten aloitus viivästyi, Wise päätti odotellessa sittenkin tehdä myös The Sound of Musicin. Wise on nappivalinta hommaan, senhän osoitti jo miehen työ myöskin Oscar-palkintoja napsineessa West Side Storyssä (1961). Wise rakentaa tunnelmaa taitavasti ja saa näyttelijät antamaan kaikkensa. Ernest Lehmanin käsikirjoitus on mainio ja niin hyvin rakennettu, ettei aika käy pitkäksi - mihin vaikuttaa toki myös ansiokas leikkaus. Kameratyöskentely on upeaa ja Itävallan henkeäsalpaavan komeita vuoristomaisemia esitelläänkin koko rahan edestä pitkin elokuvaa. Lavasteet ovat myös hienot, samoin asut.

The Sound of Musicista ei tietenkään voi puhua mainitsematta sitä musiikkia. Elokuva hyödyntää toki Broadway-näytelmästä tuttuja Richard Rodgersin säveltämiä ja Oscar Hammersteinin sanoittamia lauluja, jotka Irwin Kostal sovitti elokuvaa varten hieman uuteen uskoon. Elokuvan musikaalinumerot ovat läpikotaisin mahtavia, heti alun nimikkobiisistä lähtien, jossa katsoja pistetään heti ällistelemään Salzburgin kauneutta. Muita erinomaisia kappaleita leffan varrelta ovat Do-Re-Mi, jonka aikana Maria opettaa lapsia laulamaan ja juhlissa lasten esittämä So Long, Farewell. Mainioita ovat myös Lieslin ja Rolfen rakkauslaulu Sixteen Going On Seventeen ja Marian laulama My Favorite Things, jolla hän yrittää rauhoittaa lapsia hurjan ukkosmyrskyn aikana.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 13.3.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Sound of Music, 1965, Robert Wise Productions, Argyle Enterprises

Arvostelu: Nickelin pojat (Nickel Boys - 2024)

NICKELIN POJAT

NICKEL BOYS

Ohjaus: RaMell Ross

Pääosissa: Ethan Herisse, Brandon Wilson, Aunjanue Ellis-Taylor, Hamish Linklater, Fred Hechinger, Daveed Diggs, Luke Tennie ja Jimmie Fails

Genre: draama

Kesto: 2 tuntia 20 minuuttia

Ikäraja: 16

Nickel Boys, eli suomalaisittain Nickelin pojat perustuu Colson Whiteheadin samannimiseen kirjaan vuodelta 2019. Vuonna 2022 ilmoitettiin, että kirjan pohjalta on tekeillä elokuvasovitus ja kuvaukset käynnistyivät saman vuoden joulukuussa. Nickelin pojat sai maailmanensi-iltansa Telluriden elokuvajuhlilla elokuussa 2024 ja nyt elokuva on saapunut myös Suomeen Amazon Prime Video -palvelun kautta, juuri sopivasti ennen Oscar-gaalaa, missä elokuva kilpailee parhaan elokuvan ja sovitetun käsikirjoituksen palkinnoista. Itse en ollut kuullutkaan Nickelin pojista, ennen kuin se sai Oscar-ehdokkuudet ja koska pyrin katsomaan kaikki parhaan elokuvan ehdokkaat, minun oli tietty nähtävä tämäkin. Ilokseni Nickelin pojat ilmestyi Prime Videon valikoimaan juuri muutamaa päivää ennen Oscareita. 

Vuonna 1962 lupaava nuori tummaihoinen poika Elwood Curtis pidätetään rikoksesta, kun hän liftaa kyydin varastetusta autosta, eikä poliiseja kiinnosta se, ettei Elwood tunne kuskia. Poika passitetaan Nickel-akatemiaan, missä hän tapaa samassa jamassa olevan Turnerin.

Ethan Herisse näyttelee Elwood Curtisia, teini-ikäistä poikaa, jolla uskotaan olevan lupaava tulevaisuus edessään, Elwoodin pärjätessä koulussa erittäin hyvin. Eräänä päivänä epäonnekseen hän kuitenkin liftaa kyydin ja kyseinen auto osoittautuu varastetuksi. Poliiseja ei kiinnosta tippaakaan, että Elwood oli pelkkä sattumalta kyytiin hypännyt pojankloppi, vaan häntä syytetään rikoskumppaniksi. Nuoren ikänsä takia Elwoodia ei lukita vankilaan, vaan hänet lähetetään Nickel-akatemiaan, missä pyritään koulimaan rikollisista nuorista kuuliaisia kansalaisia. Herisse on roolissaan oivallinen, tulkiten hyvin ujo poikaa, jolla on sydän paikallaan, mutta joka ei uskalla haastaa systeemiä rangaistuksestaan. Vielä parempi on Brandon Wilson Turnerina, joka on ollut Nickelissä jo pidemmän aikaa ja tietää kuinka homma toimii. Turner on reippaampi heppu, joka yrittää tsempata Elwoodia ja pojista muodostuukin nopeasti ystävykset, jotka auttavat toisiaan ikävässä tilanteessa.

     Elokuvassa nähdään myös Aunjanue Ellis-Taylor Elwoodin isoäitinä, joka on kasvattanut Ellisiä tämän vanhempien menehtymisen jälkeen, Hamish Linklater Nickel-akatemian katalana johtajana Spencerinä, sekä lyhyen ajan sisällä useammassakin leffassa, kuten Gladiator II:ssa (2024) ja Kraven the Hunterissa (2024) nähty Fred Hechinger Harperina, joka tekee Nickelissä erilaisia hommia. Sivunäyttelijätkin ovat hyvät rooleissaan, etenkin Ellis-Taylor, joka pursuaa suurta energiaa ja ottaa kaikki kohtauksensa täysin haltuunsa.

Nickelin pojilla on hyvin omanlainen tapa kertoa tarinaansa. Kun tekijät ovat pohtineet, kuinka he saisivat katsojan samaistumaan entistä enemmän päähenkilön tilanteeseen, he päättivät repäistä kunnolla ja lähes kirjaimellisesti pistää katsojan Elwoodin saappaisiin. Lähes koko leffa on nimittäin kuvattu pojan silmien kautta, vaihdellen välillä myös Turnerin vinkkeliin, sekä erilaisiin videopätkiin muun muassa Martin Luther Kingin puheista ja Yhdysvaltojen kiivaasta yrityksestä päästä Kuuhun ennen Neuvostoliittoa. Samanlaista kikkailua on käytetty aiemmin esimerkiksi toimintaleffassa Hardcore Henry (2015), joka kuvattiin kokonaan päähahmon silmien kautta, mutta tässä kikkaa on sovellettu hyvin erilaiseen tarkoitukseen.

Tähän "point of view" -toteutukseen voi kestää hetki tottua, minkä lisäksi läpi leffan on ajoittain vaikea sanoa, seurataanko tapahtumia nyt Elwoodin vai Turnerin vinkkelistä. Kun tähän tyyliin pääsee sisälle, edessä avautuu mainio kuvaus ystävyydestä ja sen merkityksestä ikävässä tilanteessa. Nickel-akatemia pohjautuu floridalaiseen Dozier School for Boysiin, joka paljastui myöhemmin oppilaitaan hirvein tavoin kohdelleeksi opinahjoksi. Nickelin pojat ei lähde kaunistelemaan asioita, vaan se lisää kierroksia edetessään. Aluksi Nickel vaikuttaa ikävältä vain siksi, että valkoiset pojat saavat mukavammat nukkumispaikat ja pääsevät tekemään erilaisia aktiviteetteja, mutta hissuksiin koulun kierommat puolet nousevat pinnalle. Leffaa ei voi suositella herkemmille katsojille, etenkin loppusuoransa aikana, jolloin elokuva muuttuu jopa varsin tunteikkaaksi. Helppo elokuva Nickelin pojat ei todellakaan ole, osittain myös sen takia, että vajaan kahden ja puolen tunnin kesto tuntuu toisinaan liialliselta ja leffa siten hitusen raskassoutuiselta.

Elokuvan on ohjannut ensikertalainen RaMell Ross, joka on myös käsikirjoittanut Nickelin pojat yhdessä Joslyn Barnesin kanssa. Ross on heti haukannut aimo palan kakkua, sillä hän ei ole halunnut työstää debyyttileffaansa helpoimman kautta. Näyttelijöiden on täytynyt kaiken aikaa katsoa kameraa kuin vastanäyttelijäänsä ja kuvaaja puolestaan joutuu periaatteessa näyttelemään aina sen henkilön puolesta, jonka vinkkelistä tapahtumia esitetään. Teknisesti tämä kikka on taitavasti toteutettu, etenkin silloin, kun jostain vaikkapa peilistä tai ikkunasta näemme hahmon heijastuksen, mutta kamera loistaa poissaolollaan. Lavasteet ovat mainiot, puvustus oivaa ja äänityöskentely onnistunutta. Alex Somersin ja Scott Alarion säveltämät musiikit tunnelmoivat kivasti taustalla.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 28.2.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Nickel Boys, 2024, Orion Pictures, Plan B Entertainment, Louverture Films, Anonymous Content