Arvostelu: Seitsemän samuraita (七人の侍 - 1954)

SEITSEMÄN SAMURAITA

七人の侍

Ohjaus: Akira Kurosawa

Pääosissa: Takashi Shimura, Toshiro Mifune, Isao Kimura, Yoshio Inaba, Seiji Miyaguchi, Minoru Chiaki, Daisuke Katō, Kamatari Fujiwara, Yoshio Tsuchiya, Bokuzen Hidari, Keiko Tsushima, Kokuten Kōdō, Yoshio Kosugi, Shinpei Takagi ja Shin Otomo

Genre: draama, toiminta

Kesto: 3 tuntia 27 minuuttia

Ikäraja: 16

Seitsemän samuraita on Akira Kurosawan ohjaama, käsikirjoittama ja leikkaama elokuva. Kurosawa oli ollut vuosikaudet kiinnostunut samuraista ja halusi alun perin tehdä elokuvan, joka seuraisi yhden samurain elämää päivän verran. Kun hän luki tarinan kyläläisiä suojelleista samuraista, hän päätti muovata elokuvan kertomaan siitä. Aluksi samuraita oli tarkoitus olla kuusi, mutta Kurosawa tuli siihen tulokseen, että vakavamielisiksi luodut hahmot tarvitsisivat vielä yhden räväkämmän lisäyksen joukkoonsa. Toho-tuotantoyhtiö yritti saada Kurosawan kuvaamaan elokuvan studiollaan, mutta ohjaaja vaati autenttisten lavasteiden rakentamista Izun niemimaalle. Kuvaukset käynnistyivät Kurosawan toiveiden mukaisesti ja ne vietiin myös päätökseen, siitä huolimatta, että Toho keskeytti tuotannon parikin kertaa, kuvauspäivien lisääntyessä ja budjetin paisuessa ennätyksellisen suureksi. Lopulta Seitsemän samuraita sai maailmanensi-iltansa 26. huhtikuuta 1954 - tasan 70 vuotta sitten! Elokuva oli jättihitti Japanissa ja siitä muodostui menestys myös muualla maailmalla seuraavina vuosina, kun se levitettiin aluksi lähes tunnin lyhyempänä ja sitten alkuperäisessä muodossaan. Aluksi elokuva sai hieman ailahtelevampaa palautetta kriitikoilta, mutta vuosien varrella sen arvostus on vain kasvanut ja nykyään Seitsemää samuraita pidetään yhtenä kaikkien aikojen parhaista elokuvista. Se on ollut ehdolla lukuisista palkinnoista (muun muassa parhaan lavastuksen ja puvustuksen Oscar-ehdokkuudet) ja voittanutkin joitain, kuten Suomessa kaksi Jussi-palkintoa (paras ulkomaalainen ohjaus ja ulkomaalainen näyttelijä). Itse olen ollut tietoinen Seitsemästä samuraista vuosia ja katsoin elokuvan vihdoin viitisen vuotta sitten. Pidin siitä valtavasti ja olen jo jonkin aikaa pohtinut leffan katsomista uudelleen. Kun huomasin Seitsemän samuraita täyttävän nyt 70 vuotta, päätin katsoa sen toistamiseen ja samalla arvostella sen juhlan kunniaksi.

1500-luvun Japanissa ryöstelijöiden ryhmä piinaa köyhää kylää, varastaen kyläläisten ruoat. Pelokkaat ja taistelutaidottomat kyläläiset eivät uskalla nousta vastarintaan, joten he päättävät pestata joukon samuraita suojelemaan heitä.

Elokuvan nimikkohahmot, eli ne seitsemän samuraita ovat iäkäs ja viisas ronin Kambei Shinada (parhaan ulkomaalaisen näyttelijän Jussi-palkinnon voittanut Takashi Shimura), tätä innokkaasti seuraava nuori Katsushiro (Isao Kimura), Kambein vanha ystävä Shichiroji (Daisuke Katō), lempeä jousiampuja Gorobei (Yoshio Inaba), tosikko Kyuzo (Seiji Miyaguchi), hupaisa Heihachi (Minoru Chiaki), sekä joukkoon väkisin tunkeva, eksentrinen Kikuchiyo (Toshiro Mifune). Hahmot ovat onnistuneen erilaisia persoonia toisistaan ja muodostavat siten toimivan poppoon, jonka mukaan hyppää mielellään. Vaikka osa saa enemmän ruutuaikaa kuin toiset, jokainen tuo silti merkittävän palasensa kokonaisuuteen. Jotkut suunnittelevat kylän puolustusstrategiaa, jotkut opettavat kyläläisille vaikkapa keihään käyttöä ja jotkut taas johtavat taistelua. Näyttelijät ovat kaikki hyviä rooleissaan. Parasta työtä tekee Takashi Shimura, joka istuu täydellisesti vanhan ja arvokkaan, mutta silti edelleen taistelukykyisen joukon johtajan osaan. Suosikkihahmokseni nousee kuitenkin kummallinen Kikuchiyo, joka vaikuttaisi aluksi riskivedolta ottaa mukaan ja joka ei tunnu ottavan hommaa tosissaan. Hahmo on elokuvan huumoriveikko, mutta hänestä löytyy myös muita puolia, syvyyttä ja jopa tragediaa.

     Muita hahmoja elokuvassa ovat samuraiden suojelemat kyläläiset, joihin kuuluu muun muassa epäileväinen Manzo (Kamatari Fujiwara) ja hänen tyttärensä Shino (Keiko Tsushima), voimakastahtoinen Rikichi (Yoshio Tsuchiya), vanha Yohei (Bokuzen Hidari), sekä kylän vanhin (Kokuten Kōdō). Kyläläisetkin ovat oivallisen erilaisia tyyppejä, jotka suhtautuvat tilanteeseensa, sekä samuraiden palkkaamiseen eri tavoin. Pahisosastoa taas edustaa ryöstäjien joukko, jotka jäävät nimettömiksi. Ryöstäjät luovat tehokasta uhkaa ja heidän näyttelijänsä ovat parissa kohtauksessaan herkuttelevan katalia, mutta heidän hahmonsa jäävät varsin yksiulotteisiksi rosvoiksi.

Tykkäsi Seitsemästä samuraista tai ei, sitä ei voi kieltää, etteikö kyseessä olisi yksi elokuvahistorian vaikutusvaltaisimmista teoksista, josta on tehty kopioita, lainauksia, kunnianosoituksia ja ties mitä viimeisten 70 vuoden aikana hurjat määrät. 7 rohkeata miestä (The Magnificent Seven - 1960) on onnistunut uudelleenfilmatisointi, jossa tapahtumapaikaksi vaihtuukin villi länsi ja samuraiden paikalla ovat cowboyt. Pixarin Ötökän elämää -animaatio (A Bug's Life - 1998) on kuin lapsiystävällinen versio elokuvasta. Seitsemän samuraita ja muut Kurosawan työt toimivat George Lucasin inspiraationa, kun hän teki Tähtien sotaa (Star Wars - 1977-), aina samuraita lainailevista jedeistä Kurosawan siirtymäleikkauksiin. The Mandalorian -sarjan (2019-) ykköskaudella nähdään selvästi Seitsemää samuraita matkiva jakso. Lukuisat muut ohjaajat, kuten Martin Scorsese, Andrei Tarkovsky, Quentin Tarantino ja Steven Spielberg ovat luetelleet Kurosawan ja Seitsemän samuraita suurimmiksi innoittajikseen. Sen taistelukohtaukset olivat aikanaan hurja saavutus ja ne innoittivat useita elokuvantekijöitä aina Hollywoodin kulta-ajasta uudempiin filmeihin. Peter Jackson oli takuulla katsonut Seitsemän samurain kaatosateessa tapahtuvan loppuhuipennuksen Taru sormusten herrasta: Kaksi tornia -elokuvan (The Lord of the Rings: The Two Towers - 2002) Helmien syvänteen taistelua tehdessään. Itse tarina puolustuskyvyttömien apuun kokoontuvista sankareista tuntuu nykyään tutulta, mutta Seitsemän samuraita nosti kuvion pinnalle. Jopa siis nykypäivän supersankarielokuvat, kuten The Avengers (2012) ovat velkaa tälle klassikolle. Zack Snyder on suoraan sanonut, että hän mietti Seitsemää samuraita, työstäessään Justice League -elokuvaansa (2021) osiota, jossa Batman etsii käsiinsä muut sankarit pelastaakseen maailman ja vielä selvemmin Snyder kopioi Seitsemää samuraita Rebel Moon -scifileffoissaan (2023-). Tällaisia sotilaiden liittoutumisia yhteisen asian puolesta nähtiin pian Seitsemän samurain ilmestymisen jälkeen etenkin sotaelokuvissa, kuten Navaronen tykeissä (The Guns of Navarone - 1961). Moni myös kokee, että elokuva loi tavan esitellä pääsankarin kohtauksessa, joka ei liity itse tarinaan millään lailla. Tällainen kohtaus muuttui tyypilliseksi avaukseksi James Bond -vakoojaleffoissa (1962-).

Ja syy siihen, että Seitsemällä samurailla on ollut näin hurja vaikutus elokuviin viimeisten 70 vuoden aikana on tietty se, että kyseessä on aivan mielettömän hienosti tehty elokuva. Tässä toimii aivan kaikki, lähtien toki sen tarinasta. Kuten sanoin, nykyään tällaisia sankareiden liittoutumisia nähdään toistuvasti, mutta vuoden 1954 elokuvamaailmassa sellainen oli jotain uutta. Kertomus on hyvin yksinkertainen ja juuri siksi niin pirun toimiva ja helppo toisintaa monenlaisissa muodoissa westerneistä supersankarielokuviin ja fantasiaseikkailuista lasten animaatioihin. Heti ensikohtauksessa esitellään kyläläisten hätä ja katsoja on saman tien heidän puolellaan. Kun ratkaisua ongelmaan on hetki puitu, käynnistyy samuraiden etsintä. Asiaa vaikeuttaa se, että osalla samuraista on itsellään maineena ryöstellä kyliä, sekä se, että suuri osa samuraista vaatii aikamoista palkkiota suojelutyöstä. Miten ihmeessä pelkkää riisiä ja viljaa tarjoamaan pystyvä kylä voisi saada ketään suojelemaan itseään?

Seitsemällä samurailla on kestoa muutamaa minuuttia vaille kolme ja puoli tuntia. Hurja pituus yhdistettynä siihen, että kyseessä on mustavalkoinen japaninkielinen elokuva, tekee filmistä varmasti jollain tapaa luotaantyöntävän joillekin. Asiaa ei varmasti auta elokuvan maine yhtenä kaikkien aikojen parhaista. Huolet ovat kuitenkin turhia. Kyseessä on yllättävänkin mukaansatempaava elokuva, aika ajoin jopa äärimmäisen viihdyttävä. On todella kiinnostavaa seurata, kun kyläläiset yrittävät pestata itselleen samuraita suojelemaan kyläänsä ja kun pääsemme tapaamaan näitä toinen toistaan kiinnostavampia sotureita. Jatkuvasti tuntuu siltä kuin olisi itsekin paikan päällä, mitä vahvistaa se, kuinka taitavasti samuraiden välit rakennetaan. Heidän keskustelujaan jämähtää kuuntelemaan suurella mielenkiinnolla. Monet hahmojen kanssakäymisistä ovat myös todella hupaisia. Aika kuluu kuin siivillä ja yhtäkkiä jo huomaakin väliajan alkaneen elokuvan puolivälin merkiksi.

Siinä, missä elokuvan ensimmäinen puolisko keskittyy lähinnä samuraiden kokoamiseen ja kylään saapumiseen, toinen puolisko keskittyy taisteluun valmistautumiseen ja itse taistoon ryöstelijöitä vastaan. Kyläläisten kouluttaminen on myös koukuttavaa seurattavaa ja sisältää hauskoja hetkiä. Samalla siinä kasvatellaan tehokkaasti jännitettä kohti suurta huipennusta, eikä se tuota pettymystä. Seitsemän samuraita tarjoaa yhden elokuvahistorian näyttävimmistä lopputaisteluista. Se on kohtaus kohtaukselta vaikuttavampi ja hurjempi, johtaen jännittäviin tilanteisiin, sekä yllättävänkin surumielisiin hetkiin. Se on myös teknisiltä aspekteiltaan erinomainen taidonnäyte kuvausta, stunt-työskentelyä, erikoistehosteita ja puitteita myöten. Kaatosade ja maan mutavelli vain tehostavat meininkiä. Kaiken huipentava otos vetää tehokkaasti hiljaiseksi, samalla kun ruutu muuttuu mustaksi ja "loppu" lävähtää kuvaan. Seitsemän samuraita ei ole vain elokuva, vaan se on suoranainen eeppinen elämys, joka tekee lähtemättömän vaikutuksen. Ei siis ihme, että se inspiroi yhä vain uusia elokuvantekijöitä tänäkin päivänä.

Seitsemällä samurailla Akira Kurosawa todella osoittaa, miksi häntä pidetään elokuvateon mestarina. Hän hallitsi kaikki osa-alueet niin vakuuttavasti, yhdisteli eri osa-alueita toisiinsa ennennäkemättömin tavoin ja keksi kiehtovia uusia juttuja, jotka inspiroivat lukemattomia muita. Kurosawan ohjaus on erinomaista, niin näyttelijäohjauksen kuin tunnelman rakentamisen puolesta. Hänen käsikirjoituksensa on tarinansa kanssa vahva, täynnä hyviä hahmoja ja oivaa dialogia. Teemat toisten auttamisesta ja pahuuden nujertamisesta ovat aina voimakkaita ja ajankohtaisia. Kurosawa on myös leikannut elokuvan, rytmittäen liki kolme- ja puolituntisen filminsä esimerkillisesti. Toisaalta filmi etenee rauhassa omalla painollaan, toisaalta se on reipas ja mukaansatempaavan viihdyttävä. Tylsää hetkeä ei löydy. Lisäksi hänellä on silmää huikeille visuaalisuuksille. Kameratyöskentely on todella tyylikästä kuvasommittelusta kameran liikkeisiin. Kurosawa hyödyntää hienosti etu- ja taka-alaa, sekä täyttää elokuvansa useilla otoksilla, jotka tekisi mieli kehystää seinälle. Lavasteet ovat fantastiset ja asut mainiot. Äänimaailma on hyvin rakennettu ja Fumio Hayasakan säveltämät musiikit luovat lisätehoa tunnelmaan. Hayasaka sai aikaan parikin toisistaan erilaista ja mieleenpainuvaa melodiaa, joita saattaa jäädä hyräilemään filmin päätteeksi.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 25.7.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com

七人の侍, 1954, Toho Company

Arvostelu: The Fall Guy (2024)

THE FALL GUY

Ohjaus: David Leitch

Pääosissa: Ryan Gosling, Emily Blunt, Hannah Waddingham, Winston Duke, Aaron Taylor-Johnson, Stephanie Hsu, Teresa Palmer ja Lee Majors

Genre: toiminta, komedia, romantiikka

Kesto: 2 tuntia 6 minuuttia

Ikäraja: 12

The Fall Guy perustuu samannimiseen televisiosarjaan, joka pyöri viiden tuotantokauden ajan vuodesta 1981 vuoteen 1986. Elokuvaversion teko käynnistyi jo kesällä 2010. DreamWorks-yhtiö suunnitteli leffaa, johon kaavailtiin ohjaajaksi Martin Campbellia ja McG:tä, ja päärooliin Dwayne Johnsonia. Projekti ei kuitenkaan edennyt, vaan oikeudet ajautuivat Universal Picturesille, joka ilmoitti elokuvan teosta vuonna 2020. Kuvaukset käynnistyivät lokakuussa 2022 ja nyt The Fall Guy saapuu elokuvateattereihin. Itse innostuin elokuvasta heti, kun näin sen trailerin ensi kertaa ja leffa nousikin nopeasti eniten odottamieni elokuvien joukkoon tältä vuodelta. Olin vielä innostuneempi, kun pääsin näkemään elokuvan viikkoa ennakkoon sen lehdistönäytöksessä.

Stunt-mies Colt lähtee etsimään kadonnutta Hollywood-tähti Tom Ryderia, pelastaakseen miehen uusimman elokuvan, jonka ohjaamisesta vastaa Coltin rakastama Jody.

2000-luvun alkupäässä Ryan Gosling tunnettiin pääasiassa romanttisten komedioiden hurmurina, johon tytöt olivat lääpällään. 2010-luvun aikana Gosling voitti miehet puolelleen dramaattisemmissa rooleissa ja nyt Gosling on vaikuttanut astuneen 2020-luvulla uudelle alueelle, jossa hän irrottelee hykerryttävän riemastuttavasti. Ensin Gosling teki aivan fantastista duunia Barbie-leffan (2023) Keninä ja nyt hän on aivan yhtä mahtavassa vedossa Colt Seaversina, vuosia toimineena stunt-miehenä. Colt päätyy todelliseen toimintaan, kun hänen täytyy etsiä rakastamansa Jodyn (Emily Blunt) esikoisohjauselokuvan päätähti Tom Ryder (Aaron Taylor-Johnson), joka on mystisesti kadonnut kesken kuvausten. Etsintäretkensä aikana Gosling naurattaa todella makeasti, mutta omaa myös karismaa toimintakohtauksiin, sekä hyvää kemiaa Bluntin kanssa. Blunt on myös huippuvedossa omassa osassaan ensikertalaisohjaajana, joka haluaa näyttää lahjansa maailmalle. Taylor-Johnson esittää lystikkäästi raivostuttavan omahyväistä Hollywood-staraa.

     Elokuvassa nähdään myös muun muassa Ted Lasso -sarjasta (2020-2023) tuttu Hannah Waddingham tuottaja Gail Meyerinä, Black Panther -leffoista (2018-2022) tuttu Winston Duke stunt-koordinaattori Danina, Everything Everywhere All at Oncesta (2022) tuttu Stephanie Hsu Tom Ryderin henkilökohtaisena assistenttina Almana, sekä Teresa Palmer Jodyn ohjaaman elokuvan naistähtenä. Sivunäyttelijätkin suoriutuvat oivallisesti osistaan, Waddinghamin herkutellessa lipevällä tuottajahahmollaan.

The Fall Guyn hauskat trailerit saivat minut odottamaan elokuvaa positiivisin mielin, mutta en olisi ikinä uskonut, kuinka paljon lopulta pidinkään näkemästäni. Kyseessä on aivan perhanan huippuhyvä romantiikalla höystetty toimintakomedia, eikä minulla ole ollut aikoihin yhtä hauskaa elokuvateatterissa kuin nyt The Fall Guyn parissa. Leffan aikana pääsee nauramaan makeasti kerta toisensa perään niin veikeälle sanailulle kuin aivan hillittömille ja toisinaan aika absurdeillekin tapahtumaketjuille. Elokuva on myös ehta rakkauskirje elokuvia kohtaan, etenkin vanhempia leffoja, jotka pyrkivät miellyttämään isoa yleisöä hieman eri tavalla kuin nykypäivän leffat. Joitain nykypäivän leffantekokikkailuja jopa kritisoidaan, lähtien näyttelijöiden kasvojen skannaamisesta ja onpa elokuva toki täynnä ei-niin-hienovaraisia vihjauksia siitä, että Oscarit saisivat jo alkaa palkitsemaan stunttejakin.

Elokuvan kaksi juonta - Coltin yritys löytää Tom Ryder ja Coltin yritys voittaa Jodyn sydän - kulkevat onnistuneesti käsi kädessä ja risteilevät hyvin läpi leffan. Tarina nappaa tehokkaasti mukaansa, eikä tästä kaikesta menoa ja meininkiä puutu. Kun leffan päähenkilö liittyy näin vahvasti stunt-työskentelyyn, on katsojalla syytä odottaa toiminnalta paljon, eikä elokuva tuota tälläkään saralla pettymystä. Toimintakohtaukset ovat toinen toistaan napakampia, hauskempia, jännittävämpiä ja mikä toki lähes tärkeintä, täynnä upeita ja mielikuvituksellisia stuntteja. Tylsän tietokonekikkailun sijaan oikeat ihmiset ovat pistäneet itsensä likoon, autoilla rymistellään oikeasti menemään ja asioita oikeasti räjäytellään. The Fall Guy on niin ilahduttavan energinen adrenaliiniryöpytys alusta loppuun, ettei sen aikana todellakaan käy aika pitkäksi missään kohtaa.

Useamman mutkan kautta The Fall Guyn ohjaajaksi päätyi lopulta David Leitch, joka on täydellinen mies hommaan. Leitch on tehnyt stuntteja elokuviin, kuten Blade (1998), Fight Club (1999), Mr. & Mrs. Smith (2005) ja Medusan sinetti (The Bourne Ultimatum - 2007), minkä lisäksi hän on näyttänyt taitojaan ohjaajana niin toiminnan ja komedian parissa muun muassa Atomic Blondessa (2017) ja Bullet Trainissa (2022) ja olipa miehellä näppinsä pelissä myös John Wickissä (2014). The Fall Guyssa hän tekee parasta työtään ohjaajana ja elokuvasta huokuu Leitchin rakkaus aihetta kohtaan. Teknisiltä ansioiltaankin elokuva on onnistunut. Se on tyylikkäästi kuvattu ja napakasti leikattu kasaan. Lavasteet, asut ja maskeeraukset ovat oivat ja erikoistehosteet näyttävät todella hyviltä. Äänimaailma on pätevästi rakennettu, joskin Dominic Lewisin säveltämistä musiikeista ei jää paljoa mieleen. Päähän jää lähinnä soimaan Kiss-yhtyeen hittikappale I Was Made For Lovin' You, joka kuullaan leffassa pariinkin otteeseen ja joka soi myös Lewisin sovittamana instrumentaaliversiona pitkin elokuvaa.

Lopputekstien aikana nähdään vielä lyhyt kohtaus, sekä pätkiä elokuvan stunttien kuvauksista.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 19.4.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Fall Guy, 2024, Universal Pictures, Entertainment 360, 87North

Arvostelu: Challengers (2024)

CHALLENGERS

Ohjaus: Luca Guadagnino

Pääosissa: Zendaya, Mike Faist, Josh O'Connor, A.J. Lister, Nada Despotovich, Naheem Garcia ja Hailey Gates

Genre: draama, urheilu

Kesto: 2 tuntia 11 minuuttia

Ikäraja: 12

Challengers on ohjaaja Luca Guadagninon uutuuselokuva. Justin Kuritzkes kirjoitti elokuvan käsikirjoituksen ja sai Guadagninon innostumaan siitä. Metro-Goldwyn-Mayer nappasi projektin itselleen ja kuvaukset käynnistyivät toukokuussa 2022. Nyt Challengers saapuu elokuvateattereihin ja itse odotin elokuvan näkemistä positiivisin mielin, vaikka en olekaan juuri yhtään kiinnostunut tenniksestä. Pääsin katsomaan elokuvan ennakkoon sen lehdistönäytöksessä viikkoa ennen ensi-iltaa.

Entinen tennislupaus Tashi Duncan valmentaa aviomiestään Art Donaldsonia, joka on ajautunut häviöputkeen. Ratkaisevassa turnauksessa Art kohtaa tenniskentällä entisen ystävänsä Patrick Zweigin, joka sattuu olemaan myös Tashin ex-poikaystävä.

Challengers pyörii aikamoisen kolmiodraaman ympärillä, jonka osalliset ovat muun muassa uusista Dyyni-elokuvista (Dune - 2021-) ja Spider-Man -leffoista (2017-2021) tutun Zendayan näyttelemä Tashi Duncan, entinen tennislupaus joka toimii nykyään valmentajana, West Side Story -uudelleenfilmatisoinnista (2021) tutun Mike Faistin esittämä Tashin mies Art Donaldson, sekä The Crown -sarjasta (2016-2023) tutun Josh O'Connorin näyttelemä Patrick Zweig, joka oli aikoinaan Artin paras ystävä, sekä Tashin poikaystävä, mutta jolla meni joitain vuosia sitten sukset (tai pitäisikö tässä tapauksessa puhua tennismailoista) ristiin heidän kanssaan. Zendaya, Faist ja O'Connor ovat kaikki mahtavia rooleissaan ja kaikkien kolmen väliltä löytyy erinomaista kemiaa, oli kyse sitten rakkaudesta, ystävyydestä tai vihanpidosta. Läpi elokuvan katsojan mielipide heidän hahmoistaan kuitenkin vaihtelee, eikä loppupeleissä juuri yksikään triosta ole järin pidettävä. Tashi, Art ja Patrick ovat jokainen omalla tavallaan laskelmoivia, manipuloivia ja muuten vain toksisia ihmisiä - eli tavallaan he sopivat toisilleen kolmiodraaman pyöriteltäväksi täydellisesti.

Odotin Challengersin olevan laadukas elokuva, olinhan pitänyt ohjaaja Luca Guadagninolta aiemmin katsomistani elokuvista Call Me by Your Namesta (2017), Suspiriasta (2018) ja Bones and Allista (2022). En kuitenkaan osannut odottaa, että pitäisin leffasta näinkin paljon. Sanoisin jopa, että Challengers nousi omaksi suosikikseni Guadagninon tuotannosta! Kyseessä on loistava urheiludraama, jonka monimutkikkaat ihmissuhteet äityvät paikoitellen jopa tiivistunnelmaisen psykologisen jännärin puolelle.

Elokuva lähtee käyntiin lähes nykyhetkestä, kun pitkän voittoputken jälkeen Art on alkanut menettämään otettaan tenniksestä, eikä suhde Tashinkaan kanssa enää roihua samalla lailla liekissään kuin ennen. Kun Art saa tuoreessa turnauksessaan vastaan Patrickin, on aivan kaikki vaakalaudalla. Tämä entisten ystävysten ottelu on venytetty koko elokuvan liki kahden tunnin ja vartin mittaan ja erien välillä katsojille esitetään lukuisten takaumien kautta, mitä näiden kolmen ihmisen välillä oikein tapahtui. Väärissä käsissä homma voisi muuttua aikamoiseksi sillisalaatiksi, mutta Justin Kuritzkesin fantastinen, urheiluleffojen tavanomaista kaavamaisuutta visusti kiertävä käsikirjoitus pitää paketin tiukasti kasassa. Joka takauman kautta katsoja oppii näistä hahmoista ja heidän väleistään lisää, mikä joka kerta muuttaa katsojan tapaa katsoa nykyhetken menoa. Katsojan kannattaa olla erittäin tarkkana, sillä sen lisäksi, että aikahyppely on ajoittain varsin villiä, ovat takaumat täynnä yksityiskohtia, jotka kannattaa pistää merkille, sillä tarkkaavainen katsoja todella palkitaan elokuvan finaalissa. Loppupäässä itse tennismatsi kärjistyy suorastaan hengästyttäväksi jännitysnäytelmäksi.

Guadagninon ohjaus on tehokkaan hallittua ja hän saa näyttelijöistä irti kaiken. Erityisesti kolmikon ensikohtaamiseen liittyvässä takaumassa hotellilla Zendaya, Faist ja O'Connor heittäytyvät aivan täysillä intiimin menon vietäväksi. Guadagnino on myös halunnut varmistaa, ettei läpi leffan nähtävä tennisottelu käy tylsäksi. Sen lisäksi, että hyvin kirjoitetut hahmot saavat katsojan kiinnostumaan lopputuloksesta, ottelu tarjotaan vähän väliä uuden kikan kanssa. Välillä kamera seuraa peliä katsomosta, välillä pelaajien läheltä, välillä verkon kautta, välillä yläilmoista, välillä jopa kentän alta ja kaikista villeimmin itse tennispallon perspektiivistä. Challengers onkin kameratyöskentelyltään yksi kuluneen elokuvavuoden luovimmista ja tekniset ansiot ovat muutenkin kohdillaan. Leikkaus on sulavaa, lavasteet ovat oivat ja maskeeraajat saavat hyvin pääkolmikon näyttämään vaadittaessa eri ikäisiltä. Jos jokin puoli elokuvassa jätti ristiriitaisen fiiliksen, niin sen musiikki. Sävellyksestä vastaavat Trent Reznor ja Atticus Ross, joiden musiikki leffassa koostuu hyvin pitkälti kovaan ääneen pauhaavasta yökerhojumputuksesta. Toisaalta pidin musiikista kovasti ja se luo tehokasta intensiteettiä turnaukseen, mutta samalla se on paikoin myös häiritsevä kikka, etenkin kun samalta kuulostava jytinä alkaa kerta toisensa perään soimaan hahmojen riitojen päällä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 19.4.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Challengers, 2024, Metro-Goldwyn-Mayer, Pascal Pictures

Arvostelu: Mad Max - ukkosmyrsky (Mad Max Beyond Thunderdome - 1985)

MAD MAX - UKKOSMYRSKY

MAD MAX BEYOND THUNDERDOME

Ohjaus: George Miller ja George Ogilvie

Pääosissa: Mel Gibson, Tina Turner, Angelo Rossitto, Paul Larsson, Bruce Spence, Frank Thring, Robert Grupp, Helen Buday, Mark Spain, Mark Kounnas, Rod Zuanic, Shane Tickner, Adam Scougall, Adam Cockburn, Angry Anderson ja Tom Jennings

Genre: toiminta

Kesto: 1 tunti 47 minuuttia

Ikäraja: 16

George Millerin ohjaama ja Mel Gibsonin tähdittämä toimintaelokuva Mad Max (1979) oli menestys, jolle päätettiin tehdä jatkoa. Mad Max 2 - asfalttisoturi (Mad Max 2 - 1981) ei ollut ilmestyessään yhtä iso hitti, mutta se voitti heti niin katsojat kuin kriitikot puolelleen ja on vuosien varrella noussut kehuttuun asemaan yhtenä kaikkien aikojen parhaista toimintaelokuvista. Kolmannen elokuvan suunnittelu käynnistyi pian, mutta suunnitelmat katkesivat, kun edellisosat tuottanut Millerin ystävä Byron Kennedy menehtyi helikopterionnettomuudessa vuonna 1983. Miller päätti lopulta tehdä elokuvan Kennedyn muistolle. Suruissaan hän kuitenkin koki homman olevan liian suuri taakka kantaa yksin ja hän pyysikin kaverinsa George Ogilvien ohjaamaan leffan hänen kanssaan. Kuvaukset käynnistyivät ja lopulta Mad Max Beyond Thunderdome, eli suomalaisittain Mad Max - ukkosmyrsky sai ensi-iltansa heinäkuussa 1985. Elokuva ei menestynyt yhtä hyvin kuin edeltäjänsä, eikä se myöskään saanut yhtä positiivista vastaanottoa. Itse katsoin alkuperäisen Mad Max -trilogian läpi vuonna 2015, Mad Max: Fury Roadia (2015) odotellessani. Tuolloin en pitänyt Mad Max - ukkosmyrskystä juuri yhtään, enkä olekaan katsonut sitä toiste. Kuitenkin nyt kun sarja on jälleen saamassa jatkoa elokuvalla Furiosa: A Mad Max Saga (2024), päätin katsoa aiemmat osat uudestaan. Pidin todella paljon kahdesta ensimmäisestä elokuvasta, mutta minulta kesti pidempi aika, kunnes vihdoin koin olevani valmis antamaan Mad Max - ukkosmyrskylle uuden mahdollisuuden.

Aavikoituneessa maailmassa kulkeva Max Rockatansky päätyy Vaihtokaupunkiin, missä hän joutuu tekemään diilin kaupunkia johtavan Auntyn kanssa. Hänen täytyy taistella kaupungin energiasta vastaavaa Master Blasteria vastaan Ukkoskupolissa.

Mel Gibson nähdään kolmatta ja näillä näkymin viimeistä kertaa Max Rockatanskyn roolissa. Menetettyään ensin perheensä ensimmäisessä Mad Max -elokuvassa ja autettuaan sitten pientä kylää pääsemään irti lordi Humungusin hirmuvallan alta Mad Max 2 - asfalttisoturissa, Max jatkaa kulkuaan halki kuolleen erämaan ja ajautuu jälleen uudenlaisiin vaikeuksiin. Gibson pitää edelleen kutinsa vähäsanaisena Maxina, joka haluaisi vain elää rauhassa omissa oloissaan ja jolla on jo mitta täynnä kaikkia muita ihmisiä erilaisine ongelmineen. Silti jostain syystä Max päätyy taas kerran auttamaan vasta tapaamiaan tyyppejä.

     Elokuvassa nähdään myös Tina Turner Vaihtokaupunkia johtavana Auntyna, Angelo Rossitto pienikokoisena Masterina ja Paul Larsson tätä kanniskelevana Blasterina, jotka vastaavat Vaihtokaupungin energiantuotosta Master Blaster -kaksikkona, josta Aunty haluaa päästä eroon, Mad Max 2 - asfalttisoturissa helikopteripilottia esittänyt Bruce Spence uutena hahmona, lentokonepilottina, Robert Grupp vangittuna siantappajana, sekä muun muassa Helen Buday, Mark Spain, Mark Kounnas, Rod Zuanic, Shane Tickner ja Adam Scougall aavikolla elelevinä lapsina, joihin Max törmää matkallaan. Paremmin laulajana kuin näyttelijänä tunnettu Turner toimii Auntyn osassa ja Rossitto on mainio häijynä Masterina. On hämmentävää, että Bruce Spence on käytetty elokuvasarjassa uudestaan näin samanlaisessa roolissa. Luulinkin läpi leffan kyseessä olevan sama pilotti ja kummastelin, miksei Max tunnista tätä. Muut näyttelijät lapsia myöten ovat ihan kelvollisia osissaan.

Uusintakatselulla en pitänyt Mad Max - ukkosmyrskyä läheskään niin kehnoa kuin liki kymmenen vuotta sitten, katsottuani elokuvan ensimmäistä kertaa. Kyseessä ei todellakaan ole yhtä hyvä leffa kuin Mad Max ja Asfalttisoturi (tai myöhemmin ilmestynyt Fury Road) ja pitkään ihmettelinkin, että miksi ihmeessä olin tälle kolmosleffalle aikoinaan niin tyly? Suunnilleen 45 minuutin paikkeilla muistin. Ne lapset. Ne perhanan lapset. Vaikka näyttelijöissä ei ole sinänsä vikaa, nämä kakarat latistavat leffaa roimasti kertaheitolla. Erilaisen toteutuksen kanssa lasten mukanaolo elokuvassa voisi toimia, toimihan Asfalttisoturissakin se eräs villiintynyt penska. Nämä lapset kuitenkin muuttavat elokuvan ilmapiiriä niin voimakkaasti, että katsojasta tuntuu herkästi siltä kuin olisi yllättäen alkanut katsomaan täysin eri leffaa. Varsin synkkänä käynnistyvä Mad Max - ukkosmyrsky tuntuu yhtäkkiä koko perheen seikkailuelokuvalta.

Onneksi perinteikkäämmäksi Mad Max -rymistelyksi muuttuvaa finaalia kohti leffa petraa hieman ja ne ensimmäiset 45 minuuttia ovat tosiaan varsin onnistuneet. Max Rockatanskyn kyytiin hyppää mielellään jälleen kerran ja Vaihtokaupunki on kiinnostava paikka tutkia. Elokuvan huippuhetki on gladiaattoritaistelua muistuttava matsi Ukkoskupolissa Maxin ja Blasterin välillä. Ottelu on aivan mahtava, varsin kekseliäs ja jopa aika jännittäväkin. Tiettyä rujoutta taisto tosin kaipaisi, kuten muukin leffa siinä ympärillä. Vaikka toisaalta filmi onkin samaa linjaa edellisosien kanssa visuaalisessa karuudessaan, se tuntuu silti huomattavasti lapsiystävällisemmältä kuin kaksi aiempaa osaa. Kenties George Miller halusi miellyttää potentiaalisesti laajempaa yleisöä, mutta saikin aikaan harmillisen keskinkertaisen lopputuloksen, joka jakaa mielipiteitä rajusti yhä lähes 40 vuotta ilmestymisensä jälkeen.

Oli kyse sitten Millerin tuottajaystävän kuolemasta syntyneestä surusta tai toisena ohjaajana toimineesta Ogilviestä, elokuva on turhauttavan epätasainen tapaus. Siitä huomaa kahden tekijän kädenjäljet, jotka eivät onnistu kulkemaan sulavasti käsi kädessä. Millerin ja Terry Hayesin käsikirjoitus toimii ja siitä olisi vahvemman ohjauksen kanssa voinut saada rakennettua tehokkaamman paketin. Teknisiltä ansioiltaan tämäkin Mad Max on mainio. Budjettia on jälleen saatu kasvatettua ja se myös näkyy. Puitteet ovat mojovammat ja lavastetiimiä täytyykin kehua Vaihtokaupungin ja kenties todella löyhistä turvatarkastuksista päässeiden kulkuneuvojen luomisesta. Tehostepoppoo tykittelee loppupäässä hyvin menemään. Puvustajat ovat luoneet villejä asuja hahmoille ja maskeeraajat korostavat hahmojen tärähtäneisyyttä. Kuvaus on tasokasta, paikoin todella tyylikästä. Ääniefektit rymistelevät pätevästi menemään, mutta Maurice Jarren säveltämät musiikit eivät täysin toimi. Tina Turnerin on tietty ollut pakko tuoda mukaan myös laulajapuoltaan. Alkutekstien aikana soiva One of the Living ei ole järin muistettava, mutta lopputeksteissä kuultava We Don't Need Another Hero on toimiva rallatus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 9.1.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Mad Max Beyond Thunderdome, 1985, Kennedy Miller Productions

Arvostelu: Civil War (2024)

CIVIL WAR

Ohjaus: Alex Garland

Pääosissa: Kirsten Dunst, Cailee Spaeny, Wagner Moura, Stephen McKinley Henderson, Nick Offerman, Sonoya Mizuno, Jefferson White, Nelson Lee ja Jesse Plemons

Genre: jännitys

Kesto: 1 tunti 49 minuuttia

Ikäraja: 16

Civil War on Alex Garlandin ohjaama ja käsikirjoittama uutuuselokuva. Garland kirjoitti elokuvaa koronaeristyksessä ja ilmoitti siitä alkuvuodesta 2022. Kuvaukset pyörähtivät käyntiin pari kuukautta myöhemmin. Civil War sai maailmanensi-iltansa maaliskuussa South by Southwest -festivaaleilla ja nyt elokuva saapuu Suomen teattereihin. Itselleni kyseessä oli yksi eniten odottamistani elokuvista tältä vuodelta. Olen pitänyt Garlandin aiemmista töistä paljon ja uuden elokuvan premissi kuulosti kiehtovalta. Ilahduinkin, kun pääsin näkemään Civil Warin jopa kuukautta ennakkoon sen lehdistönäytöksessä.

Lähitulevaisuudessa Yhdysvalloissa riehuu uusi sisällissota presidentin johtaman hallinnon ja liittoutuneiden läntisten joukkojen välillä. Joukko toimittajia matkaa halki Yhdysvaltojen kohti Washingtonia, saadakseen uriensa isoimman jutun haastattelemassa sotajalalla olevaa presidenttiä.

Civil War seuraa journalistien ryhmää, jotka kulkevat läpi sotatantereeksi muuttuneiden Yhdysvaltojen mojovan jutun perässä. On Kirsten Dunstin näyttelemä Lee, jota pidetään valokuvaajien keskuudessa elävänä legendana hänen rohkeutensa ja vaativissa tilanteissa napsittujen kuvien takia. On Wagner Mouran esittämä Joel, joka haaveilee pääsevänsä haastattelemaan presidenttiä (Nick Offerman), jota ei olla nähty median edessä kuukausiin. On Stephen McKinley Hendersonin esittämä Sammy, iäkkäämpi toimittaja, joka on huomattavasti kyynisempi operaation onnistumisen suhteen. Ja viimeisimpänä, muttei todellakaan vähäisimpänä on vastikään Priscilla-elokuvan (2023) pääroolissa häikäisseen Cailee Spaenyn näyttelemä nuori Jessie, joka pitää Leetä esikuvanaan ja haluaisi jonain päivänä olla yhtä hyvä kuvaaja. Nelikko on erittäin mainio, niin yksilöinä kuin ryhmänä ja toimittajien matkalle hyppää mukaan erittäin kiinnostuneena. Dunst tarjoaa yhden uransa parhaista roolisuorituksista Leenä, joka on nähnyt jo aika lailla kaiken, eikä enää vähästä hätkähdä, kun taas Spaeny vahvistaa asemansa tämän hetken kiinnostavimpien uusien näyttelijöiden joukossa. Spaenyn Jessie-hahmolle onkin myös kirjoitettu elokuvan paras kehityskaari. Narcos-sarjan (2015-2017) Pablo Escobarina parhaiten tunnettu Moura ja Garlandin Devs-televisiosarjassakin (2020) esiintynyt Henderson istuvat erinomaisesti rooleihinsa. Offerman on mainio diktaattorimaiseksi muuttuneen presidentin osassa ja maininnan arvoinen on myös Dunstin tosielämän miehen Jesse Plemonsin hyytävä roolityö nimettömäksi jäävänä sotilaana.

Siitä lähtien, kun tieto Civil Warin premissistä kävi selväksi, on se muuttunut yhä vain kontroversiaalimmaksi elokuvaksi ja leffan varsinaisen näkemisen lisäksi olen ollut aika lailla yhtä kiinnostunut näkemään, millaisen vastaanoton se tulee saamaan. Yhdysvaltojen poliittinen jakautuma on voimistunut viime vuosien aikana huomattavasti ja kuilu demokraattien ja republikaanien välillä suurenee kaiken aikaa. Asiaa ei yhtään auta jatkuvasti vastakkain olevat presidenttiehdokkaat Joe Biden ja Donald Trump, joista jälkimmäinen on erityisen provosoiva sanoistaan, mikä on vain lietsonut tätä tiettyä kahtia jakautuneisuutta. Tammikuussa 2021 tapahtunut Yhdysvaltain kongressitalon valtaus oli järisyttävä tapahtuma ja herätti jännitettä siitä, voisiko kahden voimakkaasti poliittisesti latautuneen ihmisryhmän välille muodostua niin suuri konflikti, että se sytyttäisi uuden sisällissodan.

Civil War ei suoraan lähde liikkeelle tästä skenaariosta, eikä se lähde nimeämään Nick Offermanin näyttelemää presidenttiä. Elokuva pikemminkin antaa katsojan luoda omat mielikuvansa. Lopputuloksena on aivan mahtava ja todella tiivistunnelmainen kuvaus, mihin tämä jakautuma voisi pahimmillaan johtaa. Yhdysvallat ovat uuden sisällissodan riepoteltavina ja katsoja heitetään säälittä keskelle tätä konfliktia. Elokuva tarjoaa välillä aika rajujakin näkyjä, eikä se juuri ryhdy kaunistelemaan, mitä meno voisi pahimmillaan olla. Osa katsojista takuulla tulkitsee elokuvan lähinnä provosointina, enkä ihmettele, jos moni pistää leffan boikottiin, pitäessään sitä liian ajankohtaisena ja pelottavana. Itse näen sen erinomaisena herättelysoittona, että "hei haloo, ettekö te tajua, että jos jatkatte samaan malliin, tämä voi ihan oikeasti olla tulevaisuutenne!"

Vaikka elokuvan mainokset ovatkin painottuneet lähinnä sotilaisiin, kuten yllä oleva voimakas juliste Vapaudenpatsaan soihdussa lymyilevistä tarkka-ampujista, pidän valtavasti siitä, että varsinainen leffa kertoo tilannetta seuraavista journalisteista ja että elokuva on tarinaltaan road trip -tyylinen ajelu läpi Yhdysvaltojen. Vajaan parin tunnin aikana hahmot päätyvät monenlaisiin eri tilanteisiin, joissa sodan vaikutuksia esitellään monipuolisesti. Joissakin paikoissa esitetään, ettei mitään poikkeavaa ole meneillään ja jotkut kohdatut ihmiset taas tuntuvat koko elämänsä odottaneen tällaista tilaisuutta. Leffa on täynnä purevaa satiiria Yhdysvaltojen menosta, mutta ei suinkaan hauskaa sellaista. Jopa Suomessa katseltuna Civil War on tehokkaan ahdistava kokemus. Taistelukohtauksia ei ole tehty viihteellisiksi, vaan ne ovat epämiellyttävää seurattavaa. Ei elokuva kuitenkaan pelkkää räiskintää ole, vaan sen keskiössä ovat aina nämä neljä ihmistä vaarallisella matkallaan. Henkilödraama on väkevää läpi elokuvan. Kaikki tämä huipentuu aivan fantastiseen finaaliin Washingtonissa, joka ei todellakaan jätä kylmäksi.

Alex Garland ei sitten millään suostu tuottamaan pettymystä. Käsikirjoitushommien jälkeen hänen debyyttiohjauksensa Ex Machina (2014) oli terävä tekoälykuvaus, Hävitys (Annihilation - 2018) oli niin karmiva kuin älykäs tieteiskauhu, Devs-sarja oli onnistuneen koukuttava ja Men (2022) oli häiriintyneisyydessään tehokkaan ravisteleva kokemus. Civil Warissa Garland vakuuttaa jälleen monellakin saraa ja niin hänen käsikirjoituksensa kuin ohjauksensa ovat vahvaa suorittamista. Civil War on myös taitavasti kuvattu ja napakasti leikattu. Vaikka kestoa on alle kaksi tuntia, mikä nykypäivänä tuntuu hämmentävän lyhyeltä, ei leffa kiirehdi lainkaan. Sekaan leikatut valokuvat ovat upea tehokeino. Lavastajat tekevät hienoa työtä läpi elokuvan ja maskeeraajat ovat työstäneet joitain ikävän näköisiä vammoja. Erikoistehosteista näkyy pienehkö budjetti, mutta ne ajavat asiansa. Maisemakuvien taustoille lisätyt tulipalot muistuttavat kaiken aikaa elokuvan maailmantilanteesta. Äänimaisema on todella hienosti rakennettu, mutta Ben Salisburyn ja Geoff Barrow'n säveltämät musiikit eivät juuri erotu edukseen. Taisteluja tosin tavallaan jopa tehostaa musiikittomuus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 22.3.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Civil War, 2024, A24, DNA Films, IPR.VC

Arvostelu: Back to Black (2024)

BACK TO BLACK

Ohjaus: Sam Taylor-Johnson

Pääosissa: Marisa Abela, Jack O'Connell, Eddie Marsan, Lesley Manville, Juliet Cowan, Therica Wilson-Read ja Sam Buchanan

Genre: draama, musiikki

Kesto: 2 tuntia 2 minuuttia

Ikäraja: 16

Back to Black perustuu tositapahtumiin laulaja Amy Winehousen elämästä. Pian Winehousen kuoleman jälkeen vuonna 2011, useat studiot ja elokuvantekijät ryhtyivät työstämään filmatisointia laulajasta. Yhdessä kohtaa Noomi Rapacen oli tarkoitus näytellä Winehousea, mutta projekti kariutui. Vuonna 2022 Studio Canal -yhtiö ilmoitti tehneensä diilin Winehousen perikunnan kanssa elokuvaoikeuksista. Kuvaukset käynnistyivät tammikuussa 2023 ja nyt Back to Black on saapunut elokuvateattereihin. Minun on pakko tunnustaa, ettei Amy Winehouse ole itselleni kovinkaan tuttu artisti ja oikeastaan jopa tiedostin hänen olemassaolonsa vasta, kun uutiset hänen kuolemastaan täyttivät sanomalehdet ja internetin. Olin kuitenkin kiinnostunut tietämään hänestä lisää ja päätin käydä katsomassa Back to Blackin heti elokuvan ensi-iltapäivänä.

Menestyksekkään esikoisalbuminsa jälkeen nuoren ja nousevan laulajan Amy Winehousen elämä sinkoutuu varsinaiseen vuoristorataan täynnä palkintoja, päihteitä ja riitaisia suhteita.

Viimevuotisessa jättihittileffa Barbiessa (2023) pikaisen roolin tehnyt, mutta muuten aika tuntematon Marisa Abela nähdään elokuvan pääroolissa Amy Winehousena. Yhden 2000-luvun ikonisimman naisartistin näytteleminen olisi takuulla haaste monelle konkarillekin, mutta niin vain keltanokka Abela tarjoaa häikäisevän roolisuorituksen, jonka luulisi avaavan hänelle ovet Hollywoodiin, sekä nappaavan hänelle palkintoehdokkuuden jos toisenkin. Abela heittäytyy upeasti roolinsa vietäväksi, opeteltuaan taitavasti Winehousen voimakkaan puhetavan, sekä esiintymismaneerit. Tämän lisäksi hän vielä esittelee laulutaitojaan, laulaessaan itse lähes kaikki Winehousen kappaleet leffassa! Abela on jo itsessään niin huikeassa vedossa, tulkitessaan laulajan elämän ylä- ja alamäkiä, että pelkästään hänen suorituksensa ansiosta Back to Blackiin uppoutuu, vaikka ei olisikaan juuri Winehousesta tai hänen musiikistaan koskaan kiinnostunut.

     Elokuvassa nähdään myös muun muassa Eddie Marsan ja Juliet Cowan Winehousen vanhempina Mitchinä ja Janisina, Lesley Manville Winehousen isoäitinä Cynthiana, sekä Jack O'Connell Blakena, jonka Winehouse kohtaa eräänä päivänä baarissa ja tämä kohtaaminen mullistaa nuoren artistin elämän monin tavoin. Cowan jää täysin sivuun sairaan äidin osassa ja Marsan nähdään lähinnä alati kannustavana isänä, joka lukemani perusteella oli tosielämässä huomattavasti manipuloivampi. Manville on mahtava Winehousen ihaileman isoäidin roolissa ja O'Connell on nappivalinta karismaattisen, joskin usein aika tympeän Blaken osaan, jolla ei ole ihan puhtaat (tai lailliset) jauhot pussissaan Winehousen suhteen.

Toisin kuin samaa nimeä kantava Amy Winehousen toinen ja samalla viimeiseksi jäänyt albumi, Back to Black -elokuva on saanut varsin ristiriitaisen vastaanoton kriitikoilta. Hämmennyksekseni moitteissa puhutaan joko siitä, että leffa on liian kesy kuvaus Winehousen alkoholin ja huumeiden täyttämästä elämästä tai siitä, että leffa keskittyy nimenomaan liikaa Winehousen elämän kurjuuksissa vellomiseen. Kuten alussa kerroin, itselleni Amy Winehouse ei ole erityisen tuttu tapaus, enkä leffan aikana tunnistanut hänen lauluistaan kuin juuri sen Back to Blackin ja samalta levyltä löytyvän Rehabin. Näiden lähtökohtien (ja Winehousen Wikipedia-sivun selailun) kautta minulla oli vastassa oikein mainio elämäkertaelokuva, joka saa lisäpisteet päänäyttelijänsä vaikuttavasta roolityöstä.

Leffan käsikirjoitus on toisaalta kaavamainen, kuten elämäkertaleffalta voikin hyvin odottaa, minkä lisäksi siitä löytyi joitain outoja ratkaisuja. Esimerkiksi yhdessä kohtaa Winehouse vihdoin toteaa, että nyt olisi aika hakeutua vieroitushoitoon, mutta seuraavassa kohtauksessa hänet nähdään laulamassa Rehab-laulua, jonka sanojen mukaan hän kieltäytyi ehdotetusta hoidosta. Tiettyine kauneusvirheineenkin pidin elokuvasta. Omasta mielestäni se pureutui onnistuneesti Winehousen elämän nousuun ja tuhoon, rakentaen naisen päihderiippuvuutta ja myrskyistä parisuhdetta hyvin. Asiaa ei auta yhä vain suuremmissa laumoissa Winehousen talon edessä parveilevat paparazzit, jotka eivät malta odottaa seuraavaa potentiaalista skandaalia laulajan elämässä. Meininkiä ei välillä ole helppo katsoa ja voin uskoa, että monella artistin fanilla menee tippa linssiin jossain kohtaa, viimeistään traagisen vääjäämättömän odottaessa elokuvan lopussa. Itse en nähnyt elokuvan pahemmin kaunistelevan ikävyyksiä, mutten myöskään kokenut leffan ryhtyvän mässäilemään kurjuuksilla. Valoisiakin hetkiä löytyy ja etenkin Winehousen kohtaukset isoäitinsä kanssa ovat sympaattisia.

Back to Blackin ohjauksesta vastaa Sam Taylor-Johnson, jonka esikoiselokuvakin oli artistielämäkerta, John Lennonista kertova Nowhere Boy (2009). Uudessa elokuvassaan Taylor-Johnson onnistuu monin paikoin hyvin, erityisesti saadessaan kaiken irti Abelasta. Matt Greenhalghin käsikirjoitus kompastelee toisinaan, yrittäessään ahtaa yli vuosikymmenen tapahtumia kahden tunnin leffaan, mutta pääasiassa teksti toimii ja siitä löytyy hyvää dialogia. Elokuva on myös taitavasti kuvattu ja valaistu. Lavasteet ovat oivat ja puvustajat ja maskeeraajat muovaavat Abelasta uskottavan Amy Winehousen. Äänimaailma on hyvin rakennettu leffassa käytettyjä Winehousen kappaleita myöten, joskin montaasi, jossa Back to Black soi, tuntuu Winehousen elämän merkittäviä hetkiä nopeasti läpikäyvänä enemmän musiikkivideolta.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 12.4.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Back to Black, 2024, StudioCanal UK, Canal+, Cine+, Monumental Pictures, M6, W9

Arvostelu: Tuomari (The Punisher - 2004)

TUOMARI

THE PUNISHER

Ohjaus: Jonathan Hensleigh

Pääosissa: Thomas Jane, John Travolta, Will Patton, Laura Harring, Rebecca Romijn, Ben Foster, John Pinette, Eddie Jemison, James Carpinello, Omar Avila, Eduardo Yanez, Mark Collie, Kevin Nash, Samantha Mathis, Marcus Johns ja Roy Scheider

Genre: toiminta, rikos

Kesto: 2 tuntia 4 minuuttia - Unrated Extended Cut: 2 tuntia 20 minuuttia

Ikäraja: 16

The Punisher, eli suomalaisittain Tuomari perustuu Marvelin samannimiseen sarjakuvahahmoon, joka teki ensiesiintymisensä vuonna 1974. Hahmosta oli vuonna 1989 tehty Dolph Lundgrenin tähdittämä filmatisointi Rankaisija (The Punisher), joka ei kuitenkaan saanut studio-ongelmien takia kunnon levitystä, eikä siis noussut järin isoksi hitiksi. Vuonna 1997 Marvelilla ryhdyttiin suunnittelemaan uutta elokuvasovitusta hahmosta ja Jonathan Hensleigh palkattiin niin käsikirjoittamaan kuin myös ohjaamaan leffa. Hensleigh joutui työstämään tekstiään uudestaan useaan otteeseen, sillä studion myöntämä budjetti osoittautui liian pieneksi. Kuvaukset käynnistyivät heinäkuussa 2003 ja lopulta Tuomari sai maailmanensi-iltansa 12. huhtikuuta 2004 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli kohtalainen menestys, joka sai lähes täyslyttäyksen kriitikoilta. Itse näin Tuomarin joskus vähän yli kymmenen vuotta sitten ja pidin sitä ihan kelvollisena toimintarainana. En ole katsonut leffaa kertaakaan uudestaan, vaikka olen omistanut sen Blu-rayna jo useamman vuoden. Kun huomasin Tuomarin täyttävän nyt 20 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa sen uudestaan ja samalla arvostella sen.

FBI-agentti Frank Castle on juuri jäänyt nauttimaan eläkepäivistään, kun rikollispomo Howard Saint tapattaa hänen koko perheensä, kostona Frankin viimeisen tehtävän aikana kuolleesta Howardin pojasta. Henkihieveriin jätetty Frank janoaa nyt kostoa Saintille ja tämän jengille.

Pääroolissa Frank Castlena, eli pahiksia niittävänä Tuomarina nähdään Thomas Jane, joka sopii osaansa varsin passelisti. Janesta löytyy sopivaa kivikasvoisuutta ja hän tulkitsee yhä vain julmemmaksi ja häikäilemättömämmäksi muuttuvaa kostajaa vakuuttavasti. Tuomari kun ei ole mikään tavallinen Marvel-sankari, joka suojelee siviilejä supervoimaisilta pahiksilta, vaan oman käden oikeutta jakava tappaja, jonka tielle ei todellakaan kannata astua. Katsojana on heti valmiina hyppäämään mukaan tämän kostoretkelle, kun elokuvan alkupäässä Frank joutuu todistamaan koko perheensä, mukaan lukien vaimonsa Marian (Samantha Mathis) ja poikansa Willin (Marcus Johns) teloituksen Saintin rikollisjengin toimesta.

     Frankin perheen kuolemasta vastuussa olevaa jengiä johtaa John Travoltan näyttelemä Howard Saint. Travolta on oikein kelpo valinta omaan osaansa, mutta hänen hahmonsa jää aika yhdentekeväksi ja unohdettavan geneeriseksi rikollispomoksi. Laura Harring esittää Howardin vaimoa, ihan yhtä häikäilemätöntä Livia Saintia, James Carpinellon tehdessä tuplaroolin pariskunnan kaksoispoikina Bobbynä ja Johnina. Will Patton nähdään Howardin uskollisimpana kätyrinä Glassina, kun taas Eddie Jemison esittää nyhveröroisto Mickeytä. Pientä huumoria mukaan yrittävät tuoda Frankin uudet naapurit, Dave (Ben Foster) ja Bumpo (John Pinette), kun taas aiemmin Marvelin X-Men -trilogian (2000-2006) Mystikko-pahista näytelleen Rebecca Romijnin esittämä naapuri Joan yrittää näyttää Frankille lempeämpää tietä. Naapurit ovat leffan heikointa antia, vaikka tarjoavatkin parit hassut hetkensä.

Tuomari tuntui toimivan itselleni paremmin uusintakatselulla kuin kymmenisen vuotta sitten. Voi olla, että se johtuu omasta kypsymisestä tai sitten siitä, että kun Marvel-elokuvasovitukset ovat muuttuneet viimeisten parinkymmenen vuoden aikana aika samanlaiseksi bulkiksi, tämä rosoisempi, synkempi ja tylympi kostotarina erottuu paremmin edukseen. En siis sano, että kyseessä olisi parempi leffa kuin monet uudemmat Marvel-elokuvat vaikkapa Avengerseista Guardians of the Galaxyihin tai Captain Americoista Spider-Maneihin, mutta siitä löytyy oma viehätyksensä, jota nämä leffat eivät enää nykyään tarjoa. Yleisesti toimintaelokuvien saralla Tuomari hukkuukin sitten hieman massaan, eikä siinä ole muuta selvää erottavaa tekijää kuin ikoninen päähenkilö hemmetin päheän pääkallopaitansa kanssa.

Elokuva nappaa toimivasti mukaansa ja onnistuu alussa luomaan katsojalle tarpeeksi voimakkaan tunnesiteen, jolloin kun vääjäämätön tapahtuu ja Frank joutuu pitelemään kuolleitta vaimoaan ja poikaansa sylissään, kotisohvallakin voi tulla tippa linssiin. Katsoja todella on täysillä mukana Frankin kostoreissulla ja leffa pitää pääasiassa sujuvasti mukanaan, tarjoten vuoronperään kohtauksia, joissa Frank haavoittaa Saintin rikollisia liiketoimia tai pistää tämän kätyreitä hengiltä ja kohtauksia, joissa Saint lähettää yhä vain isompia korstoja Frankin perään. Frankin ja Kevin Nashin esittämän venäläisjättiläisen välinen kamppailu on onnistuneen tiivistunnelmainen. Kuvauksissa tehdyn mokan myötä Jane vahingossa tökkäsi oikealla puukolla Nashia, joka kuitenkin jatkoi kohtausta kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Loppuhuipennus on toisaalta passelin räjähtävä, mutta silti jotenkin pieni antikliimaksi kaiken jälkeen.

Elokuvan ohjauksesta vastaa sen toinen käsikirjoittaja, Jonathan Hensleigh, joka teki Tuomarissa debyyttiohjauksensa. Hensleigh'n aiempiin töihin kuuluu muun muassa koko perheen seikkailu Jumanji (1995) ja katastrofiraina Armageddon (1998). Hänen työnsä Tuomarissa on oikein kelvollista ja hän on onnistunut toimivasti tiivistämään ja hiomaan käsikirjoitusta, kun studio ei myöntynyt korkeampaan budjettiin tai Hensleigh'n mielestä riittävään kuvauspäivien määrään. Leffa on oivallisesti kuvattu ja valaistu. Lavasteet ovat tyylikkäät ja maskeeraukset sopivan rujot. Frankin Tuomari-asu pääkallopaidan kanssa on simppeli, mutta sitäkin tehokkaampi. Erikoistehosteet näyttävät edelleen hyviltä ja äänitehosteet jylisevät hyvin. Äänityksestä voi kuitenkin aika ajoin huomata, että puheet on selvästi jälkiäänitetty myöhemmin studiossa. Carlo Siliottin säveltämät musiikit säestävät menoa passelisti.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 8.3.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Punisher, 2004, Columbia Pictures, Lions Gate Films, Marvel Entertainment, Marvel Enterprises, Valhalla Motion Pictures, Artisan Entertainment, St. Petersburg Clearwater Film Commission, VIP 2 Medienfonds, VIP 3 Medienfonds